Voihan nimi minkä teit!

Voihan nimi minkä teit! Ei luulisi olevan näin vaikeaa keksiä sopivaa nimeä tulokkaalle. Eikä nimi kantajaansa pahenna, ellei kantaja nimeään. J-laumaan olisi tulossa uusi tulokas alkuvuodesta. Eli nimen pitäisi alkaa J-kirjaimella. Ensimmäinen nimi, kaksi muuta saavat olla ihan mitä vain.

Tai no, ei aivan ihan mitä vain. Meillä etunimi on tullut yhteisestä päätöksestä, mutta toinen ja kolmas nimi jokaisen lapsen kohdalla on ollut kytköksissä jotenkin meidän molempien sukuun. Jotain, mikä kunnioittaa historiaa ja lähtötilanteita. Muistuttaa juurista.

Nimi tuntuu olevan muutenkin iso asia. Sen takia saatetaan kiusata tai tehdä munansaannoksia, ei kun sananmuunnoksia. Nimistä tullaan vääntämään lempinimiä, niin viattomiksi tarkoitettuja kuin loukatakseen nimen kantajaa. Nimen pitäisi myös näyttää kantajaltaan, sopia hänelle.

Liian monesti olen seisonut vieressä, kun nimi nousee lasta suuremmaksi. On tärkeää, ihan jokaiselle, että nimi polveutuu jotenkin suvusta. Vielä tärkeämmältä tuntuu välillä, että teroitetaan, kuinka nimi ei liity mitenkään toiseen sukuun. Vaikka kummassakin suvussa olisi kaksi täysin samannimistä isoisovanhempaa.

Eikä kommentit oman nimen kirjoitusasusta ole ennenkuulumattomia, jos on väännetty nimi sointumaan paremmin kokonaisuuteen. ”Se kirjoitetaan yhdellä t:llä”, tai jos nimi ei miellytä, niin sitten aletaan kutsua lasta sen toisella tai kolmannella nimellä. Eikö kuitenkin paras nimi, tässä valossa katsottuna, ole se, mikä linkittää nimen molempiin sukuihin? Yhdistää kaksi sukua, luo siteen uuden ja vanhan ikäpolven välille.

Nimeni on Juho, mutta minusta ei pitänyt alun perin tulla Juhoa. Minulle oli kaavailtu toista nimeä, mutta suvun vastustuksesta minua ei nimetty paikallisen roskakuskin mukaan. Ja olen kiitollinen, en osaisi kutsua itseäni sillä nimellä. Mutta se on vain nimi. Siihen tottuu. Ja muutinhan minä sukunimenikin naimisiinmenon yhteydessä.

Silti minut tunnettiin koko peruskoulun ajan Justuksena. Aina ala-asteelta yläasteelle ja hetken vielä lukiossakin. Tuo nimi on kaikunut mukanani yhä tähän päivään asti. Lempinimestä väännettiin jopa lempinimi, Jusu, mutta se ei onneksi tarttunut yhtä tiukasti.

Töissä nimestäni tuli vielä yksi väännös ja osa työkavereista kutsui minua Juhnuksi. Väännös oikeasta nimestä, sillä Juhnu oli lapsuudessa vahvasti läsnä, ja heräsi uudelleen henkiin työurani alkutaipaleella ja on pitänyt pintansa siitä lähtien. En silti näe nimeäni identiteettiäni määrittävänä osana, sillä olisin yhä sama mies, joka olen nyt. Nimi on se, mitä se on.

Silti ymmärrän näkökannan nimen identiteettiä määrittävänä puolena. Jessikasta meinasimme tehdä Justiinan. Mutta emme halunneet ottaa sitä riskiä, että hän olisi aivan kuin Justiina. Tiedättehän, Siiri Angerkoski ja kaulin.  Tai ei olisi ollenkaan sellainen. Jälkiviisaus on paras viisaus ja nykyisen tiedon valossa, olisimme aivan hyvin voineet nimetä hänet Justiinaksi. Jessika on silti parempi nimi. Ei aseta ennakko-odotuksia. Luonnetta se ei silti muuta.

Kuvittelimme aina, että meidän lastemme nimistä on vaikea keksiä lempinimiä. Ehkä juuri sen kääntöpuolen takia, lapsemme on nimetty haasteellisiksi vääntää ja kääntää. Silti, on ihana huomata, kuinka jokainen on saanut vilpittömässä tarkoituksessa liikanimen, lempinimen tai kutsumanimen. Eikä ne läheskään aina ole väännöksiä oikeasta nimestä. Mutta niistäkin on onnistuttu vääntämään lempinimiä.

Jesper, Jessika, Jiia ja Jila. Tuohon yksi nimi lisää, joka sopii jonon hännille. Sointuu yhteen. Kuvastaa kantajaansa. Nimen pitäisi alkaa vielä J-kirjaimella ja sointua kauniisti toisen ja kolmannen nimen kanssa. Joiden haaliminen alkaa olemaan työlästä, kun suku loppuu kesken tai oma tietämys sukupolvien yli. Nimi, josta on vaikea vääntää haukkumanimeä.

Voihan nimi minkä teit! Astetta hankalammaksi päätöksenteosta tekee se, että lapsi on se, jonka on elettävä julma ja brutaali kasvaminen nimensä kanssa. Asian kanssa, johon hänellä ei ole osaa eikä arpaa, mutta kantaa meidän valintamme kaikki seuraamukset. Niin hyvässä kuin pahassa.