Mä en leiki sun kanssa

(5.6.2019)

Synttäripäivä. Ja useita onnitteluita. Ihmisiä eilisen ja vuosien takaa sanomassa ”Onnea”. Se tuntui kivalta. Edes haihtuvan sekunnin sadasosan he ovat ajatelleet minua. Ja vaikka eivät olisikaan, minä luen jokaisen onnittelun ja muistan onnittelijan. Tulee hyvä mieli. Mitään muuta erityistä tuohon päivään ei varsinaisesti arkeen verrattuna saa sovitettua. Ei kultaisia lahjanauhoja, ei rauhallista ravintolaillallista. Pari paahtoleipää ruoaksi, kuppi kahvia ja imurin hurina pyykinpesukoneen antaessa taustametelinsä. Mutta jokainen onnentoivotus mikä puhelimeen pärähtää, muistuttaa siitä, etten ole koko maailman unohtama. Ja maailma ei ole vain täällä lähiössä lasten lelujen keskellä. Puhelin harvoin soi muuten. Ystävät, kaverit. Niitä on niin kovin vähän. Dissaaminen, unohtaminen, kiireet, oman elämänsä eläminen, syy mikä tahansa. Muistot menneistä ja muutokset tahattomasti tai tarkoituksella saavat pohtimaan kiusaamista. Olla ”ei kukaan” on kiusaamista muilta ja myös itsensä kiusaamista. Kiusaaminen, sana pitää sisällään laajan kattauksen hyväntahtoisesta kiusoittelusta fyysiseen väkivaltaan.

”Mä en leiki sun kaa, mä leikin vaan Eemin kanssa”. Uhkailu, jonka nelivuotias nelivuotiaan uhmassaan sanoo minulle noin sadatta kertaa tälle päivälle. Kiusa, jonka hän on oppinut. Sama uhkailu voisi olla myös ”sinun kello on ihan ruma, paita on tyhmä, Jerkku on tyhmä, Jessika ei saa tulla”. Äiti ei antanut limpsaa, heittää lelua, soittaa nokkahuilua siskon nukkuessa, koira makasi hänen tiellään tai oikeastaan ihan mitä vaan, joka nyt sillä hetkellä ei sattunut sopimaan hänen näkemykseensä. Eemi taas on hänen paras kaverinsa, ja suuttuessaan minulle, paras kaveri nousee tärkeyslistan kärkeen. Yhtä monta kertaa olen kuullut ne pahoittelut, joista yhdeksi hellyyttävimmäksi nousee ”Äiti, sun kello on ihan kiva”. Hän saa sanoa harmituksessaan ja osaa tarvittaessa pyytää anteeksi. Ymmärrän, yritän ymmärtää, nelivuotiaan maailmaa, jossa pienikin vastoinkäyminen tuntuu ja isosti. Sillä tiedän, että se valmistelee häntä vain tulevaisuutta varten. Luo sitä surullisen kuuluisaa paksua nahkaa.

Tottakai jokainen äiti toivoo, rukoilee ja olisi valmis luopumaan toisesta munuaisestaan, ettei juuri hänen lastaan kiusata, tai melkein pahempaa, hänestä tule kiusaajaa. Vaikka tiedän, että kiusatuksi hän tulee, jokainen meistä, tavalla tai toisella. Osa kiusaamisesta on vain vähän suorempaa, kuin toisenlainen kiusa.

