Elastinen

(11.10.2019)

Fintelligens. Rähinä Records. Suomiräpin tuominen suomalaisille. Suomen positiivisin jätkä 2013. Saavutukset puhuvat artistin puolesta, mutta siitä huolimatta hän ei ole saanut koskaan tunnustusta. Ei sillä tavalla, mitä olisi pitänyt. Puhun tietenkin Elastisesta. Miehestä, jota en ole koskaan kuunnellut. Miehestä, joka ei koskaan säväyttänyt.

Päivän jokaisesta vedosta voisi tulla hitti. Niin aivan varhaisesta tuotannosta, joka ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota, kuin soolouran viimeisimmistä kappaleista, jotka ovat saaneet ansaitsemansa huomion. Artistin nerokkuudesta kertoo kuitenkin se, että kappaleet kääntyvät oikeissa käsissä käytännössä mihin tahansa. Niiden näkökulma voidaan kääntää pienillä muutoksilla, korostaen tai vähätellen tiettyjä asioita.

Elastisen näkymistä lehtiotsikoissa ei voi välttää. Pelkästään selaimen avaaminen puhelimella heittää Elan naamapärstän eteen. Tietoisesti olen ollut lukematta edes otsikoita. En halua niiden vaikuttavan kirjoittamiseeni.

Elastista verhoaa sama esirippu, mikä on monen artistin surma. Herkkyys, tunteikkuus ja analyyttisyys. Kyky sanottaa itseään musiikin säestämänä. Tuoda oma näkökulma esiin. Edellisen kauden perusteella, missä Elastinen esiintyi, olisin väittänyt hänen olevan oikeasti enemmän, mitä oli. Tai ainakin muuta. Nyt Elastisesta paljastui oikea karva. Tai ainakin karva, minkä haluan ajatella olevan oikea.

Uskon, etten ole ainoa, keneltä on Fintelligensin ajalta jäänyt huomaamatta herkkyys. Kaikki oli niin nuorta ja täysillä puskemista. Äijäilyä ja uhoa. Se, minkä oivalsin kahden kauden välillä kaverista, että positiivisuus on valinta. Keino verhota itsensä. Keino selviytyä. Keino peittää jotain. Pelkoa siitä, ettei ehkä hyväksytäkään sellaisenaan kuin on.

Selkeä muutos elämässä näkyy. Oma lapsi. Jälkikasvu. Rakkaus. Ainoa, kenen mielipiteellä on oikeasti väliä ja joka oikeasti vaikuttaa. Joku, joka hyväksyy sellaisenaan. Niin kuopan pohjalla kuin aallonharjallakin. Joku ja jotkut, jotka tykkäävät pelkästään siitä syystä, että hän on hän. Ei sen takia, mitä hän on meille.

Ela hymyilee aina. Naama virneessä. Tämäkään kausi ei jättänyt epäselvää. Leveää hymyä ei voi olla huomaamatta. Ainoastaan nyt hän oli myös vakava. Keskittynyt. Välittämättä siitä, millaista energiaa hän jakaa. Sillä vakavana olo ei ole sama kuin viiltäisi ranteita auki. Ehkä vuosia takaperin Ela näki sen niin. Nyt ei. Ja se on hieno oivallus.

Toinen huomio Elastisesta, että perisuomalaiseen tyyliin, hänelle on vaikeaa ottaa kehuja vastaan. Hän on opetellut tekemään sen, mutta se välittyy edelleen luonnottomalta katsojille. Tai ainakin minulle. Silti uskon hänen olevan aidosti sitä mieltä, mitä sanoo.

Varmaa on vain, kun puhumme miehen musiikista, pitää meidän puhua tämän astisen tuotannon musiikista. Formaatin myötä hän nousee yhä enemmän kansan tietoisuuteen enkä pidä ihmeenä, vaikka hän seuraavaksi voittaisi Emman. Vaikka sitten naisartistien kategoriassa. Tosin jos voittaa, pidän sitä säälivoittona. Saavutuksia ei voi ignorata loputtomiin ja ne tuotiin nyt kaikkien tietoisuuteen. Myös vanhemman väestön.

Jakso kokonaisuudessaan oli hieman tyhjä henkilökohtaisella tavalla. Vanhaa tuotantoa en juuri tuntenut ja uusi oli soitettu väsyksiin asti. Aina kyllästymiseen asti. Nostaisinkin huomion muihin artisteihin. Siitä huolimatta, että kattaus on yksi kovimmista, pitää työstettävän materiaalin olla rikasta. Tyhjästä on paha nyhjästä. Harvinaista oli, että tykkäsin vedoista enemmän kuin oheistoiminnasta. Toisin kuin useimmiten.

Pienoinen pettymys kuitenkin saavutti tietoisuuden, kun yksikään artisti ei tehnyt Juha Tapion temppua. Kukaan ei räpännyt. Jotenkin odotin sitä. Tavallaan ymmärrän, sillä ei ole helppoa tehdä niin loistavaa vetoa kielellä, jota ei käytä, minkä Juha Tapio teki. Eikä kukaan halua epäonnistua. Silti, yksikään pöydän ympärillä olevista ei tarvitse vahvistusta. Inhimillisyys olisi saattanut olla jopa kaikessa epäonnistumisessa positiivinen kokemus katsojille.