Miten mitata mittaamatonta?

Miten mitata mittaamatonta? Aineettomia, tunnepohjaisia asioita. Ilo, suru, onnellisuus, kurjuus. Aina on joku, jolla on asiat piirun verran paremmin tai huonommin. Onko silti oikeutettua tuntea niin kuin tuntee?

Tapasin kerran äidin, joka saattoi jo toista poikaansa mullan alle. En voi kuvitella menetyksen ja surun määrää. Harva pystyy. On jo riittävän paha, jos joutuu hautaamaan yhden omasta jälkikasvusta. Mutta että kaksi. Tämä äiti, teki enemmän kuin selväksi, ettei kukaan meistä päässyt lähellekään hänen suruansa ja tuskaansa. Muiden kipu ei ollut mitään. Ei yhtään mitään.

Turvallisuus, pelko, kiusaaminen, nautinto ja mitä näitä on. Kun joku kokee jotain, oli se sitten oppimista tai kauhua, miten sitä mitataan? Pelkän kivun mittaaminen on haastavaa. Meillä on erilainen kipukynnys ja koemme erilaiset kivut eri tavalla. Meillä on mittari kivun määrästä yhdestä kymmeneen. Mittari ei kuitenkaan määrittele kivun määrää, ainoastaan kivun kokemusta.

Miten mitata oppimista? On olemassa arvoasteikkoja ja testejä, mutta miten mitata yksilön oppimista. Jokainen ponnistaa omalta alustalta ja huikeakin nousu saattaa yltää vain välttäviin menestyksiin paperilla, vaikka yksilön oma suoritus lähtökohtiinsa nähden on huikea. Miten mitata oppimansa ymmärtämistä? Tai yksilön erinomaisuus tekee sen, ettei hänen tarvitse edes vaivata päätään, saati päntätä, pääsee vähintäänkin hyviin arvosanoihin. Paperilla tulokset hyviä, mutta onko oppimista tapahtunut?

Nyt kun koulut taas alkoivat, niin kiusaaminen on haastava kysymys. Milloin ja missä tilanteessa kiusaamista koetaan ja mitä sille voitaisiin tehdä? Mikä toiminta on kiusaamista ja mihin toimintaan on soveliasta puuttua? Mikä on kiusaamista ja mikä ei?

Ehkä asiaa pitäisi lähestyä toisesta näkökulmasta. Mitä, miten tai miksi joku kokee tulleensa kiusatuksi? Onko tunne vähempiarvoinen, jos sinulle ei ole paikkaa pöydässä verrattuna nolaamiseen julkisesti? Entä sakinhivutus ja ihan fyysinen pieksentä? Miten mitata kokemusta tulla kiusatuksi? Voiko kiusata esittämällä kiusatuksi tulemista?

Miten meillä menee? Normaali kysymys toimistolla, johon odotetaan napakkaa ja nasevaa vastausta. Mitä, jos oikeasti joku romahtaisi häneltä kysyttäessä, miten menee? Erehdyin kerran kysymään töissä ollessani, miksi yksi työntekijä oli erilainen, jollain tapaa hiljainen. Kadun yhä, että kysyin. Vastauksena oli romahdus, vuolaat kyyneleet ja selitys lemmikin lopetuspäätöksen takia. Päätöksen, jota ei ollut vielä pantu täytäntöön. Eikä minulla ollut lohduttavia sanoja. Tai oli, mutta lienevät olleet yhtä tyhjän kanssa. En kysy toiste.

Kiusaamista on helpompi mitata silloin, kun se on suoraa. Tönimistä, nälvimistä, pahoinpitelyä, typerien pilojen tekemistä, porukalla nauramista ja mitä näitä nyt on. Entä, jos ei pystytä sormella osoittamaan suoraa tekoa tai tekoja, tekijää tai tekijöitä? Entä, jos kiusaamista on koko organisaation taholta? Kiusattu vain kokee tulleensa kiusatuksi tyhjästä? Tuntemuksen vähättelyä. Lasketaanko se kiusaamiseksi? Voiko siitä kokea kiusaamista?

Turvallisuuden tunne on etuoikeus. Ainakin pitäisi olla. Varsinkin hyvinvointivaltiossa. Mitä on turvallisuuden tunne? Avun saaminen hädän hetkellä? Isoveli valvoo tyylinen videovalvonta ja hälytysjärjestelmä? Mistä turvallisuus kumpuaa? Turvallisuudentunteen puute vähintäänkin altistaa turvattomuuden tunteelle ja näin ollen mahdollistaa pelon ja kiusatuksi tulemisen tunteelle.

