(20.9.2019)

VilleGallen ja Jaren päivä. Päivä, jossa vain VilleGalle edustaa. Päivä, mitä olen odottanut ehkä eniten juhlakaudessa. Aluksi toki ihmettelin, mitä himputtia JVG tekee juhlakaudella. Ihmettelin ja pidin valintaa täysin epäoikeudenmukaisena, vaikka pojat vuolevat kultaa tällä hetkellä musiikillaan. Minua vain yksinkertaisesti on ärsyttänyt kavereiden olemus. Ärsyttänyt enemmän kuin osaan sanoin kuvailla. Mutta kun näin VilleGallen artistien esittelyssä, minä vaikutuin. Jotain oli muuttunut. Paloin halusta tietää, sillä ehkä nyt myös minulla oli mahdollisuus nähdä vilaus kaverin sielunelämään, sillä hänen olemuksensa ei ärsyttänyt enää lähellekään niin paljoa, kuin aikaisemmin.

 On ollut elämättä itseään varten

Myöskään VilleGallen ensimmäinen esiintyminen vain elämää formaatissa ei hälventänyt ärsyyntymistäni eikä valaissut pojan sielunelämää. Esiintyminen aikaisemmassa kaudessa sai vain minut entistä ärsyyntyneemmäksi. Myös se, ettei VilleGalle laulanut yhtäkään kertaa yhdessäkään esittämässään biisissä. Aina joku komppaamassa. Musiikillisesti jotain hyvää parissa VilleGallen vedossa juhlakaudessa on se, että hän laulaa. Uskaltaa tehdä. Hänestä myös kuoriutui jotain sellaista esiin, joka minun olisi pitänyt pystyä jo näkemään oman reaktioni seurauksena. Se, että sokeuduin ja antauduin omalle ärsytykselleni, minun olisi pitänyt ymmärtää pari asiaa. Minun olisi pitänyt omista tunnetiloista huolimatta pysähtyä ja miettiä, miksi kaveri on juuri sellainen, mitä on. Urheilu ja nöyryys, ehkä myös arkuus tai ujous, on jättänyt pysyvät jäljet. Arvet melkein jopa.

Ehkä surullisinta koko VilleGallen päivässä on se, että vihdoin lämpenin kaverin suhteen. Hänessä on vielä piirteitä, jotka ärsyttävät, mutta eivät saa minun jokaista ihokarvaani pystyyn enkä nouse takajaloille, kun kuulen hänestä puhuttavan tai hänen puhuvan. Lämpenin, mutta että pystyin niin tekemään, sain vain huomata hänen käyvän aika suuria asioita läpi. Yksi asioista näyttäytyi myös Paula Vesalan päivässä, jossa VilleGalle puhuu hänen broidistaan. Siitä kaverista, joka on hänelle kaikki kaikessa. Jonka kanssa hän oli kuin paita ja perse.

En tiedä mistä minulle kumpusi intuitio siitä, ettei VilleGallen ja Jaren veriveljessuhde ole kunnossa. En tarkkaan osaa sanoa, missä kohtaa sen tajusin. Itseasiassa luulen, että heidän duonsa taitaa olla ratkeamispisteessä. Toivon totisesti olevani väärässä. En sitä halua kenellekään. Toivon kuitenkin, että he pystyvät olemaan toistensa elämässä, vaikka yhteinen bändi muuttaisikin muotoaan. Se ei kuitenkaan ole helppoa. VilleGalle on juuri tullut sellaiseen elämänvaiheeseen, että elämä voi olla yksinäistä kaikesta huolimatta. Ja mitä suositumpi on, sitä yksinäisemmäksi se käy. Koskaan ei voi tietää, miksi joku tykkää tai haluaa hengailla.

Avataanpa hieman. VilleGallen ja hänen veljensä suhde Paulan päivässä. On iso asia, jos edes kokee samasta puusta veistetyn kääntäneen selkänsä. Varsinkin, kun VilleGalle väittää kantavansa muiden taakkaa omilla harteillaan. On ollut elämättä itseään varten. Ainoastaan muita. Ei koskaan kieltäydy eikä koskaan hylkää. Nyt menestyksen kiitäessä yhä kiihtyvämpään tahtiin hän on saanut ansaitusti itselleen paljon. Ja kokee siitä huonoa omatuntoa. Aivan kuin se olisi muilta pois. En tiedä, mutta minun on helppoa samaistua. Jotenkin kontrasti joukkuepelin ja maailman itsekkyyden välillä on kirkastunut VilleGallen elämässä. Toki kentälläkin on itsekkäitä pelaajia, mutta joukkueen puolesta. Joukkueen, missä hän on yhtenä pelaajana ja tähtäimessä voitto. Nyt ei ole joukkuetta, ei lojaaliutta, ei mitään. Vain itsekäs ja minäkeskeinen maailma.

