Tämä kaikki tuli jotenkin niin äkkiä

Se on nyt virallista. Me avasimme ensimmäisen kerran oven koulumaailmaan ja suljimme pysyvästi yhdeltä lapselta oven päiväkotimaailmaan. Me emme tehneet sitä vapaasta tahdosta, vaan iän tuoman pakotteen edessä. Ja olen miettinyt pääni puhki, mitä siitä kertoisin. Miettinyt ja tunnustellut, miltä se minusta tuntuu.

Tunnistan itsestäni kumpuavat kauhut, pelot ja epävarmuudet. Muistan väkisin oman aikana peruskoulussa. Harva niistä muistoista on oikeasti hyvä, lämmin ja mukava. Kysyn jatkuvasti, haluanko minä pakata poikani repun minun omilla möröilläni? Minun painolastillani? Minun peloillani? Haluanko laittaa poikani kantamaan sitä taakkaa?

Toisaalta oma taipaleeni muokkasi omalta osaltaan minusta juuri tällaisen, millainen minä olen. Ja tiedän, kuinka julma maailma osaa olla. Tiedän, sillä olen nähnyt sen. Liian monta kertaa. Tuntenut sen yksinäisyyden ja vihan, kun ryhmätehtäviä varten piti valita pari. Kaikilla oli selkeä valinta. Ihan jokaisella.

Tiedän, että tulee päivä, jolloin päivän päätteeksi isille ei enää kerrota kaikkia asioita. Ei pohdita niitä mieltä askarruttavia epäkohtia, ei tulla hymyssä suin kertomaan jotain mukavaa. Onneksi saan vielä nauttia tästä avoimuudesta ja vilpittömyydestä.

En minä välitä tulevaisuudessa niinkään numeroista. En siitä, onko paras vai toiseksi paras oppilas vai häntäpään pitäjä. Minä välitän siitä, että esikoiseni löytäisi ilon oppia ja parhaat keinot hänelle itselleen oppimiseen. Sillä koulu loppuu aikanaan, mutta oppiminen ei koskaan.

Opintien aikana opitaan myös paljon muita tärkeitä taitoja, joita ei tulla koskaan mittaamaan numeroin. Ei kokein. Siitä ei tulla kommentoimaan eikä nosteta jalustalle. Ne ovat taitoja, joita opitaan toissijaisesti. Välttämätön paha sosiaalisessa kanssakäymisessä.

Minä olin yksin puolet ala-asteella ja melkein kaikki kolme vuotta yläasteella. Edes lukiossa en saanut koskaan hyvää ystävää. Ala-asteella olin oikeasti ilman kavereita. Yläasteella minä vähitellen opin luomaan näennäisiä kaveruussuhteita ja lukiossa olin jo aika taitava. Silti minä olin yksin.

Esikoiseni luo uusia suhteita helposti. Hän on lähestyttävä, osaa ottaa huomioon toiset lapset ja pärjää hienosti sosiaalisissa tilanteissa, puheenviivästymästä huolimatta. Hän tuntuu olevan kuin kala vedessä tuntemattomien seurassa.

Niin hyvälle kuin se tuntuukin, minä silti pelkään, kokeeko hän olevansa yksin. Se oli opettavaa aikaa, mutta oikeasti, olisin voinut oppia sen hieman myöhemmälläkin iällä. En halua pakata hänen reppuaan minun kipuilullani.

Minä olin myös hidas oppimaan. Tai en tiedä hitaasta, mutta en tuntunut oppivan. Koska koulu ei kiinnostanut. Minun olisi pitänyt osata heti tai opetella salaa. Olin silloin malttamaton. Olen sitä yhä.

Enkä vieläkään tiedä, mitä kirjoittaisin koulutaipaleen alkamisen myötä. Haluaisin sanoa niin paljon. Näyttää omat kokemukseni ja tuntemukseni hänelle. Kaikille. Antaa kyvyn tuntea kuinka minä tunsin aikanaan. Siirtää omat oppini hänelle. Mutta en voi lastata hänen reppuaan minun taakallani.

Jos saisin päättää, poikani reppu pakattaisiin luottamuksella. Uskolla omaan itseensä. Halulla oppia uutta. Kykyä nousta ylös, kun maailma potkii maahan. Antaa kyvyn nähdä huominen mahdollisuutena. Reppu olisi rakennettu puhtaasta rakkaudesta. Luotu antamaan loputtomasti rakkautta, turvaa, iloa ja astian kyynelille.

Tiistaiaamuna sanoimme heippa meidän pienelle pojallemme aamusta ja tervehdimme iltapäivällä nuorta koululaista. Tämä kaikki tuli jotenkin niin äkkiä. Olisin hyvin voinut pitää hänet vielä hetken aikaa pienenä poikana. Ja vaikka sydämeni sykkii pelosta, kauhusta ja huonoista kokemuksista, se pumppaa pelkkää toivoa ja rakkautta uuden opinpolun edessä.

Ei se, mitä minä olen kokenut. Sillä ei ole merkitystä. Sillä on merkitystä, mitä sillä kokemuksella teen. Hyvää alkavaa opintaivalta.