Olen seissyt vieressä, kun toinen lapsi puree toista. Se käy niin nopeasti, ettei mitään ehdi tehdä. Meistä aikuisista kumpikaan. Huomio kiinnittyy purtuun lapseen, sattuiko, tuleeko verta ja itkukin pääsee. Fyysistä kiusaamista alle kouluikäisiltä naperoilta. Hyvin harvoin tulee miettineeksi mistä tilanne kärjistyi tuohon. Taustan kuitenkin näin ja kuulin, toinen härkki ja kiusasi toista niin kauan, ettei toinen enää tiennyt millä muulla keinolla olisi tilanteen voittanut edukseen. Kun ei ole niitä sanoja, millä kertoa miltä tuntuu. Fyysistä kiusaamista ilmenee niin kouluissa, päiväkodeissa, parisuhteissa, jopa oman kodin suojassa. Lapsi on kuitenkin väkivaltaisimmillaan pienenä, hän puree, lyö ja potkii. Aikuisen tehtävä on sanoittaa, kun itse ei sanoja löydä. Suunnata harmi muualle missä se ei vahingoita ketään, mutta ei kieltää sitä.

Kiusaaminen voi jatkua fyysisenä koulussa, mutta yleensä mukaan tulee henkinen kiusaaminen. Sanoilla sivallus, haukkuminen, perättömät juorut, valehtelu. Monet kiusaajista seuraavat vain kiusaajien pääporukkaa, ettei tule itse kiusatuksi. Vaikka tajuaakin sen olevan väärin. Kiusaamisen seuraukset voi kantaa kauas, mutta en itse haluaisi olla myöskään se kiusaaja ja muistaa aikuisena kaikki karmivat teot.

Sitten tulee se laajuudessaan ja kestoltaan yksi vaikeimmista. Työpaikkakiusaaminen. Kun kukaan ei sano huomenta, muut puhuvat terassille lähdöstä perjantaina, mutta kukaan ei pyydä mukaan. Otetaan sinun tekemästä työstä kunnia. Puhutaan perättömiä juoruja. Joskus työpaikkakiusaaminen voi mennä niinkin lapselliseksi, että eväät on syöty kaapista tai heitetty roskiin, työpiste on sekoitettu, kahvit näppäimistöllä. Se voi myös vaatia veronsa henkisen jaksamisen kanssa, kun suostuu jokaiseen ylityötarjoukseen, vuoronvaihtoon, tai saa työvuorolistan täynnä juuri päinvastaisesti toivomiasi vuoroja, vain koska pelkäät tai jo suututit työvuorosuunnittelijan. Vaikeaksi asian tekee, että jääminen tuollaiseen paikkaan syö sinut sisältä, mutta lähteminen joskus jopa tyhjän päälle on myös pelottavaa. Etenkin, jos itse työ on se mistä tykkäät. Työpaikkakiusaamista tapahtuu niin ylemmiltä portailta alemmas, kuin alemmilta ylemmäs. Tittelillä ei ole väliä, kun työpaikalle on tullut kiusaaja.

Surullisin kiusaaja on parisuhdekiusaaja. On alistamista, väkivaltaa, seksillä kiristäjää, mykkäkoulun pitäjää, vittuilijaa ja väheksyjää. ”No kylläpä on huonosti pesty tiskit, etkö osaa paremmin imuroida”, kiusaaja sanoo, kun olet siivonnut. Tai kun toinen työpäivän jälkeen saapuu kotiin, on ovella vastassa kasa roskiksia ja kauppalista. Lähdepä hoitamaan osasi. Kiitoksen sanaa tuskin kuulet, mutta vuodesta toiseen huomaat, ettei toinen arvosta panostasi yhtään. Sitten on se seksi. ”Siinähän koittaa lääppiä, en aio antaa, kun ei ostanut kukkia/tehnyt ruokaa/siivonnut/luki lehden ennen minua/unohti kolmannen nimeni nimipäivän”, lista on loputon. Koska seksikiristäjä kyllä keksii syyn pihdata. Toisinpäin toimiessaan, seksikiristäjä palkitsee ihanasta joulutähdestä, romanttisesta eleestä, tiskikoneen tyhjentämisestä. Ei näin.

