Vääjäämätön kaaos. Lukuisat ja toivottamat yritykset hallita sitä. Sanotaan, ettei mikään ole pysyvää. Tämä on. Ikuinen kaaos. Ikuinen sekasorto. Myrsky, jonka keskellä saattaa olla tyyni ja tuuleton tila. Myrskynsilmä, joka kylvää sekasortoa ja tuhoa kaikkialle ympärillään.

Rauhalliset lapset. Kuuntelevat, hiljaiset ja paikallaan olevat. Se mahdollistaisi monia asioita. Enkä väitä, hetken se saattaisi jopa olla antoisaa, ehkä jopa nautinnollista. Se vain ajaisi minut hulluuden partaalle. Lopulta.

Vielä viisi vuotta sitten en olisi saattanut uskoa tätä todeksi. Olisin saattanut nauraa päin naamaa, jos minulle olisi pystytty näyttämään vilahduksia tulevasta. Tai suuttua. Nyt paljastan teille syyn, miksi reaktioni olisi joka tapauksessa ollut voimakas ja äärimmäinen.

Tätä minä olen halunnut aina parikymppisestä asti. Elämää ympärilleni. Aitoa ja läsnä olevaa elämää. Rehellistä ja riisuttua kanssakäymistä. Edes aikanaan en kuvitellut itselleni lapsia, jotka kulkisivat koiranpennun tavoin vanavedessä ja tutustuisivat rauhallisesti maailmaan.

Kyllä, minä varmasti kaljuunnun ennen aikojani. Tai ainakin hiukseni muuttuvat harmaiksi. Verenpaineeni seilaa verisuonia paineella puhkovasta aina vaivoin havaittavaksi liruksi. Järkeni, se vähän mitä on, karkaa päästäni ennen kuin suodatan itseäni. Tärykalvoistani tulee olemaan vain riekaleet jäljellä.

Se on saanut minut silti ajattelemaan. Minun jokainen elämänvalintani on tavalla tai toisella tähdännyt tähän jatkuvaan kaaokseen. Tilanteisiin, joissa mitään ratkaisua ei pysty ennalta näkemään. Ei valmistautumaan tai perehtymään. Asiat tulevat, kun tulevat ja niihin vastataan, miten pystytään. Lonkalta.

Tämä on ollut elämäni määränpää. Olen aina tähdännyt tähän elämään, mutta en ole koskaan oikein osannut nauttia matkasta. Nyt, kun olen saavuttanut elämäni lakipisteen, minä olen oppinut nauttimaan matkasta. Ei sen tarkoitus ole tavoitella jotain tiettyä. Ei sen tarkoitus ole kulkea aina tiettyyn suuntaan.

Moni korostaa vanhemmuuden haasteita kärjistetysti. On pop, jos on poks. Rankkaa, paskaa ja kurjaa. Tietenkin se on sitä. Sitä se on kaikilla. Ja asiasta saa mainita, mutta älä ratsasta sillä. Se voi olla hyvä vertaistuki, mutta liiallinen asioiden pohtiminen kurjuuden näkövinkkelistä saattaa kääntää ajatukset tahtomattaan väärille urille.

Sitä alkaa näkemään vain sitä paskaa, rankkaa ja kurjaa. Niissäkin asioissa, joissa sitä ei ole. Tarina linnusta, joka yritti opetella lentämään syksyn pakkasten kiristyessä. Lintu ei oppinut lentämään ja tippui maahan, jolloin lehmä paskansi sen päälle. Lintu kiljui kurkku suorana. Kettu tuli, pyyhki pahimmat sonnat päältä ja söi elämäntaipaleen alussa olevan linnun.

Tarinan opetus on siinä, että aina se, joka paskaa päällesi, ei ole tarinan konna. Sonta piti pakkasella linnun lämpimänä ja peitti hajun saalistajilta. Eikä se, joka kiskoo sinut pois sieltä lannasta, ole aina pelastaja. Ja turha huutaa, jos paskat ovat jo päällä. Siitä harvemmin seuraa mitään hyvää.

On rankkaa uhmakkaan lapsen kanssa. Varsinkin, jos lapsi ei normaalisti ole sitä. Se tuntuu paljon suuremmalta, pahemmalta ja vaikeammalta kestää. Ja sitten kun vielä vellotaan siinä, kuinka surkeaa on vanhemmuus. Se vain lisää kurjuuden tuntua. Uutispläjäys. Se on kaikilla sitä. Vanhemmuudessa on kääntöpuoli eikä ne pikkuiset ole miniatyyriaikuisia. Ei vaikka kuinka kasvattaisi heidät siihen.

Minä sanon, että vanhemmuus on ihanaa. Se on ihanaa. Vaikka se saa joskus repimään omia hiuksiaan päästään. Hermostumaan niin, ettei kuule omia ajatuksiaan. Väsymään jokapäiväiseen taisteluun. Sellaiseen, jota ei tunnu koskaan voittavan. Tai jos voittaa taistelun, sota jatkuu silti.

