Iloa ja surua. Kipuilua ja kasvamista. Luopumista ja uutta miettiessä.

Vuosi alkoi sillä surulla. Jos asiat olisivat menneet toisin, meillä olisi heinäkuun lopun, elokuun alun syysvauva viettänyt juuri ensimmäistä jouluaan, mutta uusi vuosi toi sen lauseen ensimmäisen ultran myötä: sykettä ei ole. Keskenmeno tammikuun alkuun, mahtava aloitus vuodelle.

Kevät meni kuitenkin eteenpäin koulun kanssa, harjoittelua ja uuden oppimista. Juholla ja minulla. Korona toi omat jännityksensä etäkoulun myötä, mutta onneksi harjoittelupaikat onnistuivat. Näissä pääsinkin tutustumaan sairaalamaailmaan ja oppimaan hurjasti uutta. Toukokuun alussa saatu todistus luokattoman hyvällä keskiarvolla todistanee, että nelikymppinenkin oppii uutta.

Korona on varmasti muuttanut suunnitelmia yhdellä, jos toisella, niin meilläkin. Kirkkohäiden sijaan sanoimme tahdon maistraatissa huhtikuun tuodessa kevään merkkejä ulos, vain todistajina toimivien isien ja lastemme kanssa. Kaikessa hiljaisuudessa. Kaikkea muuta kuin jokaisen tyttölapsen tavoin olin edes ajatellut. Myönnyin ajatuksissani siihen, että juhlia ei tule. Suurimmat kipuiluni kävin todennäköisesti sen faktan kanssa, että me emme nauti hääateriaa edes pienesti, saati vietä ensimmäistä yhteistä yötä vastavihittyinä hotellissa, matkoilla tai missä ihmisillä nyt tapana on sitä viettääkään. Kiitos koronan ja sen, että punastelevan morsiamen sijaan olen jo keski-ikää lähestyvä suurperheen äiti. Pidin kiinni vain kahdesta asiasta, menen naimisiin perinteisesti mustassa mekossa ja sukunimeni ei vaihdu.   

Karu fakta on, että avasimme kuohuviinin kotona ja lasin pohjalla vielä helmeillessä viimeiset tipat, toinen meistä siirtyi sujuvasti nukkumaan lasten huoneeseen ja toinen vanhempien sänkyyn. Jonkun lapsemme painajaisuni vei voiton tälläkin kertaa. ”Meillä on loppuelämä aikaa”, tapaamme näissä hetkissä sanoa. Loppuelämä.

Täytin 40 kesällä. En osaa sanoa, pitäisikö sen muuttaa jotain. Naamassani on samaan aikaan ryppyjä ja näppylöitä. Balleriinat ovat tulleet ja menneet muodista niin usein, että en edes enää muista onko ne juuri nyt muotia vai ei. Samoin legginssit. Joten käytän niitä usein. Ja en enää välitä siitä, onko ne muotia vai ei.

Kuuma kesä alkoi kesäkuussa ja paluu työelämään koulun jälkeen. Lapset innokkaina kesäpäiväkodistaan. Piskuinen Jila joukon jatkona isojen kanssa. Todistukset kourassa aikuisilla, grilli kuumana, jos ei joka päivä, niin usein kuitenkin. Mutta mustat pilvet kerääntyvät aina, ja paisteen jälkeen sataa, aina.

Titon keväällä alkanut ihottuma himmensi kesäpäivien paistetta. Karvatolloja siellä täällä, lääkettä aamulla, päivällä, illalla. Hiuksen hienoa muutosta koko koirassa. Ruokavalioita, lattioiden siivoamista, kun mikään ei hetkittäin pysynyt sisällä ja suolisto alkoi olla kovilla. Vielä kerran, vielä yksi ruoka, yksi lääkekuuri. Se on vasta vuoden ikäinen ja se on lapsille niin tärkeä.

Mutta faktat ovat faktoja ja syksyn tullen luovutimme. Ei enää kipua, ei kutinaa, ei aggressiivisuuden pelkoa ja niiden tilanteiden välttelyä, joissa nämä oireet pahenevat. Titon on aika levätä. Ja niin, jo toisen kerran kahden vuoden sisään hyvästelimme meille rakkaan saksalaisen. Suuri onni tuo valtavan vastuun.

Vuonna 2021 meillä on ollut valtavaa kasvua, Jesper täytti 6 vuotta ja aloitti eskarin. Eskari on tuonut ison pojan taloon. Ison pojan myötä on opeteltu yksinoloa, vastuuta, käyty läpi eskariuhmaa ja mietitytty maailmaa aivan eri kantilta kuin koskaan aiemmin. Tulevan kevään tavoitteena on kulkea eskarimatkat yksin ja tätä on aloitettu jo harjoittelemaan pienin askelin. Olemme 6-vuotiaan kanssa joutuneet miettineet suuria suuria kysymyksiä erilaisista pariskunnista, eroista, hylkäämisestä, anteeksiantamisesta, jumalasta, elvytyksestä, tulevaisuuden koulutuksesta, rahantienaamisesta ja mitä se kilttinä oleminen oikeasti tarkoittaa. Yksi mielenpainuvimpia lauseita oli erään koulupäivän jälkeen eskarimatkalla lausuttu ”Kun minä olen aikuinen, tienaan niin paljon, että voin maksaa äidille ja isälle siitä, että te hoidatte minun lapsiani”. Miten tuohon pieneen isoon mahtuu noin paljon ja näin syvällistä.

