(18.12.2018)

”Seis!” huutaa Jesper kesken kaiken. Olemme kävelemässä päiväkodista kotiin, kun käsky käy. Perhe pysähtyy. Niin naurettavalta kuin se meistä tuntuukin, niin Jesperille se ei ole sitä.

Muu maailma voisi ottaa pieneltä pojalta mallia. Pysähtyä välillä. Ei suorittaa suorittamisen ilosta. Suorittaminen on enemmän tai vähemmän välttämättömyys tässä maailmassa, mutta suorittaminen sen itseisarvon takia on tyhmää.

Minä pysähdyin jo ennen käskyä. Olin pysähdyksissä melkein kokonaisen vuoden. Yhdeksän kuukautta tarkalleen. Ja mietin. Ankarasti mietin. Menin oman pääni sisään ja löysin itseni. Olin aina tiennyt, kuka olen, mutten välittänyt siitä. Tai siitä, ettei kukaan tiennyt, kuka olen.

Toteutin itseni. Vitsistä vajaa vuosikymmen sitten lähtenyt idea muuntautui todeksi. Kaikella rakkaudella. Kirjoitin kirjan. Päiväkirjan. Halusin kirjoittaa sen jo ensimmäisestä raskaudesta. Sitten toisesta. Vasta kolmannesta sain sen aikaiseksi.

En tiennyt silloin enkä tiedä oikein vieläkään, miksi halusin kirjoittaa. Sen tiesin, että halusin. Suurin kiitos kuuluu lukioaikaiselle mentorille, ja nykyiselle, joka oli perheen ulkopuolelta ensimmäisiä ihmisiä ja auktoriteetteja, joka antoi arvoa minun ajatuksille paljon enemmän kuin itse annoin. Se oli hän, joka antoi viimeisen sysäyksen. Potki persauksille eikä menettänyt uskoaan, vaikka itse menetin. Jostain ihmeen syystä lukion jälkeenkin hän jäi osaksi elämääni.

Olin pysähdyksissä. Mitä enemmän katson elämääni taaksepäin tuohon hetkeen, sen enemmän se tuntuu käyvän järkeen. Löydän yhä mielenkiintoisempia kulmia omaan itseeni ja sitä kautta kaikkiin muihin. Palaset vain loksahtavat paikalleen. On kevyttä ja raskasta asiaa. Epäonnea, tuskaa ja kipua. Verta ja kyyneliä. Se ei kuitenkaan ole kaikki, mitä ihmisen elämässä on. Vaatii taitoa ja oivallusta löytää kaiken kurjuuden keskeltä se jokin, mikä auttaa jaksamaan huomiseen. Nauttimaan siitä.

Menin itseeni, pääni sisään. Oli helppoa korreloida omaa lapsuuttaan omien lastensa kautta. Suurin ja viimeisin oivallukseni oli pysähtyneisyys. Suorittamisen suorittamattomuus. Katsot omaan lapsuuteen, omiin veljiisi ja vanhempiisi. Mietit, mitä me olimme. Mitä meiltä puuttui. Menet sen kliseisen laatikon ulkopuolelle ja katsot itseäsi uusin silmin. Mitä tahdot antaa perinnöksi itsesi kopioille? Mitä sanoisit nuorelle itsellesi tällä kokemuksella, jos sen voisit kertoa? Haluaisitko, ettei mikään muuttuisi? Olisitko sitä, mitä sinulle aina oltiin?

Mitä haluan sanoa tällä kirjoituksella? Jokainen voi mennä itseensä. Tutkia elämäänsä pintapuolisesti tai syvällisesti. Variaatioita on tuhansia. Silti, vaatii rohkeutta katsoa itseään peilistä silmiin, pysähtyä ja miettiä tarkalleen, miksi, miten ja kuka? Pystyäkseen kasvamaan ihmisenä pitää ensin katkoa tukipilarit, löytää itsensä raunioista ja kukoistaa. Muutoin kaikki energia menee rakennelman pystyssä pitämiseen. Ja minkä takia? Pysähdy. Mieti. Nauti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s