Lapset tappelevat kaikki keskenään, kun lähdemme liikkeelle. Perillä yksi ei kuuntele, toinen ei kuule, yksi juoksee karkuun ja toinen kohti. Autot suhahtelevat ohi ja lapset haluavat kaikkea, mitä näkevät. Vanhemmat eivät pysty nauttimaan reissusta. Silmät kasvavat selkään. Aikuisten keskustelusta on turha haaveilla.

Nahistelu ei lopu. Ei ollenkaan. Saisin reissuistamme vaikka kuinka monta tarinaa vanhemmuuden kääntöpuolesta. Mutta se, mikä jäi elävästi mieleen, peittoaa kaiken kurjan alleen. Ilmapallo livahti lapsen käsistä ja maailmanloppu oli lähellä. Katseeni kiersi kuumeisesti kojuja, mistä saisi uuden tilalle.

Mutta yksi sisaruksista antoi oman pallonsa toiselle. Teki pyyteettömän ja hyvän työn. Oma-aloitteisesti, pyytämättä. Tai yksi aamu, kun heräät puoli viisi nauraviin ääniin. Sen yhden aamun, kun olisi saanut nukkua pitempään. Puoli viisi oli aikaista jopa meidän mittareillamme. Silti heräsin hymyillen. Aamu ei alkanut kitinälle, kuten yleensä.

Kesken riidan siitä, kuinka toinen antoi matemaattiselle laskutoimitukselle vastauksen toista nopeammin, et pääse ajatuksesta eroon. He osaavat laskea. He yllättävät paikoissa, joita et osaa aavistaa. Filosofisten kysymysten ja tulkintojen keskellä, joista saadaan myös eripura aikaiseksi, ymmärrät heidän omaavan loogisen ajattelun ja järkevän ajatuskulun. Vaikka vahingossakaan he eivät päädy samaan lopputulokseen.

”Isi, joskus käy niin.” Kyllä, joskus käy niin. Meillä aamut ovat alkaneet pohdinnalla taivaan isästä, kuolemasta, parisuhteiden kiemuroista ja tappamisesta. Jokainen lapsi omalla tavallaan. Vaikka kasvun seuraaminen on hermoja repivää, se on antoisaa.

Toisaalta iltaisin on ihana mennä nukkumaan ja huomata, että pidin taas yhden päivän kaikki lapset elossa. Joten tässä minä istun. Myrskynsilmässä katselemassa, kuinka myrsky repii kaiken ympäriltään. Täysin tyynessä tilassa. Kuin myrsky ei vaikuttaisi minuun ollenkaan. Ei, vaikka maailma tuntuu katoavan ympäriltäni.

On päämääriä, tavoitteita ja tahtotiloja. Miksi me kaikki keskitymme niin innokkaasti katsomaan tulevaisuutta, tähtäämään upeisiin puitteisiin ja maailmaa muuttaviin kehityksiin? Miksi me unohdamme tämän hetken? Hetken, joka on kadonneita hiuksia, haalistuneita värejä ja hermonriekaleita täynnä.

On reitit ja kiertoreitit. Polut ja oikopolut. Suunnat ja suunnanvaihdot. Kannot, juuret ja kivet, joihin kompastua sekä kaikki satunnaiset kohtaamiset ja yllättävät tilanteet. Kukaan ei hallitse kaikkea, mitä voi kohdata matkalla. Lähdet viisi minuuttia myöhässä tai aikaisemmin, kohtaamiset, saattavat muuttua radikaalisti.

Sillä on aivan sama, mitä me kohtaamme, miten meidän reittimme muuttuu tai vauhti hiipuu. Paljon oleellisempaa on ottaa kaikki irti niistä hetkistä, joita saamme. Pelata käsi niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Ehkä jopa bluffata. Ei kulkea raivotautisena verenmaku suussa vain lopullista päämäärää kohti ja unohtaa kaikki matkalta.

Sillä lopulta, kun päämäärä saavutetaan tai päästään lähelle, olemme risteyksessä. Ehkä meidän päämäärämme on muuttunut matkan varrella, ehkä ei. Mutta matka on se, mikä valmistaa meitä pärjäämään päämäärässämme. Opettaa meille meistä itsestämme kaiken sen, mikä on järkevää oppia.

Niin klisee kuin onkin, asiat ovat aina sitä, miltä kantilta asiaa katsoo. Elämä heittää paskaa. Älä odota muuta. Mutta muista, että aina paska ei ole paskaa eikä apu apua. Oleellisinta on se, mitä sillä teet. Toisten lasi on puoliksi tyhjä ja toisten puoliksi täynnä. Silti sitä on ihan yhtä paljon. Tai vähän.

Joten tässä minä olen. Yhä harmaantuvassa kuontalossa. Päivän vanhempana. Hermoriekaleita parsiessa. Etsien tärykalvojani. Myrskyn riehuessa ympärillä. Ilman selkeää päämäärää. Silti, minä nautin elämästäni tässä hetkessä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Enkä vaihtaisi päivääkään pois. Ehkä olen jo perillä?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s