Ensimmäistä työvuoroa oman veljeni itsemurhan jälkeen tehtäessä sain kuulla, kun heitin pöytään sammuneen ja hyvin humaltuneen henkilön jatkamaan matkaa kotia kohti, etten minä ymmärrä mitään. En ymmärtänyt häntä enkä elämää ylipäätään. Tämä humaltunut oli juuri käynyt hautaamassa oman äitinsä. En ymmärrä, mitä hän käy läpi tai on joutunut kokemaan. Minun veljenihän vielä tuolloin makasi kylmiössä odottaen multiin pääsyä.

Onko jonkun suru lemmikkieläimen poismenosta pienempi kuin jonkun toisen vanhemman kuolema? Ehkä lemmikki oli kamala, se oli toisen perheenjäsenen oma tai ehkä se vanhempi oli etäinen, päihteitä käyttävä ja lapsensa vuosia oman onneensa jättänyt. Miten mitata surua? Miten mitata tuskaa?

Mikä on kiusaamista? Mitä on tulla kiusatuksi? Voisin määritellä tähän useamman sivun kivusta, kuvailla sitä ja selittää sen syntymisen. Voisin määritellä tuskan, epätoivon, pelon, turvattomuuden ja tarjota kaikille näille hyvin yksiselitteisiä vastauksia kuvauksineen. Mutta miten määrittelen kiusatuksi tulemisen kokemuksen?

Mistä se kumpuaa? Aihe liippaa läheltä, sillä vanhin lapsi aloitti toisen luokan ja toiseksi vanhimaisin ensimmäisen luokan. Ja kolme on vielä aloittamatta. Entä mitä on kiusaaminen päiväkodissa? Ei saa jättää kaveria ulkopuolelle. Kaikkien kanssa voi leikkiä. Ei purra. Ei lyödä. Ei tönitä. Ei viedä leluja kädestä. Voisin väittää, että vanhimman lapsen päiväkodin kokemukset ovat hyvin erilaiset kuin nuorimman lapsen päiväkodin kokemukset. Miten voimme piirtää viivan sille, mikä on kiusaamista ja mikä ei. Milloin voi sanoa tulleensa kiusatuksi ja milloin se on tunteen vähättelyä?

Ehkä meidän ei pitäisikään etsiä systemaattisesti syytä tai tekijää. Ehkä meidän ei pitäisi löytää jotain konkreettista. Ehkä meidän pitäisi nähdä tilanne tilanteena, jossa osapuolet ovat rehellisiä ja osaavat sanoittaa olemistaan. Mutta olla sokaistumatta sille, että meidän omat ajatuksemme ohjailevat tulkintaa kiusaamisesta ja kiusatuksi tulemisesta.

Voimme perustaa työryhmiä selvittämään kiusaamistapauksia. Alan ammattilaisia. Käyttää isosti rahaa jokaiseen, jopa väärinymmärretyn kiusaamisen selvittämiseen. Mutta tarvitaan vain yksi katse, yksi ystävällinen hymy, ehkä yksi ystävällinen sana ja itsemurhaa suunnitteleva jaksaa tallata seuraavaan päivään.

En kuitenkaan sano, että on kaikkien muiden syy, että joku tappaa itsensä. Sillä kiusaamisen kohteeksi liian pitkään joutunut päätyy tähän ratkaisuun. Ainakin ilman apua. Ilman ystävällistä katsetta. Ilman huomioiduksi tulemista. Enkä tarkoita sitä, että kysytään joviaali kysymys, miten meillä menee. Kysymys, jonka esittäjä ei odota aitoa vastausta.

Ongelmaiseksi kiusaamisen kohteeksi joutumisen selvittäminen värittyy aina niiden silmien läpi, jotka sitä selvittävät. Ja mitä useampi selvittää, sitä moninaisempi vastaus on. Pääsääntöisesti väittäisin tätä ihanteelliseksi tilanteeksi. Mitä useampi näkemys, sitä lähemmäksi totuutta päästäisiin. Kiusatuksi tulemisen kokemus kumpuaa usein, ellei aina, turvattomuudesta ja pelosta. Jostain, mitä ei itse pysty hallitsemaan ja on sen armoilla.

Ja ne tunteet ovat primitiivisiä. Niitä ei ole mahdollista ohittaa. Ne vaikuttavat meihin kaikkiin ja vaikka kuinka olisimme käsitelleet ne läpi, ne vaikuttavat tai ovat vaikuttamatta ja vaikuttamattomuuskin on vaikutus omaan toimintaan.

