(11.4.2019)

Viisi vuotta takana. Viisi vuotta loppuelämästä Juhon kanssa. Viis vuotta siitä Tinder kuvasta, joka viuhahti oikealle. Tai kuvista. Lähellä oli, ettei kolmas kuva, jossa Juholla oli järkyttävät pillunnuolijaviikset palanut verkkokalvoille niin pahasti, että olisin painanut hylkää. Seuraavassa kuvassa onneksi oli Jerkku. Koska kukaan mies, jolla on koira ei voi olla läpeensä paha. Olin oikeassa. Viiksetkin luojan kiitos oli joku typerä Movember juttu.

”Kun kanssas lähden tiedät sen,
taakseni kääntyisi en koskaan.
Pois surut pyyhin menneisyyden
kun huominen sinä oot.”

Edelmann ja sitten Vesala paremmalla versiolla sanoi sen, mitä mun sydän ei osaa sanoa. En ole kääntynyt taakse. Enkä käänny. Mun yksi ohjenuorani meidän suhteessa on, että ”Älä anna periksi. Ikinä”. Kun elämä edessä toisen kanssa näyttää paremmalta, kuin menneisyyden päivät, ollaan aika tukevalla ja varmalla pohjalla. Ei sillä, viiteen vuoteen mahtuu ihan mukavasti tapahtumaa.

Vauvavuosi. Kertaa kolme. Tarviiko tätä edes avata? Väsymys ja univelka saa ihmiset ajattelemaan järkeä vailla. Luojan kiitos, meillä ei ollut vuosia takana, joten saimme kasvaa pariskuntana siinä missä vanhempina. Alkuhuuma ei ole ehtinyt edes haihtumaan. Koska sillä ei ole ollut aikaa palaa loppuun. Mikä ihana tunne. Pitkitettynäkin.

Vuorotyöt. Yksinäisyyttä vai tilaa kasvattaa ikävää toista kohtaan? Nauttiiko yhteisistä vapaista enemmän, jos niitä on harvoin? No jaa, asenne ratkaisee. Sen voi kääntää vastaan tai puolelle. Toisaalta, kun toinen on töissä, on toinen vetovastuussa kodista. Kun molemmat ovat paikalla, on perhe yhteinen, jossa molemmilla on vastuu ja velvollisuus hoitaa ja oikeus myös hengähtää. Aika lasten kanssa on kotona olevan työaika siinä missä ne niin sanotut oikeat työt ovat toisen työtä. Harmillista kyllä, palkka on eri tasolla.

Opiskelu. Kun suhteemme alkoi, Juho opiskeli. Nyt on minun vuoroni. Välillä sitä miettii, etteikö mikään riitä. Ruuhkavuodet, vuorotyöt, opiskelu. Toisaalta, kun ei pysähdy ei myöskään tylsisty. Mutta voiko kynttilää polttaa useammastakin kohtaa? Näillä elämän vuosilla sanoisin, että helposti. Järkevää? Tuskin.

Kirja. Toisen unelma. Tästä kirjasta nousee esiin tottakai kirjailija itse. Mutta kaverini sanoi sen kortissa kauniisti, Kirjailijaperhe. Koko perheen projektihan tuo oli. Päätin jo alkuun, etten lue kirjaa ennen julkaisua, enkä muutenkaan puutu siihen. Tunnen itseni aivan liian hyvin, ja sen että osaisin olla päämäärätietoinen halutessani muuttaa tai muotoilla siitä jotain. Kun kirja on julkisesti esitelty, millään mitä minä haluaisin ei ole merkitystä. Miksi sitten kirjailijaperhe. Kirja syntyi siinä missä Jiiaa odotettiin. Kävimme molemmat töissä, alle 13 tunnin päivää kotoa lähtemisestä kotiin paluuseen ei täällä nähnyt kukaan. Kun mieli petti, niin kroppa venyi ja kun kroppa petti, niin mieli venyi. Tuo aika oli parisuhteessa melkoisen raskas. Minä hormonihuuruissani raskaana olisin kaivannut laatuaikaa yhdessä. Juho taas kaipasi hiljaisuutta ja keskittymisrauhaa. Jälleen kerran yllätimme itsemmekin varmasti ja jostain vielä venytimme sisäistä kumilenkkiä, että molemmat sai haluamansa. Huomattavasti tarvittavaa pienemmässä mittakaavassa.

