(28.8.2019)

Kiusaaminen on puhuttanut taas sosiaalisessa mediassa viime aikoina päiväkotien ja koulujen alkamisen myötä. Pelko lapsemme kiusatuksi tulemisesta ja ehkä suurempana pelkona vielä lapsemme muuttuvan kiusaajiksi. On haastettu ihmisiä kampanjoimaan kiusaamista vastaan ja ottamaan kantaa, kuinka ei kiusata. Mitä kiusaaminen kuitenkin pohjimmiltaan on? Miten kiusaamiseen olisi hyvä puuttua?

Kiusaamista on monella taholla. Minun lapsuudessani oli ihan normaalia, että opettaja saattoi nolata luokan edessä oppilaan, jonka tiesi olevan kykenemätön vastaamaan ilmoille heitettyyn kysymykseen ja pommittamalla tätä tivaten vastausta. Opettaja, joka liikuntatunnilla vie pyöräilemään ja käyttäen ajan eteen menemiseen. Tunnin päätyttyä ja kilometrien päästä koululta toteaa vain tunnin olevan ohi ja lähettää jokaisen kotiin. Tai eräs päiväkodin varajohtaja, joka voi vain jyrätä omalla mielipiteellään ja omien intressien sävyttämien lasien läpi, koska hänen asemansa ”vaatii” sitä. Tämä oli normaalia minun nuoruudessani. Pitää kuitenkin muistaa, että he ovat yhteiskuntansa tuote. He ovat niitä edelläkävijöitä, joita on lyöty karttakepillä sormille. He ovat niitä, jotka ovat saaneet tiukan fyysisen kurituksen kasvatuskeinoina. Pelkkä lorun ulkoa opettelun epäonnistuminen on saattanut johtaa nykystandardien mukaisena, liiallisena fyysisenä selkäsaunana. He ovat kuitenkin se sukupolvi, jonka jälkeen karttakepillä lyöminen näpeille tai nahkaremmin solkipäällä selkäsaunan antaminen muuttui epäsovinnaiseksi metodiksi. Ja nyt puhumme esimerkistä meille, suurista auktoriteeteistä, jotka nauttivat yleistä ihailua ja hyväksyntää metodeineen.

Olen hakannut päätäni seinään ja kävellyt tuulimyllyjä vastaan

Lapset osaavat olla julmia. Heillä ei ole vielä kykyä asettua toisen asemaan tai tilanteeseen. Heidän pitää oppia se. Ja vaikka kuinka yritämme opettaa, he eivät välttämättä kykene oppimaan sitä vielä päiväkodin aikana eivätkä välttämättä vielä koulutaipaleen alkuvaiheessa. Toisaalta, emme kuitenkaan voi vaikuttaa siihen, miten muut toimivat tai miten muiden lapsia kasvatetaan. Voimme vaikuttaa vain siihen, miten kasvatamme ja millaisen esimerkin haluamme antaa omille lapsillemme. Kiusaamisen suurin ongelma on siinä, minkä kukakin kokee kiusaamiseksi. Toisen ajattelematon teko saattaa jostain tuntua äärimmäisen henkilökohtaiselle, kun taas joku toinen ei edes huomaa koko tapahtumaa.

Vanhempina ja kasvattajina meidän tehtäväksemme jää sanottaa asioiden seurauksia sekä kertoa oikeasta ja väärästä, sillä tavalla, mikä on ymmärrettävää. Kun katson kolmea lastani, en osaa sanoa yhtä ainoaa ja oikeaa tapaa kertoa. Toiselle toimii suoraan sanominen, kun taas joku tarvitsee valaisevia esimerkkejä ja yhdelle pitää vääntää rautalankamalli. Jokainen lapsistamme värittää maailman täysin erilaisena. Siitäkin huolimatta, että ovat samoista geeneistä, samalla tavalla kasvatettu ja samojen normien alla. Ongelmaksi jää nähdä oma lapsi sellaisena kuin hän on. Ei sellaisena kuin haluaisi hänen olevan. Ymmärtää häntä ja antaa hänen sanomalleen painoarvoa. Ymmärtäminen on ainoa yhtenevä asia, mikä pätee kiusaamiseen puuttumiseen. Oli sitten kiusattu tai kiusaaja. Ja se, että haluat ymmärtää ja nähdä toisen siinä, antaa parhaan esimerkin välittämisestä. Parhaan esimerkin siitä, että jokaisella on arvonsa. Minulla on kolme lasta ja joudun jakamaan aikani heidän kesken. Jakamaan jokaiselle riittävästi, en tasan yhtä paljon.