Jessika, ikuinen juhannusruusumme. Hän täytti 5 ja on syksyn ollut viskari. Iso tyttö, joka haluaa opetella olemaan veljen kanssa kaksin kotona, lukemaan, pelaamaan yhtä hyvin pleikkaa kuin veljensä. Tyttö, jonka maailma on välillä niin mustavalkoinen, ettet tiedä miten toisit siihen harmaan eri sävyjä, ja välillä niin oivaltava, suoraviivainen ajattelu vetää sanattomaksi. Hän kehuu vanhempansa maasta taivaisiin, kuinka äiti on ihana ja miten ihmeessä isästä tulikin noin komea. Hän ymmärtää aikuistenkin vitsit ja vain tuike silmissä paljastaa välillä hänen kehräävän sisältä, kuin kissa.

Jiia, meidän ensimmäisen kolmen vuoden uhman vanhemmilleen näyttänyt. Voin paljastaa, etten tiennyt tahtoiästä mitään ennen tätä. Eihän isommilla sellaista ole ollut. Ja jos onkin, niin puhutaan aallokosta Näsijärvellä, ei Atlantin hirmumyrskystä.

Hiipien salaa takavasemmalta. Lyöden kaiken matalaksi kertarysäyksellä. Ja kuten aina ennen myrskyä, on tyyni sää. Niin se on uhmassakin. Kun tuudittaudut hetkelliseen hyvänolon tunteeseen, iloiseen nauruun ja maailman suloisimpiin silmiin, huomaat, että se oli sitä. Vain tyyntä ennen myrskyä. Minä haluan, minä haluan, minä en tiedä mitä haluan. Ja ei tiedä helvetti soikoon äiti, isä, ei jumalatkaan, eikä kiinan presidentti. Seuraavassa hetkessä maailman raivokkain tyttölapsi kietoutuu isänsä kaulaan tai hoitaa sisarusten (ja vanhempien) pipit mitä suurimmalla rakkaudella. Tai paistaa pannukakun.

Jila, korona-ajan vauvasta taaperoksi kasvatti vuosi 2021 sinut. Opit juoksemaan, kiipeilemään, keinumaan, tahtomaan. Olet nappis, joka juttelee jo pitkiä tarinoita. Laulat kymmeniä lauluja ja osaat jo melko monta versiota mitä Muumipeikolle tapahtuu siinä laulussa, jonka jossain versiossa hahmo tai kaksi litistyy auton alle. Olet tulta ja tappuraa ja en aina tiedä miten osaat silti sulattaa kaikkien sydämet vain katsomalla ruskeilla silmilläsi sieluun asti. Seuraat sisaruksiasi vaikka maailman ääriin, välillä kaatuen, mutta niin isoa estettä ei ole ettetkö sitä ylittäisi.

7 vuotta meitä Juho. Kysyin helmikuussa, että tästäkö käynnistyy se seitsemännen vuoden kriisi. Nauroimme, että ei siihen ole aikaa. 7 vuoden kriisiltä tuskin vältyimme, kun katsomme vuotta taaksepäin, mutta jos kriisi kanssasi on tätä, niin ehkä meidän loppuelämämme on turvattu. Saimme kokea jälleen yhden huikean vuoden iloineen ja suruineen.

Saat viidennen kerran kokea hormonien huumaa, kun rikkoutunut joulupallo on maailmanloppu ja kuinka sisustus on pielessä ja pahasti. Elo anemiasta kärsivän, puolikuuron puolison rinnalla ei varmasti ole helppoa, ja kun siihen lisätään hormonit, ei se ainakaan lisää nautintoa. Ellei ole jonkinsortin masokisti. Vuosi oli kuitenkin jälleen ilo kulkea kanssasi. Vuosi, joka päättyi yhden aikakauden loppumiseen asunnon myynnin suhteen ja voimme nostaa katseen kohti tulevaa.

Tänäkin vuonna tunnemme kiitollisuutta niitä kohtaan, jotka ovat tehneet arjestamme vähän helpompaa ja vähän parempaa. Erkki-pappa, Riikka ja Mikael, en varmastikaan anna teille puoltakaan siitä, mitä te annatte meille. Ilman teitä ei olisi kuumaa kahvipannua, ei koiratarhaa, ei koulun oppimissuunnitelmia. Kiitos, että olette.

Loppuvuodeksi toivomme jokaiselle rauhallista aikaa yksin, kaksin, perhein. Kuka mitenkin itselleen parhaiten sen rauhan saa.  

Vuosi 2022 tuokoon meille ja teille onnea.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s