Lastensuojeluilmoitus on hyvä esimerkki. Erikan kaltaisten tapausten jälkeen, kenellä on uskallus jättää yhtäkään ilmoitusta tutkimatta? Tietoisesti ottaa kontolleen mahdollisuus, että juuri tämä kyseinen ilmoitus on uusi Erika. Se on aivan järkyttävän kuormittavaa. Ja kaikesta tulee itseään toteuttava ennustus.

Mieli näkee, mitä tahtoo. On todistettu useasti, että löydämme sen, mitä tietoisesti haemme. LaSun kohdalla löydämme syitä, miksi ilmoitus on tehty, jos emme uskalla käyttää omaa harkintaamme. Vastaavasti emme löydä syitä, miksi ilmoitus on tehty, jos käytämme liikaa harkintaamme tai pohjaudumme liikaa omiin kokemuksiin.

Jos olet ollut koulukiusattu ja selvinnyt siitä täysjärkiseksi aikuiseksi, voitko väittää puhtaalla omallatunnolla, ettei se vaikuttaisi koulukiusaamistapauksen tulkintaan? Entä jos olet ollut kiusaaja ja ajautunut suojelemaan hajoamispisteissä olevia mieliä? Entä, jos olet puolet aikuisiästäsi kamppailut kiusaamisen jättämien arpien kanssa ja selviytynyt voittajaksi? Entä jos olet jäänyt kakkoseksi?

Kenellä on aikaa pysähtyä? Istua alas ja kuunnella? Unohtaa itsensä ja keskittyä täysin johonkin toiseen? Itsensä unohtaminen on mahdotonta. Me emme voi olla itsemme olematta itsemme. Mutta itsensä unohtaminen yhtälöstä tarkoittaa aidosti itsensä hyväksymistä. Aidosti itsensä tuntemista. Ja itsensä kanssa rauhan tekemistä. Ja se, onko joku sen tehnyt, ei pysty kukaan muu kuin hän itse sanomaan. Ja silloinkin voi joutua itsepetoksen kohteeksi.

Yritä ymmärtää, hän on kaltoin kohdeltu. Yritä ymmärtää, hän on vielä niin pieni. Yritä ymmärtää, hän tulee toisesta kulttuurista. Aina pitäisi ymmärtää. Jollain on stressiä, tulosvastuuta, vastuuta, kiirettä, perhe-elämä jyskyttää taustalla, huolia, ero, tyhjän pesän syndrooma ja vaikka mitä. Jokaisen tekoon ja ajatukseen löytyy taustavaikuttaja, ja minä olen aina kokenut olevani sen uhri. Uhri, koska minä ymmärrän, tai ainakin yritän.

Suomalainen menee ulkomaille ja meille kerrotaan kyseisen kulttuurin sudenkuopista, eroavaisuuksista ja painotetaan, mitä ei missään tapauksessa suvaita. Ulkomaalaiset tulevat suomeen ja meille kerrotaan, että ymmärräthän, ettei tuo ole heidän kulttuurissaan outoa. Ymmärräthän?

Ei ongelmia korjata hoitamalla oireita. Ei kiusaamiseen puuttuminen korjaa kiusaamista. Se korjaa vain, parhaassa tapauksessa, sen hetken. Milloin me lakkasimme näkemästä toisemme? Milloin me lakkasimme miettimästä, mitä jos tuo olisinkin minä? Miltä minusta tuntuisi? Mutta ei tähän yhteiskuntaan tällä hetkellä sovi muuta kuin nähdä itsensä korostetusti. Minä olen, minä osaan, minä en tehnyt, minä minä minä minä. Ainoastaan näemme toisen, kun sanomme, että se oli tuon syy. Minä en ole syypää lausahdus vaatii pään vadille.

Ei kiusaamisen vastaiset kampanjat auta. Tai ehkä auttaisivat, jos olisivat kohdistettu oikein. Syyt ovat syvemmällä. En syytä, että olisi vanhempien syy, jos lapsi kiusaa muita. Mutta helvetti soikoon, se on isoin pelkoni. Enemmän kuin että lastani kiusattaisiin, pelkään, että hän kiusaa muita. Ja minussa on se valuvika. Se yksi onneton tekijä.

Olen se yksi promille, joka lähtee tilanteeseen mentaliteetilla, että siinä missä muiden lapset menevät sata lasissa, minun lapsillani se on satakaksikymmentä. He ovat lapsia. Tekevät tyhmyyksiä aivan kuten muidenkin. Mutta tilanteen selvittäminen ja totuuden löytäminen on huomattavasti erilaista, kun oletan lapseni kykenevän ylilyönteihin ja pahantekoon enkä kiistä sitä silmät ummessa.

