”Miten voi olla samaan aikaan sekä iso- että pikkusisko?” Loputon kysymystulva asiasta, mitä ei oikein ymmärrä täysin. Kysymys ei kuitenkaan tule meille täysin puskista. Tähän samaan on annettu vastausta vaihtelevin menestyksin jo useamman kerran. Kysymys on kuitenkin puhtaasti perspektiivistä.

Perspektiivistä ja siitä, miten voi samaan aikaan olla sekä pieni että iso. Miten vasen voi olla oikealla tai toisin päin? Jos kiinnittää lamppua kattoon, niin kiinnittääkö sitä lattiaan, jos on 2-kerroksinen asunto? Tuo pienen ihmisen uteliaisuuden tyydyttymisen tarve on jotain aivan valloittavaa ja raivostuttavaa. Milloin tuo uteliaisuus loppuu? Vai muuttaako se vain muotoaan, asettuu mielen muottiin?

Vaahteralehtinen perhe

Miksi vesi voi olla samaan aikaan kovempaa kuin betoni ja pehmeää kuin silkki? Miksi vesi voi nostattaa tai murskata samanaikaisesti? Miten jokin voi olla kahta olematta kumpaakaan tai olemalla molempia? Miksi ei vain ole yhtä ilman toista? Klassinen kysymys, onko lasi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä?

Ei ole tyhmiä kysymyksiä, on vain tyhmiä vastauksia. Ainakin tuttu lausahdus omasta menneisyydestä. Mutta mitä, jos vastauksella ei olekaan niin suurta merkitystä, vaan sillä kysymyksellä. Ei ole tyhmiä kysymyksiä, mutta sitäkin typerämpiä vastauksia ja suhtautumisia kysymykseen. Mitä tarkempi, osuvampi tai yksinkertaisempi kysymys on, sitä huolellisemmin siihen pitäisi vastata.

Oivaltava pohtija

Miksi kaksi vastakkaista näkemystä olemisesta ei sulje toisiaan pois? Iso ja pieni, vasen ja oikea, ylös ja alas ja mitä näitä nyt on. Onko toinen näkemys valhetta eri perspektiivistä katsottuna? Onko isosisko tai pikkusisko vain ulkopuolisen määritelmä meistä vaiko meidän oma näkemyksemme itsestämme? Haluammeko olla isosiskoja tai pikkusiskoja sisaruksillemme vai onko meidät pakotettu siihen? Miten voi olla lapsi, veli, isä ja ehkä isoisä samaan aikaan?

Yksinkertaisiin kysymyksiin on yleensä helpompi vastata. Mutta mitä siinä vaiheessa, kun mieleemme on jo alkanut muodostua muotteja, väritettyjä linssejä, joiden läpi maailmaa katsomme? Jokainen meihin suunnattu kysymys muodostaa liudan tiedostamattomia olettamuksia, jotka olemme hyväksyneet osaksi omaa elämäämme tai olemme olleet hyväksymättä. Mitä me vastaamme, kun kysymykset alkavat olemaan isoja kokonaisuuksia?

Vastausta miettiessämme on hyvä muistaa, että lapsen kasvaessa iältään, aikaisempien vastausten tulisi olla linjassa nykyisiin. Se lapsen tason mukaan annettu, yksinkertaistettu vastaus pitäisi sopia monimuotoisempaan vastaukseen kuin nenän päähän. Ristiriita vastauksissa, joita ei välttämättä edes huomaa, saattaa aiheuttaa paljon enemmän, mitä viisaimmatkaan meistä osaisivat pelätä.

Entä jos lapsi utelee tunteista? Ne ovat yksi suurimpia tiedostamattomia taustavaikuttajia meidän rationaalisiin järkeilyihimme. Kun lapselle puhutaan kiukusta, turhautumisesta, välittämisestä tai rakkaudesta? Entä seksistä? Fysiologiset seuraukset ovat helppoja. Kehossa tapahtuu paljon asioita.

Mitä jos pohtisimme, mitkä tekijät vaikuttavat niihin ja miten niitä voi turvallisesti ilmentää. Miksi aikuisen kiukuttelu on siedettävämpää kuin lapsen? Kukaan ei koskaan kysy, miksi tunnemme niitä tunteita. Kukaan ei koskaan kyseenalaista sitä, miksi. Kaikki kysyvät, mikä on se tunne, mitä tunnet? Toki pitää ymmärtää ensin, mitä tuntee, että voi jäljittää syyn, mutta tässäkin tuntuu usein asiat jäävän puolitiehen.

Tähtisilmät

Voisi kuvitella, että itseämme koskeviin kysymyksiin olisi helpompaa vastata. Miksi, milloin, kuinka ja miten. Sitten me pohdimme, miksi joku toinen tekee, tuntee, ajattelee tai kokee asioita kuten kokee, ajattelee, tuntee tai tekee. Mutta unohdamme yhden tärkeimmistä asioista. Itsemme. Me pohdimme muita. Mielestäni minäkeskeisen aikakauden outouksia vähintään.