JVG oli tauolla ja saivat rauhassa tehdä uutta matskua ilman jatkuvaa rundaamista. Tapa, jolla hän sanoi sen olleen heidän paras ratkaisu hetkeksi ottaa happea, jäi kaikumaan ikävästi korvakäytävään. VilleGalle varmasti tarkoitti, mitä sanoi. Se oli heille hyväksi ja he tekivät tähänastisista levyistään parhaan. Syvällisimmän. Levyn, minkä itsekin voisin ostaa. Tai ainakin kuunnella. Sen hapenoton hintana taisi olla tietynasteinen valaistuminen. Havahtua hetkeen, missä he eivät haluakaan samaa asiaa. Tai kummankin elämät menevät eri raiteilla ja täysin eri suuntaan. Lojaalius toisiaan kohtaan törmäsi seinään, missä lojaaliuden hinta voi olla oma onnellisuus ja mielenterveys. En voi kuin spekuloida syitä, mitkä ovat niitä erisuuntaan kulkevia kiskoja. Bilettämisen tyhjyys, parisuhde, kaverisuhde, muut suhteet, perheasiat, toisen perheasiat ja ties mitä. Omaa tarinaansa kertoo myös se, että VilleGalle on puinut asioita pari vuotta terapeutin kanssa. Se oli sellainen paljastus, minkä olisin voinut uskoa kenestä tahansa muusta, mutta en VilleGallesta.

VilleGallesta paljastui herkkä tarkkailija

Puheet Jaresta ja siitä, kuinka Jare katsoo aina hänen peräänsä. Pitää VilleGallen puolia. Sanoissa oli haikeutta. Jotain, mikä tulee sydämestä ja täydestä uskosta, mutta värittyy elämän kipuillessa ratkaisun tuskasta. Jotain, minkä tietää syvällä sisimmässään eikä välttämättä ole edes vielä itselleen myöntänyt. Ratkaisu on tehty, asia on päätetty, vaikka kukaan ei sitä tiedä. Ei edes VilleGalle. Isänsä nostaminen parrasvaloihin ja kertominen, kuinka isukki aina kuuntelee. Antaa neuvoja. Ihminen, kenelle voi avautua ja jakaa tuskaansa. Eikä hän hylkää. Pari viimeisintä biisivalintaa myös napsahti napakymppiin. Ensin Paula paukauttaa biletysbiisistä hitaamman version, missä sanoma osuu enemmän kuin kohdalleen. Sanoma, minkä voi kuulla helpommin Paulan versiossa kuin alkuperäisessä. Ja aivan lopuksi Samu räjäyttää pankin. Versioi biisin, mikä kertoo kuplassa elämisessä. Ja Samun kokoinen maailmantähti tietää, mistä VilleGalle laulaa. Kolahti ja kolahtaa Samulle. Kolahti myös VilleGallelle. Mitä tapahtuu, kun kupla puhkeaa?

Mitä enemmän mietin elettyä päivää ja käytyjä keskusteluja, sitä enemmän näen oman intuitioni mukaisia viitteitä. Ne ovat todella vaikea yksilöidä ja osoittaa tarkalleen, mitä ovat. Yksinkertaisesti vain liikaa sattumia ollakseen sattumaa. Yksittäisiä, tahattomia lipsahduksia, joita ei oikeasti välttämättä edes ole. ”Se on fine, tämä on myös Jaren päivä.” Vilpittömästi ja aidosti tokaistu. Ei kaunaa, ei loukkaantumista, ei haikeutta, ei pettymystä. Ainut asia, minkä VilleGalle sanoi ilman taakkaa. Muiden asioiden värittymistä puheeseen. Sillä JVG on duo, eikä VilleGalle olisi kuka on ilman Jarea. Tarkkaan kun katsoi VilleGallea katselemassa heidän keikkailuaan, sekoiluaan ja touhuamista, katseeseen tuli kaipaus. Ikävä. Aivan kuin hän olisi juuri menettänyt sielunkumppanin, jonka kanssa on laitokselta asti elänyt. Mutta hän ei ole.

Päivä oli tähän mennessä ehdottomasti paras. VilleGallesta paljastui herkkä tarkkailija. Minun olisi pitänyt jo ymmärtää ylisuorittamisen ja esittämiseen taipuvan kaverin olevan jotain ihan muuta, mitä vakuutti maailmalle olevan. Edes VilleGalle ei tainnut tietää, mitä kantaa sisällään. Lätkäjätkä, joka teki, joka kasvatettiin tekemään enemmän töitä kuin muut tekivät. Ja hän teki. Tekee. Ei vain ole joukkuetta, kenen kanssa pelata maaliin. Paras päivä, mutta surkein olo. Juuri kun opin tuntemaan vähän tyypin sielunelämää, ymmärsin sielun olevan rikki. Rikkonainen. Ja tyyppi vasta avasi silmänsä. Ei mikään ihme, että VilleGalle oli rauhallisempi. Löytänyt sisäisen hiljentymisen. Elänyt ja elää tuskaa. Tuskaa, jota voin vain kuvitella. Leikkiä ajatuksella, mitä kaikkea sieltä takaa löytyy. Kaikesta huolimatta, kyllä täällä tarkenee.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s