Me odotamme sinua, numero 5

Milloin hallitusta kaaoksesta tulee hallitsematonta? Pystyykö sitä määrittelemään sellaista pistettä, missä hallittu muuttuu hallitsemattomaksi? Haluaako sitä edes nähdä tai määritellä? Voiko sitä uskoa ylipäätään, että ennen niin hallittu muuttuu hallitsemattomaksi?

Mikä on se lapsiluku, jolloin päivien hektisyydestä ja hampaiden kiristelystä ei saa tuskastua tai valittaa? Onko yhden lapsen kiukuttelun päivittely sallitumpaa kuin esimerkiksi neljän lapsen? Monesti kuulee, että sitä niittää, mitä kylvää. Itse teit.

Eikö ainoa lapsi ole tehty? Saattaa olla saanut alkunsa vahingossa, mutta miten kahden lapsen kohdalla? Onko kahden lapsen kohdalla tuskastumisen päivittely sallittua, vaikkakin ne on molemmat tehty ja ensimmäisen jälkeen tietää, mihin ryhtyy? Entä kolmannen? Tai neljännen?

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei elämä kuormita neljän lapsen kanssa. On neuvolaa, vanhempainiltaa, päiväkotia, hammaslääkäriä, väsymystä, kiukkua ja riitoja. On omat työt ja omat menot, joita tosin ei juurikaan enää ole. Huusholli, talous, vaimon työt ja menot, yhteiset suunnitelmat ja kaiken nivominen siististi yhteen. Puhumattakaan parisuhteesta.

Tyhjästä neljän lapsen vanhemmiksi

On uhmaa, on halua tehdä kaikkea itse, itsenäistymisen aiheuttamaa kiukkua, sairastelua koronan keskellä, kaikkien palloilua toistensa välissä ja nuorimmainen matkimassa kaikkia mahdollisia käyttäytymismalleja. Koira sekoittaa pakkaa vielä omien oikkujensa ja sairauksien kanssa. Eikä ennen iltaa ole aikaa kuunnella hetkeäkään omia ajatuksia.

Kukapa siitä ei kuormittuisi. Mutta toleranssi kasvaa hiljalleen eikä meitä ole heitetty tyhjästä neljän lapsen vanhemmiksi. Olemme saaneet kasvaa hiljalleen hallitun kaaoksen keskellä. Tai ainakin olen pitänyt sitä hallittuna kaaoksena. Mutta olenko vain uskotellut itselleni niin? Ehkä hallitun ja hallitsemattoman kaaoksen ero on veteen piirretty viiva, eikä minulla ole aavistustakaan mistään.

Hallitun hallitsemattomuuden dynamiikkaa sotkee entisestään vielä tuntematon tulevaisuus. Epätietoisuus hetki sitten julkaistusta, vielä syntymättömästä vauvasta. Jos neljän lapsen kanssa on kiellettyä purkaa tuntojaan ääneen, mitä se on viiden lapsen kanssa? Todellisuus on siinä, ettei elämä ainakaan muutu yksinkertaisemmaksi.

Pettymykset seuraavat vääjäämättä perässä, kun mennään peppu edellä puuhun. Ja ne harmittavat. Välillä niin paljon, että niistä puhuu ääneen. Kuten jokainen tietää omalla kohdallaan, menetetty työtilaisuus, pieleen mennyt asennus, peruuntunut kauppa tai pieleen mennyt neuvottelu. Se saattaa kirvoittaa keskustelun tai kaksi jälkikäteen.

Kaikessa on kuitenkin kauneutta. On sanoin kuvaamatonta, miltä tuntuu seurata vieressä, kun lapsi oppii kävelemään kaaduttuaan ensin tuhansia kertoja. Oppii uuden taidon, kun olet jo luovuttamassa kuukausien työn jälkeen. Ymmärtää jonkin asian ensimmäistä kertaa. Ja vaikka jokainen lapsi oppii samoja taitoja, se ilahduttaa ihan samalla tavalla jokainen kerta.

On myös ihailtavaa seurattavaa, kuinka jokainen lapsista reagoi eritavoilla eri tilanteissa. Pettymysten, erimielisyyksien tai edes oman tahdon läpi saamisen kanssa. Ja vaikka kuinka olet mielestäsi ollut samanlainen lapsillesi, pitänyt samat rajat ja säännöt, silti heistä jo taipaleensa alkuvaiheilla voi nähdä monia eri vivahteita.