Maailma on hyvin yksilökeskeinen tänään. Lapsi katsoo sinua, suoraan sinun jo värinsä osittain kadottaneisiin silmiisi kirkkailla, sinisillä silmillä. Kuka minä olen? Mitä minä olen? Kysymys on äärimmäisen yksinkertainen ja simppeli. Hän on minun lapseni. Minun rakkaudestani syntynyt. Meidän tahdostamme tullut maailmaan. Minun ilmentymäni potenssiin vähintään kaksi.

Ensimmäinen virhe. Hän on oma itsensä. Jakaa osittain samat geenit kanssani. Mutta hän on oma itsensä. Hän on. Hän ei ole minun tahtoni. Ei minun toiveeni. Ei minun saavuttamattomat unelmani. Minun tehtäväni ei ole kasvattaa häntä eikä opettaa hänelle, kuka hän on. Minun tehtäväni on vain ja ainoastaan opettaa ajattelemaan ja kysymään. Osoittamaa suuntaa. Pohtimaan omilla aivoillaan. Minun tehtäväni on tarjota perspektiiviä ja esittää yksi kysymys.

Oletko sitä, mitä olet, koska maailma näkee sinut sellaisena vai oletko sitä, koska olet sitä? Siitän lapsen ja olen isä. Tekeekö minusta isän se, että olen osannut tunkea itseni naiseen todistettavasti? Vai miten isä pitäisi määritellä? Kuka tahansa osaa siittää lapsen, mutta kuka tahansa ei pysty kantamaan sen mukanaan tuomaa vastuuta. Näin yksinkertaistettuna.

Mitä tämä tarkoittaa, kun pienistä taimista kasvaa lopulta yhteiskuntamme tukipilareita. Sosiaalinen media suorastaan lynkkaa jo valmiiksi nuoret aikuiset muutaman epäkypsän nuoren toiminnan takia. Perspektiiviä riittää kyllä, mutta kuinka kauas se kantaa? Kun pitäisi pohtia kuntaa, kaupunkia tai jopa maata? Entä, jos niitä päätöksiä pohtivat eivät pysähdy hetkeksikään miettimään yksinkertaista kysymystä, kuka minä olen? Miksi? Miten?

Takapenkin kuljettaja

Jokainen päätös, joka tehdään kansakunnan eteen, täyttääkin vain tiedostamattoman kaipuun äidin helmoihin? Kostaa itseään kohtaan tehdyt vääryydet? Koska itsekin olen joutunut kärsimään, miksi muilla pitäisi olla toisin? Kärsi ruumis kärsi, kirkkaimman kruunun saat.  Vääristä syistä, väärin keinoin, vain saadakseen tiedostamattoman tarpeen täytettyä, joka kuitenkaan ei täyty. Ei tuota kaivattua euforiaa.

Perspektiivin kaunein ja kamalin piirre on siinä, että se on alati muuttuva. Aivan kuten jokainen meistä. Halusimme tai emme. Me muutumme. Toiset sanovat sitä kasvuksi. Toiset taantumaksi. Mutta yksi asia on ja pysyy, mikään ei ole pysyvää.

Perspektiivin armollisin ja armottomin piirre on aika. Aika parantaa haavat. Aika näyttää. Siinä, missä se on lohdullinen, se on myös armoton. Se on sama ihan jokaiselle. Rikkaalle ja köyhälle, armeliaalle ja armottomalle. Siinä, missä aika tuo perspektiiviin kulmia, se myös vie niitä. Enemmän aikaa tarjoilee meille näkemyksiä, mutta liika aika supistaa niitä.

Jos vain olisin viisaampi. Tietäisin, mitä vastata missäkin tilanteessa lapselleni. Hänen jokaisessa kehitysvaiheessa. Mutta minä painin jo ensimmäisten askeleiden kanssa. Kysyn itseltäni, mikä olisi parasta lapselleni? Mikä olisi riittävä, mutta ei ylitsevuotava? Mikä olisi kattava, mutta ei vähättelevä? Mitä minä vastaan sitten, kun kysymyksiin tulee enemmän? Jotain, mihin ei ole yksinkertaista vastausta?

Filosofit

Osaanko minä erotella elämäni kipupisteet? Osaanko minä erotella ne kohdat, mitkä kasvattivat? Ovatko ne yhtä kuin? Voiko olla kiitollinen siitä, mitä joutui itse elämään mutta toivoa, ettei kukaan muu joudu sitä kokemaan? Onko sellaista perspektiiviä, joka osaisi kertoa jokaisella hetkellä, mikä on paras ratkaisu?

