(30.9.2019)

Lauri Tähkä. Mies, jonka jokainen tuntee. Ja tietää. Mies, joka herättää mielipiteitä puolesta ja vastaan, ilman välimaastoa. Mies hittien takana. Mies, joka ei koskaan ole kuulunut omiin henkilökohtaisiin suosikkeihini. Mies, joka ei vieläkään kuulu henkilökohtaisiin suosikkeihini. Ei, vaikka lapseni haltioituneina välillä katsovatkin hänen musiikkivideoitaan ja kuuntelevat laulua.

Tähkän musiikista puhuttaessa on pakko sanoa, että niiden jatkuvalla syötöllä tykittäminen radioaalloilla on tehnyt sen, ettei omat niskakarvat nouse enää pystyyn. Ja kun niskavillat lepäävät rauhallisina, on ollut mahdollista nauttia hänen lyriikoistaan. Kuten olen ennenkin sanonut, olen sävelkorvaton, rytmitajuton musiikin nautiskelija, jonka ääni pilaantuu ulos tullessa yrittäessään yhtyä laulamiseen.

Kukkopoika, joka on käynyt aika kivisen tien päästäkseen huipulle. Luotto omaan tekemiseen ja omasta itsestään nauttimiseen. Laurin tuskin olisi tarvinnut enää osallistua kansan sirkushuveihin vain elämää -formaatin merkeissä, mutta hän osallistui. Uskon sen johtuvan puhtaasti halusta tehdä musiikkia.

On kuitenkin yksi asia, mikä kutkuttaa minun solujani. Sama piirre ärsyttää, mutta kiehtoo. Lauri on vain ja ainoastaan juuri sitä, mitä on. Hän ei esitä. Jos hän haluaa peilata itseään peilistä ja tarkastaa turhamaisesti ensin hiuksensa, sen jälkeen vartalonsa ja siirtyä eteenpäin, hän tekee niin. Välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat. Jos hän haluaa kutsua toista miestä ihanaksi, hän kutsuu. Välittämättä siitä, mitä muut siitä ajattelevat. Lauri on enemmän sitä positiivista röyhkeyttä, mitä tämä maailma kaipaa. Uskallusta olla pikkupoika, joka nauttii elämän yksinkertaisista iloista. Sanoo, mitä haluaa sanoa. Ja haistattaa maailmalle ja sen normeille.

Tämä samainen piirre, mikä kutkuttaa minun mielihyvänystyröitä, saa minut myös ärsyyntymään. Kolikon kääntöpuolella on tämä näkyvämpi puoli, joka helposti näyttäytyy ylimielisyytenä tai vääränlaisena röyhkeytenä. Se on olevinaan eräänlaista pöyhkeilyä. Kukkopoika on mielestäni hyvä sana. Ja ohjelmassa paljon huomioita saanut kohtaus Haberin ja Tähkän kesken kulissien takana kiteyttää hyvin tämän kolikon kääntöpuolen.

Vaikka minua hieman vääntääkin vatsanpohjasta sanoa tämä, mutta jokainen Laurin versioima biisi on ollut lähes täydellinen. On ollut tuskainen tulkinta, joista varmasti useat nousevat hitiksi. Se, mikä minua hieman vaivaa, että hänen jokainen teemansa liikkuu samoissa sfääreissä. Hänen jokainen vetonsa kuulostaa ja näyttää tuolle puolihullun näköiselle pohjanmaalaiselle. Eikä siinä mitään. Onhan oma akkakin puoliksi puolihullu pohjalainen. Miksi ei tekisi sitä, minkä osaa ja mikä vetoaa kansaan. Ehkä jopa häneen itseensä. Lauri ei kuitenkaan revittele. Ei kokeile jotain ihan muuta. Uutta ja ihmeellistä. Toisaalta, miksi pitäisi.

Ristiriitaisista tunnelmista huolimatta tykkäsin seurata ohjelman läpi. Ja ohjelman parasta antia on se kaikki, mitä tapahtuu biisivetojen välissä. Ei biisien uudisversiointi. Kurkistus toiseen maailmaan. Henkilökohtaisesta mielipiteestäni huolimatta Laurissa vetoaa joku alkukantainen voima. Jokin kaipaus korpeen kauas ihmisistä. Ehkä Lauri on kaltaiseni misantropisti filantroopin sijaan. Todennäköisesti ei, mutta aina voi toivoa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s