Muutto. Muutimme tähän, kun Jesper oli vauva ja Jessika juuri paljastanut tulonsa. Remontti lisämausteena sai päätöksen, ettei tästä heti lähdetä pois. Eipä vissiiin, ahtaaksihan tämä käy neljännelletoista jalalle ja yhdelle hännälle. Mutta että vielä uudestaan? Miksi ei? Kerranhan se, taas, ottaa omansa. Vietämme etuovisteina useita tunteja yhdessäoloajasta katsellen asuntoja, haaveillen, suunnitellen ja järkeillen. Mietimme mikä olisi paras ratkaisu ja mitä haluamme. Laatuaikaa pariskuntana. Huipputreffit olisi varmaan asuntonäyttö ilman lapsia.

Viisi vuotta, pieni aika noin kaikkiaan, mutta elämää muuttavia asioita tuplasti enemmille vuosille. Jos viidessä vuodessa saa aikaan tämän, mihin me kykenemme kymmenessä?

En olisi puoliksikaan minä, ellei pariskunnan toisena osapuolena olisi Juho. Emme olisi tässä, ellei parisuhteen eteen olisi tehty töitä. Emme olisi edes lähelläkään tätä, ellei meille olisi tullut omat tapamme ja keinomme.

Lähes 40 vuotta. Kunnes kuolema meidät erottaa. Siinä on vanhempieni mulle lapsuudesta aikuisuuteen antama malli parisuhteesta. Parisuhteen pohja, jota täydennän omilla metodeillani. Rakkautta, riitoja, seesteisyyttä, toivottomuutta, nousukautta, laskukautta, anteeksiantoa. Luottoa siihen, että toinen pysyy. Sanoi tai tekee muut mitä tahansa. Tyhjiin kohtiin täydennän omat ohjenuorani. Sellaisia kuten:

”Soutakaa samaan suuntaan”. Mikä helvetti ajaa ihmiset ajamaan omaa etuaan, omaa ajatustaan, niin voimakkaasti että arabiat lentää seinään. Sormukset perässä. Parisuhteesta puhutaan koska siinä on parillinen luku. Kaksi. Kaksi mielipidettä. Kaksi, jotka voi etsiä oman reitin jollalleen. Niin moni purkaa tuntojaan sanalla minä. Minusta tuntuu, minä koen ja minun mielestäni. Niin olen tehnyt minäkin, en kiellä. Olen hyvällä mallilla menossa kohti miltä sinusta, onko sinusta, mitä meidän, voimmeko me. Yhdessähän tässä ollaan, parisuhteessa.

”Älä sano hyvästi, jos toinen kerran sanoo pahasti”. Anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen on yksi tärkeimpiä asioita. Silloin ollaan jo hyvällä mallilla, jos ylipäätään puhutaan. Puhutaan sitten rumasti, suoraan, tai kaunistellen. Mykkäkoulu on vallankäyttöä pahimmillaan, joten sitäkään ei meillä käytetä. Liian usein saa lukea tai kuulla parisuhteista, joissa takerrutaan siihen mitä on sanottu, mitä olisi pitänyt sanoa. Muuttuuko koko kuvio, jos keskittyisi ajattelemaan, mistä tilanne johtuu ja mitä sille voisi tehdä. Heittämättä parisuhdetta roviolle.

”Riidoissa ei mennä nukkumaan, ei lähdetä kotoa”. Mä oon maksanut liian kalliin hinnan siitä, etten koskaan saa takaisin hetkeä, jolloin voin vielä sanoa heipat. Siksi meillä ei lähdetä kotoa ovet paukkuen. Laiha sopu on parempi, kuin ei sopua lainkaan.

Mitä sitten toivoisin lisää seuraavilta vuosilta? Mietin terveyttä, rahaa, toteutuneita unelmia. Mutta valitsen aikaa. Aikaa tehdä asioita yhdessä perheenä ja aikaa parisuhteelle. Milloin viimeksi kävimme leffassa, syömässä tai ylipäätään poistuimme kaksin kotoa niin sanotuille treffeille. En muista. Ajalla saisin ostettua terveyttä, aikaa levätä, ladata akkuja ja aikaa olla yhdessä jo ihan oman mielen takia. Onnellinen ihminen on terveempi, uskon. Ajalla yhdessä, onnella siitä, ei rahaa tarvitsisi materialismionnellisuuteen. Tai ajalla voisin säästää niin kauppalaskussa, kuin siinä ettei yhdessäolon eteen tarvitse keksiä kallista kahden tunnin pikaohjelmaa koko perheelle jossain hoplopissa. Kun aikaa kuluu, uskon että toteutumattomat haaveetkin toteutuu. Meillä on puitteet kunnossa, joten seuraava viisivuotissuunnitelma pitäköön sisällä tavoitteen ajasta. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s