Onko se jotain, mikä määritellään ulkopuolelta? Onko se jotain, minkä kulttuuri kasvattaa? Miten sitten, jos pitää osata ottaa huomioon erilaiset kulttuurit? Kokonaan erilaiset kokonaisuudet? Kulttuuriset, yhteiskunnalliset, lailliset ja sosiaaliset näkemykset? Miettiikö kukaan koskaan, mitä minä olen? Miksi minä olen? Miten minusta tuli minä?

Viha, uhma, pelko ja kaipuu. Aikanaan vannoin, että valitsen aina omat sisarukseni vanhempieni edelle. Jokaiselle heistä. Sisaruksilleni, en vanhemmilleni. Se olisi ollut vain puhtaasti tyhmää. Kun katson uskollisuuttani ajan värittämän perspektiivin läpi. Pohdin syitä näille ajatuksille. En mieti, mitä jos. Mutta jos miettisin, miten olisi käynyt, jos olisin valinnut toisin. Hypoteettisesti sitä valintaa. Valitsisinko samoin, jos tietäisin sen, mitä tiedän nyt. Ehkä olen vain tyhmä. Idiootti. Itsetuhoinen.

En osaa miettiä asioita siltä kannalta, että miten elämäni olisi mennyt, jos olisin valinnut toisin. Osaan miettiä elämääni siltä kannalta, mitä valintani toi minun eteenini. Enkä osaisi nähdä itseäni mitenkään muunlaisena, mitä olen. Joten vastaus kysymykseen olisi, jos minä jossittelisin, että en. En minä valitsisi toisin. Mutta toisaalta, minä en koskaan jossittele.

Mutta kun lapseni kysyy, miten voin olla samaan aikaan sekä iso- että pikkusisko, minulla ei ole vastausta. Ei yksinkertaista selitystä siitä, kuinka olet vanhemmalle sisarukselle pikkusisko ja nuoremmalle sisarukselle isosisko. Miten hän voisikaan olla molempia yhtäaikaisesti? Tai kumpaakaan? Pitäisi olla vanhempi sisarus, joka näyttää mallia nuoremmille ja samalla pikkusisko, joka matkii kaikessa vanhempia sisaruksia.

Seuraava utelija

Missä kohtaa minä menen väärään? ”Olet jo niin iso, että pitäisi sinun ymmärtää!” tai ”Hän on niin pieni vielä, ettei ymmärrä, mitä hän tekee!”. Missä on se kauan huudettu perspektiivi? Toisilla on vastaus heti. Minulla ei. Tiedän, mitä se on, kun joku osaa valita sanansa niin, ettei ne jälkikäteen kerrottuna oikeuta yhteenkään reaktioon, mitä saavat aikaan.

Perspektiivin nimissä on pakko sanoa. En ole oikea ihminen tätä pohtimaan. Olen sentään ollut vain isoveli. En pikkuveli toiveistani huolimatta. Huolimatta siitä, että pyysin vanhemmilta isoa veljeä itselleni. Jännästi, sitä toivetta ei koskaan täytetty.

Moni asia kuitenkin, tässä vuosien saatossa, on muuttanut muotoaan. Asiat, jotka olivat, ovat kyseenalaistettu. Ne värit, jotka luulin tuntevani, ovat yhä samat, mutta vastakohdat. Mistä hitosta minä tiedän, mitä minä vastaan lapselleni. Onko se edes minun vastattavissa oleva?

Uskon, että vanhempien roolilla on suhteellisen vähäinen merkitys. Itseohjautuvuus pitää huolen siitä, että lapsi löytää perillä lämpöohjuksen tavoin. Luonto löytää keinon saada tikanpojan puuhun. Mikä on se minun roolini loppujen lopuksi? Opettaa vastaamaan kysymyksiin? Täyttämään vaadittuja ehtoja?

Jotkut meistä täyttävät sen, mitä meiltä pyydetään. Toiset meistä täyttävät sen, mitä meiltä tarvitaan. Enkä ole ollenkaan varma, tietääkö vastapuoli aina, mitä pyytää, haluaa tai tarvitsee. Joten, mikä tekee meistä iso- tai pikkusiskon/-veljen? Onko se oma valinta? Yhteiskunnan? Normi? Sukulaisuussuhteet? Helppoa. Se on kaikki. Oleellisinta asian suhteen on, mitä päätät tehdä sen kanssa.

Oheistoimintaa

On helppoa sanoa, että olen vain ihminen. Piiloutua oman erehtyväisyytensä taakse. Välttää vastuuta. Miettiikö kukaan, millainen ihminen minä olen? Pohtiiko omia syitä omalle käytökselleen? Totta se on, että myös näitä pohtivat ovat ihmisiä. Aivan samalla tavalla kuin nekin, jotka eivät pohdi. Silti näen suuren eron siinä. Minäkin olen vain ihminen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s