Minä olen ollut koulukiusattu jokaisella standardilla, minkä voi asettaa. En silti ole koskaan varsinaisesti kokenut kiusatuksi tulemista. Minä olen kuitenkin minä. Kiusattu, mutta kokematta kiusatuksi tulemista. Aivan liian tyhmä uskoakseen jotain, mikä ei soinnu mukavasti sisälläni. Siinä, missä muut ottavat oppia virheistään, minä teen sata samanlaista virhettä lisää vain ollakseni varma. Minun päätäni on lyöty männyn runkoon, olen ollut yli vuoden ilman ensimmäistäkään kaveria useampaan otteeseen, olen joutunut syömään likaisia puiden lehtiä, nyt jotain vain mainitakseni. Minusta paras keskisormen näyttäminen kiusaajille on mennä kerta toisensa jälkeen tilanteeseen. Yhä uudestaan. Tapellut vastaan ja toisinaan voittanut, mutta kärsinyt auktoriteettien asettaman rangaistuksen tappelemisesta. Toisinaan ottanut turpaan ja nähnyt kiusaajien kävelevän rangaistuksetta pois. Olen omalla tavallani liian tyhmä ja itsepäinen muuttaakseni käytöstäni johonkin suuntaan. Olen hakannut päätäni seinään ja kävellyt tuulimyllyjä vastaan. Se ei ole kuitenkaan ollut helppoa ja jokainen uusi päivä toi pelon asioiden toistuvuudesta. Peruskoulun ensimmäiseltä luokalta aina viimeiseen luokkaan asti. Epäoikeudenmukaisuus näkyi jo kerhossa, mutta toimi vain ponnahduslautana peruskoululle.

Muistin vanhempani sanat, että tuntemattomia pitää varoa ja minun hälytyskelloni soivat tuossa tilanteessa.

Olen myös puuttunut peruskoulun aikana lukemattomia kertoja kiusaamisen hetkiin. Tapellut toisten taisteluita, estänyt hatun tai repun heittelyn omistajansa ulottumattomissa ja mennyt vain paikalle, kun muut eivät sitä ole tehneet. Lukemattomat kerrat olen kärsinyt tästä toiminnasta rangaistuksia, sillä kuka uskoisi minun sanaani, kun kiusatuksi tullut ei uskalla sanoa sanaakaan kiusaajia vastaan ja kiusaajajoukko vetää yhtä köyttä. Ei ensimmäistäkään ääntä minun äänelleni. Vain vastakkaisia. Tämä on varmasti lietsonut minun kohteeksi joutumista. Paras ja ehkä koomisin tilanne tuli jo ollessani työelämässä. Meitä oli neljä kaveria ryypyllä, kaikki työkavereita. Kolme nuorta ja kaljua kaveria lähes täysin mustiin pukeutunutta. Neljäs oli tyttö, mutta vaatetus tumma ja rock -henkinen olemus ei hävinnyt meille kaljupäille yhtään. Kadulla kaksi kaverusta jahtasivat yhtä tyyppiä ja työnsivät kumoon kovalle asfaltille. Toinen heistä alkoi kurkuttaa toisen huutaessa jotain päin naamaa. Tämän kuristusotteessa makaavan kaverit olivat nurkan takana piilossa. Heitä oli neljä. Minä ja työkaverini menimme ensimmäisenä pörröttämään näiden kiusaajien hiuksia ja toteamaan siihen viereen, että eiköhän nyt riitä. Saimme tilanteen raukeamaan ilman väkivaltaa. No, nämä pinkoivat pakoon ja kuristettu pääsi ylös ja oman laumansa luokse. Emme päässeet edes talon nurkalle, kun poliisiauto pysäytti meidät ja kolme muuta partioita saapui lähes samalla sekunnilla. Nurkan takana olleet kaverit huusivat meidän olleen niitä, jotka työnsivät kumoon ja kuristivat. Minkä me tietenkin kiistimme. Olisi ollut hauska nähdä poliisin ilme, kun meni koneelta tarkastamaan meidän jokaisen tiedot. Turvallisuusala ja sama työnantaja. Meidän sanamme alkoi painamaan kummasti enemmän kuin hetki sitten, ulkoisesta habituksesta huolimatta.

Muistan erään laivareissun pienenä perheen kesken. Minä ja veljeni rymyttiin pitkin laivan käytäviä ja tiloja. Veljelläni oli pilli, mikä oli avaimenperä ja muistutti hattua. Sellainen pieni, joka sitten putosi kaikessa riehumisessa käytävälle. Sen nosti parrakas mies, joka asettui kyykkyyn ja nosti pillin ylös. Pyysi tulemaan luokseen. Pyysin antamaan pillin meille takaisin, mutta mies viittoi meitä yhä luokseen. Muistin vanhempani sanat, että tuntemattomia pitää varoa ja minun hälytyskelloni soivat tuossa tilanteessa. En minä tiennyt, että hän oli isäni tuttuja. Otin vauhtia, löin niin kovaa kuin pystyin miestä naamaan ja nappasin pillin alas laskeutuvasta kädestä. Pingoimme veljeni kanssa henkemme edestä karkuun. Illalla isäni vain totesi, että minulla on kuulemma aika kova oikea. Olin varmaan kymmenen vuotias tuolloin. Olen aina ollut hyvin suora toimissani. Olen edelleen. Sen ei silti tarvitse olla yhtä suoraviivaista. Epäsuorakin kelpaa.