Sudet lampaiden vaatteissa. Äidit. Naiset. Internet täynnä julmia kommentteja, jos ruokit, kannat, nukutat, puet lapsesi heidän mielestään väärin. Äiteihin ja äitiyteen voi liittää niin paljon kiusaamista ja kiusatuksi tulemista kuin vain jaksaisi kirjoittaa. Somen anonyymius luo illuusion siitä, ettei sanat olisi silti pahoja, tai tarkoitusperä olisi ilkeä. ”Ymmärsit väärin”, on helppo sanoa jälkeenpäin. Naisten facebook-ryhmissä voidaan lynkata huolella, jos siltä tuntuu, tuntematta taustoja. Jos myyt väärälle ihmiselle facebook-kirpputorilla, saatat kuulla olevasi ”huora, jonka kannattaa katsoa pimeällä olan taakse”. Eikä pelkästään somessa. Myös hiekkalaatikolla, muskarissa, temppujumpassa, päiväkodin eteisessä ja sukujuhlissa on niitä äitejä, joiden mielestä teet kaiken väärinpäin. On isovanhempia neuvomassa, kuinka heidän lapsuudessaan tai jonkun serkun kummin kaiman lasta ei ikinä olisi hoidettu näin. Kuinka ”naapurin pirkon lapsetkin hoidetaan näin ja se on paljon parempi tapa”. Joskus riittää yksi katse päästä jalkoihin, kun luet silmistä sen, ettei meidän ”pirkkopetterille ainakaan”. Ja otollisessa maaperässä, kuten äitiyden hattaran paksuisella tasapainolaudalla, näistä kommenteista voi menettää yöunet ja saada itsetunnon äitinä karisemaan.

Itseään somessa voi kiusata helposti. Yksi oikea hakusana ja näet kauniita sisustuskuvia, hyvin puettuja lapsia, matkoja maailman ääriin. Kuinka äiti on täydellinen hermostumaton ideanikkari kasvattaessaan lähes täydellisiä lapsiaan, kuinka vaatteet ovat puhtaat ja koti kiiltää. Unohtamatta kuinka täynnä designia se koti onkaan. Lomallakin paistoi aurinko jopa yöllä. Onneksi itselleni, pystyn kolmen lapsen äitinä näkemään noiden kuvien taakse. Koska totuus nyt vaan lyö joka päivä kasvoille. Ei ne lelut ole siististi, koiran karvoja on jopa keitetyissä perunoissa ja ei, ne lapsetkaan ei pysy puhtaina ja viimeistellyinä koko päivää. Tappelevatkin vielä. Ja äitikin väsyy, on kiukkuinen ja viikon ruokalista näyttää enemmän parhaat laatikkoruoat kirjalta kuin monimutkaiselta ruoalla leikittelyllä. On kiusaamisen puolelle kääntyvää esittää täydellistä, tuskin kukaan niitä täydellisiä stailauskuvia laittaa puhtaasta hyvästä, vaan jokainen haluaa palasen kadehdittuna olemista.

Mutta on myös asioita, joita toinen ei välttämättä tarkoita kiusaamiseksi, ja toisaalta sitten voi tarkoittaa, mutta joita lähes jokainen meistä tekee arjessa huomaamattaankin. Joihin olisi hyvä kiinnittää huomiota. Olisi hyvä pohtia myös kenelle suuntaat kiusasi. Ja onko kiusalla joku enemmistöä hyödyttävä etu, vai teenkö tämän vain oman etuni nimissä.

Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, liian usein itseasiassa, kun joku manaa, ettei lapsen juhliin tule ketään, tai vain muutama. Tottakai sitä on onnellinen vähistäkin, mutta lapsi ei sitä vielä ymmärrä. Lapselle se on juhla, tärkeä tapahtuma, ja vaikka haluaisit kuinka olla menemättä syystä tai toisesta, mieti haluatko kiusata lasta vai tuoda kiusasi vanhemmille. Ja vaikka kiusasi kohdistuukin lasten kautta myös vanhempiin, mieti haluatko, että tilanteisiin syytön joutuu kiusasi kohteeksi. Löydät varmasti muitakin tapoja. Lasten kaverisynttäreille osallistumattomuus menee myöskin vanhempien piikkiin. Mitä teet tilanteessa, jossa lapsesi ilmoittaa, ettei osallistu sirkkaväinön synttäreille, koska ei halua, muutkaan ei mee, sirkkaväinö on tyhmä. Annatko lapsesi kiusata synttärisankaria, vai pakotatko lapsesi osallistumaan? Vielä ei kutsuja ole tullut, mutta vahvasti uskon kallistuvani pakottamisen puolelle. En aio antaa lapseni olla ehdoin tahdoin kiusaaja, odotettu puuttuva vieras, kiittää tai syyttää hän minua siitä myöhemmin.

Olen istunut juhlissa, joissa minulle ei ole puhuttu osan vieraiden toimesta. En väitä, että kaikista pitää tykätä, mutta niin sanottuina aikuisina meidän pitää voida tervehtiä toisiamme, istua samassa huoneessa. Tulla toimeen. Olla neutraali, ei kiusata ketään puheilla tai eleillä. Ja tuntea olevani puheiden ja eleiden kiusaamiselta suojassa. Se kiusaaja osaa hommansa niin hyvin, ettei muut sitä juuri huomaa. Ulkokultaisuus loistaa niin ettei ilman aurinkolaseja näe mitään.

Olen myös kirjoittanut useaan someryhmään tai puhunut kaveriporukalla, ja huomaan ettei minun sanomisillani ole ollut hitonkaan verran kuulijaa ja lukijaa. Ja nähnyt tämän tapahtuvan niin monelle muullekkin. Tämä saattaa yleensä tapahtua huomaamatta muilta, ei varsinaisesti tarkoiteta kiusata, mutta olen kokenut sen kiusaamisen kaltaisena tunteena. Ei haluttuna, yhdentekevänä. Porukalla laivareissu. Tosi kivaa. Hyttijaon aikaan huomaat olevasi yksin hytissäsi. Tai kiva vapaailta kavereiden kanssa, jotka feidaavatkin seurasi ties millä tekosyyllä. Viesti, jossa avaudut sinulle tärkeästä aiheesta. 0 kommenttia. Huomaamatonta kiusaamista. Olen koittanut viime aikoina bongata näitä yksinäisiä, kommenttia, tai huomiota kaipaavia viestejä ja reagoida niihin. Jos edes joku joskus kokisi vähemmän kiusaamisen kaltaista tunnetta, niin päivähän on jo melko paljon parempi. Kaikki kunnia erään someryhmän naisille, jotka järjestivät tuikituntemattomalle polttarit, kun oma kaveripiiri päätti olla osallistumatta juhlimiseen.

Taloyhtiön hallitukseen suostuessani tiedostin, että on asioita, joihin haluan laittaa vauhtia, oman ja muiden omaisuuden hoitamiseksi, mutta jonka tiedän ärsyttävän hetkellisesti muita. Ja olen jo lähettänyt sähköpostia pääasiallisena aiheena, ettei kaikkia voi miellyttää, mutta asioiden ei voi vain antaa ränsistyä ja lopulta tulla tuplaten kalliimmaksi. Siltikin, tiedän osan kokevan sen kiusaamisena, välttävän pihalla tervehtimistä. Yhteisen edun nimissä, joudun hyväksymään roolini ja olemaan se normaali suorapuheinen minä.

Kiusaamista on aina, tavalla tai toisella. Itse toivon että omat lapseni myös oppivat pyytämään anteeksi, jos he tekevät väärin toisia kohtaan. Toisaalta myös erottamaan, ettei aina itsestä hyvältä tuntuva asia ole kaikista hyvä asia. Ja sekin on ihan ok. Kunhan vain näkee sen eron yleisen hyödyn ja oman edun tavoittelun välillä.