Siinä, missä sisäisesti sivistyneet ovat täynnä epäilystä, sisäisesti sivistymättömät huutavat itsevarmuuttaan. Maailma on nykyisin hauras paikka ja niin epätosi, että puhdas totuus sattuu. Eikä kukaan nosta kättään ylös tunnustaakseen mokanneensa. Minä tunnustan. En juuri muuta ole tehnytkään elämässäni. Kaiken olisi voinut tehdä paremmin. Monella tapaa.

Mitä on kiusaaminen? Mitä on kiusatuksi tuleminen? Mikä on se tunne, mistä se kumpuaa? Miksi toisen tikku sormessa on toisen jalka paketissa? Minulla ei ole sinulle vastausta. Minä en tiedä, mikä triggeröi kenetkin. Mutta sinä tiedät. Jos maltat hetkin tutustua itseesi. Ehkä sinulla on vastaus siihen, mikä on kiusatuksi tulemisen määritelmä omasta näkökulmastasi.

Kiusatuksi tulemisen tunne on tunne. Tunteen syntyminen saattaa olla puhtaasti korrelaatio jostain kauan aikaa sitten tapahtuneesta eikä näin ollen liity ollenkaan tilanteeseen, mitä lähdetään puimaan. Kenellä on aikaa selvittämiseen, jos kiusattu ei itse edes näe sitä? Tarvitaan vain yksi avartava mieli, kuunteleva korva, näkevä silmä tai pelkkä aito läsnäolo.

Meistä jokainen on ihminen. Ei voitettava väittely, ei oikeassa oleminen, ei itsensä puolustelu. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää, on vain ymmärrys. Ja niin kauan kuin meillä ei ole aitoa halua ymmärtää toista ilman itseä, meillä ei koskaan tule olemaan ratkaisuja. Voimme yrittää hallita hallitsematonta, tuntea tuntematonta tai tehdä tekemätöntä. Niitä ei hallita, tunneta tai tehdä. Kiusaaminen on kiusaamista kiusatun mittareilla, tunsi kiusattu tai kiusaaja taulukon tai ei.

Tunne on tunne. Se ei ole järkevä. Se on tunne. Oleellista on se, mitä sen tunteen kanssa ja suhteen teet. Tunteita ei voi hallita. Reaktioita tunteeseen voit. On täysin itsestäsi kiinni, paljonko tunteella antaa valtaa ja voimaa. Itsensä tuntemisen lisäksi tärkeämpää on hyväksyä itsensä. Ei niin helppo tehtävä tänä päivänä. Katso peiliin, kättele itsesi kanssa ja totea: ”Hauska tavata. Tänään minä näen sinut.”

Häpeä. Siitä mitä on tehty tai mitä on kokenut. Se on vahva tunne. Ja vasta, kun sen saa sanottua riittävän monta kertaa ääneen, se hiljalleen hiipuu pois. Häpeä on helppo naamioida vahvuudeksi. Helppo naamioida kovuudeksi. Helppo naamioida oikeastaan miksi tahansa. Mutta perimmäinen tunne häpeästä on se, mikä ohjaa meidän kaikkea toimintaa. Häpeä.

Häpeä kiusaamisesta tai häpeä kiusatuksi tulemisesta. Häpeä omasta olemassaolosta. Häpeä seurauksista ja omasta vaikutuksesta. Häpeä seurauksista ja omasta vaikuttamattomuudesta kokemuksiin. Häpeä omasta häpeästä. Toisinaan oma heikkous on vahvuus. Vasta kun osaat olla heikko, olet vahva. Ja tiedän, osa teistä ei ymmärrä vahvuutta heikkoutena tai heikkoutta vahvuutena. Se on, mitä se on. Joko taivut sen tahtoon tai elät valheessa.

Kohdellaan toisiamme kuin haluaisimme kohdeltavan itseämme. Minä olen ihminen ja sinä olet myös. Me olemme kuitenkin erilaisia ihmisiä ja minulle hyvä voi olla sinulle huono. Unohdetaan itsemme, nähdään toisemme. Tutustutetaan meidät itseemme toistemme silmien kautta. Ei tarvita kuin yksi, joka katkaisee myrkyllisen kierteen. Yhden, joka päättää, että siinä missä minäkin, vierustoveri on aivan yhtä tärkeä, ellei jopa tärkeämpi. Ketju on aivan yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki.

Olen ollut koulukiusattu. En ole koskaan kuitenkaan kokenut olleeni kiusattu, mutta kaikilla mittareilla mitattuna olen ollut kiusattu. Olenko siis koulukiusattu vai en? Koenko niin vahvaa häpeää, että kiistän kaiken naamioimalla sen vahvuudeksi? Vai olenko tehnyt rauhan itseni kanssa ja hyväksynyt asiat kuten ne ovat?