Kaaos on jatkuva

Kaaos on tunteiden vuoristorata. Se on sekametelisoppa, josta ei taitavinkaan osaa sanoa, mitä sinne on heitetty. Painekattila kaikkien viskoessa omia vaateitaan toisilleen, vanhemmista puhumattakaan. Jokainen reaktio on myöhässä, tilanteen jo kääntyneenä päälaelleen tai vain yksinkertaisesti reagointi on väärä.

Parasta tässä kaikessa ei suinkaan ole se, kuinka saat kuritettua itseäsi eikä nautinto seuratessa ihmistaimien kasvua ja kehitystä. Suurin nautinto on siinä, kuinka paljon jokainen heistä kasvattaa sinua. Kuinka paljon jokainen laajentaa perspektiiviä elämään. Opettaa tuntemaan itseäsi.

Sanotaan, ettei itsetutkiskelu käy kivuitta. Eikä se ehkä tässäkään tapauksessa käy, mutta se käy huomaamatta. Kipuilu, tuskastuminen, väsyminen ja uupuminen ei ole mitään verrattuna siihen, paljonko sinä saat lapsiltasi. Oli niitä yksi tai yksitoista. Sinä uuvut. Väsyt. Kipuilet. Ja olet sinä. Uudistuneena, parempana versiona itsestäni, vaikkei se koskaan tunnu siltä siinä hetkessä.

Kaaos on jatkuva, aina ympärillä, etkä koskaan voi tietää, mitä se heittää eteesi. Hallittu kaaos on sitä, kun huomaat keskinäisen dynamiikan hienot vivahteet, johdattelut ja sovinnot. Huolimatta siitä, miten yrität parhaasi mukaan tilannetta ratkoa. Mutta onko se kaaos sittenkään? Hallittu vai hallitsematon?

Ulkopuolisten silmin elämämme on varmasti yhtä sekasortoa ja kaaosta. Ei hallintaa eikä kontrollia. Ei vanhemmilla eikä lapsilla. Silti laumaamme säätelee aika tarkka sisäinen järjestys, jota ulkopuolisin silmin ei voi nähdä. Kaikessa moninaisuudessaan, se on sisimmässään aika yksinkertaista.

Tulevaisuus tulee pitämään varmasti haasteita edessään, kipuilua ja tuskastumista, ehkä väsymystä ja uupumista. Ja silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa, kaaos näyttää tarpeellisuutensa. Näyttää oman oikeutetun paikkansa maailmassa. Ja sen yhden hetken, sinä mietit, missä teit oikein. Mikä oli se juttu, että kaikki palaset loksahtavat paikalleen siinä hetkessä, kun maailma on murentumassa miljooniksi sirpaleiksi?

Vastoinkäymiset ovat osa elämää. Pettymykset ovat osa elämää. Epäonnistuminen on osa elämää. Ja silloin, kun joku siitä avautuu, älkää takertuko siihen. Miettikää enemmän, mitä se opetti. Mitä se opettaa. Ja mitä siitä kaikesta syntyi. Tai mitä kaikkea se mahdollisti.

Me emme osaa ottaa kehuja vastaan, saati kehua. Eikä minun tarkoitukseni ole kehua tai voivotella elämääni. Haluan vain sanoa, että elämäni olisi paljon köyhempää ilman lapsia. Ilman kaaosta. Sillä kaikessa kuormittavuudessaan ja hektisyydessään on paljon hyviä asioita. Mieli näkee sen, mitä silmät katsovat. Ja minä katson mieluummin sitä, mitä ne tuovat kuin sitä, mitä ne vievät.

Nauti, kun me tuskailemme

Hallittu hallitsematon. Järki järjettömyydessä. Loogisuuden epäloogisuus. Järjestyksen epäjärjestys. Mutta se on elämääni. Ja kaiken tuskan, kurjuuden, kauheuden, kipuilun ja uupumisen keskellä, minun on hyvä olla. Sillä minä näen näkemättä. Kuulen kuulematta. Olen kotona.

Neljän elementin ympäröimänä. Maa, vesi, ilma ja tuli. Aristotelesta lainatakseni, neljä elementtiä tarvitsee välittäjäaineen, eetterin. Hengen, joka yhdistää. Näkymättömän välittäjäaineen, jota on kaikkialla. Vai pitäisikö sanoa, tässä tapauksessa, joka on kaikkialla?

Me odotamme sinua, numero 5. Olet enemmän kuin tervetullut. Omaksu kaaos jo äitisi mahassa ja käännä pakka ylösalaisin. Aivan kuten 4 edellistä, kukin vuorollaan. Ja nauti, kun me tuskailemme ja kehitymme. Kasvamme sinua ja sisaruksiasi varten yhä paremmiksi ihmisiksi. Sinun ja sisaruksiesi ansiosta. Yritän muistaa sen jokainen päivä.