Erin

(7.10.2019)

Olen hieman jäävi kirjoittamaan tästä päivästä. Jäävi, sillä olen aina tykännyt Erinistä, aina tyttöduosta lähtien. Minua ärsytti jo lapsena, kuinka kaikki hypettivät Jonnaa ja Erin jäi täysin pimentoon. Duon erotessa lehtiotsikot parjasivat molempia, mutta erityisesti Eriniä. Tytöistä ei kummastakaan tule mitään duon jälkeen.

Hah. Siitä saitte. Molemmat menestyvät enemmän tai vähemmän nykyisin, mutta Erinin sydäntä riipaisevat tulkinnat biisistä kuin biisistä jaksavat yhä päivästä toiseen sykähdyttää. Muutenkin hänen päivässään oli jotenkin lämmin henki. Jokainen artisti oli rentoutuneen oloinen, vapautunut ja rauhallinen. Päivä oli Erinin näköinen. Lämmin aura vain laskeutui pöydän päästä ja sai porukan olemaan enemmän välitön. Enemmän itsensä. Enemmän jotain. Oikeastaan vähemmän jotain. Kukaan ei ollut muuta, kuin itsensä. Rauhallinen ja huomaamaton. Jopa Tähkän hullu ja intensiivinen olemus oli vain kaiku edellisten päivien olemuksesta. Toki Tähkään varmasti vaikutti edellisen oman päivän pois alta saaminen.

Päivä itsessään on kovin omalla tavallaan tylsä, sillä se oli niin rauhallinen. Seesteinen. Artistit tuntuivat aidosti nauttivan päivästä ja tutustumisesta naiseen artistiuden takana. Erin on jalat maassa oleva välitön tyyppi. Aidosti läsnä. Naisella, jolla ei tunnu olevan luurankoja kaapissa. Itse en täysin usko, ettei luurankoja ole, mutta Erin tuntuu olevan sinut menneisyytensä kanssa ja käsitellyt asiat niin, etteivät ne luurangot kalva. 20 vuotta naimisissa saman miehen kanssa. Ei siitä saa uutisotsikoita väännettyä.

Päivä minulle oli mieluisa. Nautinnollinen. Minusta on ihanaa, että on olemassa julkisuuden henkilö, jonka jokainen tietää ja hän voisi aivan hyvin olla naapurintyttö. En tiedä, miten hän sen on tehnyt. Miten hän on pysynyt samana leikkimielisenä pikkutyttönä, joka vain nauttii, kun saa lapsista kavereita omiin touhuihinsa. Edes lasten tekeminen ja suhteellisen pitkä tauko tyttöduon ja soolouran välissä ei tunnu vaikuttavan millään tavalla. Pitkään pois otsikoista ja maailmankartalta. Pois suomesta. Ja kun tekee paluun, tekee sen näyttävästi. Harva pystyy siihen. Harvalla on sitä jotain, minkä se vaatii.

Illan aikana se tuntui näkyvän myös pöydän ympärillä. Erin on. Ei enempää eikä vähempää. Ja sen seurauksena jokainen artisti ympärillä vain oli. Ei enempää eikä vähempää. Ainoana poikkeuksena vieraillut duon toinen puolikas Jare, joka antoi hienon ja diplomaattisen vastauksen kysymykseen, joka on kaihertanut kansan mieltä jo Villen ensimmäisestä esiintymisestä asti vain elämää -formaatissa. Vastaus, joka ei kuitenkaan hälventänyt omaa epäilystäni VilleGallen päivän herättämissä fiiliksissä, mutta toisaalta ei myöskään vahvistanut sitä. Joka tapauksessa tuo hetki oli ainoa, joka ei ollut niin välitön. Sitä oli mietitty ja se oli rakennettu näyttämään spontaanille, mutta sekuntiakaan en usko sen olleen.

Päivä loppuu loistavaan tulkintaan Vesalalta. Tulkintaan, joka nostaa ensin kyyneleet poskipäille ja loppuu iloiseen hymyyn. En tiedä, miten se tapahtuu tai mitkä niitä prosesseja ovat, jotka mahdollistavat sen. Mutta sen katsominen sivusta on upeaa. Tunnelma, joka saa sekä itkemään ja nauramaan. Ja se kuvastaa ehkä eniten Eriniä. Ei ole vain yhtä tunnetta. Kaikki tunne pitää sisällään kaiken ja vain osa nousee vuoroin pintaan enemmän. Ei ole pelkkää iloa, sillä se kätkee sisäänsä paljon surua ja päinvastoin. Erin on sinut itsensä kanssa ja siitä voisi moni ottaa oppia. Kiitos.