Tästä on hyvä jatkaa huomiseen

On myös vähemmän suoria tapoja puuttua kiusaamiseen. Vähemmän suora, mutta sitäkin parempi. Tuskin kukaan on valmis ottamaan iskua naamaan tuntemattoman takia. Fyysinen kipu on helpompi käsitellä, jos minulta kysytään. Aiheuttaja tiedetään ja kipu katoaa itsestään. Henkinen kipu on se ongelma. Minä en kelpaa. Olen yksin. Kukaan ei halua olla minun kaverini. Paras ja kivuttomin tapa puuttua kiusaamiseen on olla jättämättä toista yksin. Näyttää kiusatulle, että hänelläkin on väliä. Hän ei ole yksin. Tässäkin on vaarana joutua kiusaajien silmätikuksi, mutta huomattavasti pienempi kuin siinä, että vain menisit ja löisit takaisin toisen puolesta. Kiusaamisen ei kuitenkaan tarvitse aina olla fyysistä. Se voi hyvin olla ryhmästä blokkaamista, mielipiteen huomiotta jättämistä tai vaikka pelkkää haukkumista tai kokonaan huomiotta jättämistä, ei pelkästään mielipiteen. Siihen ei nyrkeillä pärjää. Aina voi tarjota kuuntelevan korvan ja katsovan silmän. Tai vaikka istua jonkun vieressä, ettei toisen tarvitse istua eristyksissä yksinään. Kiusaamiseen puuttuminen on kuitenkin pienistä teoista kiinni. Yksi ystävällinen sana saattaa auttaa kestämään tuhat haukkumasanaa ja kymmeniä nyrkiniskuja. Vuosi ilman kaverin kaveria. Ei edes näennäistä seuraa. Mitä kauemmin viettää aikaa eristyksissä, sitä vaikeampi on tutustua. Sitä epäilevämmäksi käy, kun ei usko itseensä. Kun ei ole syytä uskoa itseensä. Pahinta on tuntea olevansa ilmaa, ilman pienintäkään merkitystä yhdellekään ihmiselle.

”Oletko isi minun kaveri” on meillä yleinen kysymys. Sen kysyy vuoroin Jesper ja vuoroin Jessika. Päiväkodin alkamisen myötä pari vuotta takaperin, meillä käytiin usein keskustelua, ettei ole kavereita. Olemmeko me, minä ja Tiina, lapsemme kavereita. Jesperin puheenviivästymä teki osaltaan sen, ettei päässyt heti saman ikäisten poikien leikkeihin ja yhä painaa, vielä pari vuotta myöhemmin, pojan puheessa. Olemmeko kaikkien kavereita? Kysymys, johon vastasin aluksi, etten ole kaikkien kaveri aiheuttaen kakkamyrskyn. Kysymykseen vastaan nykyisin, että olen. Lapsi ei vielä osaa tehdä pesäeroa siihen, että vaikka ei olisi kaveria, en silti hyljeksisi toista. Isi on kaikkien kaveri. Vain jottei syntyisi draamaa siitä, miksi en ole kaikkien kaveri. Jos en mitään muuta lapsilleni saa taottua päähän, niin sen, että heillä on aina toisensa. Isi ja äiti ei ole ikuisesti tässä. Me kuolemme, jos luoja suo, ennen lapsiamme ja kun he oppivat luottamaan toisiinsa, he eivät koskaan jää yksin. Suuri todennäköisyys on, että joku, kohta neljästä lapsesta, kokee kiusatuksi tulemista jossain taipaleensa vaiheessa. Pahempaa on, jos muuttuvat kiusaajiksi. Halusivat he tai eivät, mutta tästä olen ehdoton. Sisarusta ei jätetä yksin. Sen puolesta soditaan, hävitään ja voitetaan. Hyökkäät yhtä vastaan ja saat kaikki kimppuusi. Lauman säännöt. Vahva side sisarusten välillä myös toimii moraalikoodin vartijana, jos joku ei ymmärrä tekojensa loukkaavuutta, omaa laumaa tai sen ulkopuolista kohtaan.

Iltajumpan aikana saan kuulla monta kertaa, kuinka olen tyhmä ja kuinka minun kavereita lapseni eivät ole. Ehdimme suuttua ja leppyä, sanoa pahasti ja pyytää anteeksi, leimahtaa ja sammua, kääntää kelkkamme ja palata. Ja juuri hetkeä ennen, kun lapseni meinaa nukahtaa, kuuluu kysymys jo osittain unessa olevan värisevällä äänellä: ”Oletko isi minun kaveri?” Ja isi on. Aina. Myös silloin, kun he eivät ole kavereitani, isi on heidän kaverinsa. Vastauksen loppua ei vain kukaan kuule. Hengitys paljastaa myöntyvän vastauksen kohdalla sen, että lapset nukahtavat eivätkä kuule loppua. Ja isi jää ihmettelemään hieman kostuneita silmämuniaan tunnemyrskyssään. Sydän sulaneena. Tästä on hyvä jatkaa huomiseen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s