(26.6.2020)

Kaupallinen yhteistyö Puuhaboxin kanssa.

Ei ollut juhannustaikoja meidän perheessämme. Ei vanhemmilla eikä lapsilla. Ei yhdessä eikä erikseen. Vietimme juhannuksen ihan kotona ja silti meidän tiemme vei synkille ja painajaismaisille poluille, taikojen ihmeelliseen maailmaan, tulisen sillan kautta kohti määränpäätä.

Seikkailu sai lapsemme pohtimaan, pähkimään, temppuilemaan ja laulamaan. Alkeellista päättelyä ja etsimistä. Virtuaalinen seikkailu oman mielikuvituksen kanssa tutussa ympäristössä ilman tietotekniikkaa tai kalliita hankintoja. Vain mielikuvitus kaverinaan. Ja ehkä vähän vanhemmat apuna.

Lapsemme saivat leikkiä salapoliisia ja etsiä vihjeitä. Tarina eteni pienten vihjeiden avulla kohti vääjäämätöntä loppua. Innostuminen ja kilpailu seuraavan vihjeen löytämisestä sai hymyn suupielille. Hymyn, joka hyytyi seuraavassa hetkessä, kun piti saada jokainen lapsi rauhoittumaan ja kuuntelemaan seikkailun jatko ja suoritettava tehtävä.

Nelivuotiaan uhma höystettynä kaksivuotiaan esiuhmalla ei ole ihanteellisin kombinaatio. Siitä huolimatta kinastelu jäi kovin pieneksi. Meidän viisivuotiaamme hiipunut uhma yllätti jopa meidät kaikki. Hän piti huolen pikkusiskoistaan ja jopa siitä nuorimmasta, joka sai osallistua isän sylissä urakkaan. Olen todennut tämän ennenkin, mutta esikoispoikamme pyörittää sisaruksiaan aivan mielensä mukaan. Niin halutessaan.

Tarina eteni jouhevasti ja tarinan sisään sai rakennettua helposti monia erilaisia tehtäviä luontevasti. Tehtävät olivat monipuolisia ja kehittivät lapsen eri osa-alueita. Oli yksi tehtävä, mikä lujitti vanhemman ja lapsen suhdetta, kun lapsen piti sulkea silmät ja antautua täysin aikuisen ohjattavaksi läpi kammottavan, painajaismaisen polun läpi, täynnä kurveja, käännöksiä ja mutkia.

Tehtävät kehittivät myös käden ja silmän koordinaatiota, tasapainoa ja kehon hallintaa. Jopa isä sai taiteilla tehtävät juuri konttaamaan oppineen käärön kanssa. Käärön, joka olisi mielellään mennyt itse eikä olisi halunnut olla kannettavana, kun kerran juuri oppi itse kulkemaan. Silti isä selvisi tehtävistä ja pysyi lastensa hännillä.

Yksi mielestäni nerokkaimmista seikoista, minkä Puuhaboxi toi, oli kahden kategorian assosiaatio. Piti pystyä päättelemään ääntä kuvasta. Tarkemmin päättelemään laulu tietystä kuvasarjasta. Aivan kuten kysymys mitä joku eläin sanoo. Kysymys on paljon vaikeampi lapselle, kun kysytään, mikä haukkuu? Jotain, mikä pitää ymmärtää. Ei vain opetella ulkoa.

Lasten ehdoton lemppari oli taiteilu kuuman sillan yli. Ja meidän lapsemme tykkäävät hyppiä. Oli vain ihanan haastavaa, kun hyppy piti suorittaa pienelle pinta-alalle ja hyvän matkan päähän. Jopa isä selvisi tehtävästä polttamatta jalkapohjiaan lisälastista huolimatta.

Tarinaan oli lisätty hauskoja yksityiskohtia niin vanhemmille kuin lapsille. Hienoa kuvailua tehtävien sisällä, mikä sai lasten mielikuvituksen juoksemaan. Yksi hassunhauskoista yksityiskohdista, mikä sai hymyn omille suupielille, oli mölisevä ja pyllyään näyttävä keila. Se nauratti myös meidän lapsiamme.

Toki elämä on täynnä konflikteja eikä tältäkään seikkailulta selvitty ilman välienselvittelyä. Suurimpana murheena avaimen funktiota toimittavat eriväriset sydämet. Kun toisella oli juuri se väri, minkä itse halusi. Kokonaiskokemukseen tämä oli kuitenkin pieni särö eikä vaikuttanut fiilikseen. Jotain, mikä on vain marginaalissa.

Vanhemmille tämä voi olla oivaltava kokemus. Oppia näkemään asioita uudessa valossa. Tyhjät juomapullot toimittivat hyvin mölisevien keilojen virkaa, viltti oli kuuma silta ja vankilan pystyi tekemään minkä tahansa oven taakse. Riitti, että kuvitteli asian. Se on jotain, mikä tuntuu unohtuvan tässä hektisessä ja suorituskeskeisessä maailmassa. Lapsille täysin luonnollista ja meille muille lähes luonnotonta.

Puuhaboxi oli tasapainoinen kokonaisuus, joka haastoi aivonystyröitä siinä missä fysiikkaakin. On vain itsestä kiinni, paljonko haluat antaa ja saada. Heittäytyminen seikkailuun voi tuntua epämukavuusalueelle menolta, mutta on tärkeää jälkikasvulle. Tai ainakin heidän suhteestaan meihin.

Ja kuka minä olen arvostelemaan. Olenhan mennyt hyppimään lapseni kanssa kuralätäkköön. Miksi? Koska minä voin. Ja mietin, missä kohtaa hulluttelu, hassuttelu ja hölmöily loppuu ja elämästä tulee kuolemanvakavaa? Nautinnollisia hetkiä. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s