Kateus, tuo suomalainen perisynti. Naapuri ostaa hienomman auton, mitä itsellä on. Sen sijaan, että olisimme onnellisia hänen menestyksestään, me olemme kateellisia. Miksi hän ansaitsee paremmin, miksi hän ostaa enemmän ja mikä hänestä tekee parempaa kuin minä?

Sen sijaan, että olisin onnellinen hänen menestyksestään, päätän ajaa omalla autolla naapurini tallinoven läpi, romuttaa naapurin auton ja vasta sitten tappaa itseni. Tämä on ajatusmalli, mikä on iskostettu meihin suomalaisiin. Itse muistan kuulleeni esimerkin ensimmäisen kerran yläasteella. Mutta miksi?

Ei pysty, ei jaksa. Ei enää.

Kateus käsitteenä nostaa meidän ylpeyden aihettamme, kuuluisaa suomalaista sisua. Vaikka läpi harmaan kiven, me jaksamme löydä päätämme seinään, kunnes se ei enää ole tarpeen. Mutta se kateus. Aina tulee jotain parempaa, isompaa, hienompaa ja kalliimpaa. Ja löydämme itsemme lyömässä päätämme seinään.

Kateus helposti kaventuu pelkästään maalliseen mammonaan, materiaan, joka tuntuu olevan ainoa valuutta ja tavoittelemisen arvoinen asia tässä maailmassa. Kateus kuitenkin vaikuttaa ihan jokaisella osa-alueella niin somessa, lasten kasvatuksessa kuin työelämässäkin.

Eihän se nyt sovi tykätä tai kommentoida jonkun hyvää postausta, joka saa hymyn huulille tai omat ajatukset pyörimään. Sillähän on jo riittävästi tykkäyksiä, algoritmit tykkäävät klikkauksista ja minun ilahduttamiseni vain nostattaa tuon hyväkkään jo valmiiksi nousussa olevaa tiliä.

Aivan kuin se olisi minulta pois. Se pala kakkua olisi suoraan otettu minun kakustani. Pois minulta. Toisen menestyminen on jotain, mikä kuuluisi minulle. Onhan minulla parempia juttuja, kauniimpia kirjoituksia ja terävämpiä kuvia. Miksi hän saa huomiota, mutta minä en?

Halaushetki kaiken muun lomassa

Miten tuo on voinut ansaita noin rauhalliset lapset? Miten hän on parempi ja onnellisemmassa asemassa kuin minä? Minun lapsieni pitäisi olla näyttäviä ja rauhallisia kiiltokuvia. Minä ansaitsisin sen. Tai minun ainakin pitäisi ansaita ne. Niiden pitäisi vielä osata lukea ja laskea ennen kolmea ikävuotta.

Ja niiden ansaitsemattomien ylimahtavista lapsista etsitään vikoja. Niitä saatetaan parjata ja vähintäänkin heidän onnistumisien kriteerit ovat toisessa universumissa kuin meidän muiden, tavallisten kuolevaisten, toheloivien lapsien mittarit.

Ja auta armias, jos joku täydellisine lapsineen tulee huomauttamaan jotain, mitä minun lapseni teki väärin. Jotain, missä hän ei pärjännyt tai oli enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Se on sanomaton lupa hyökätä verbaalisen veitsen kanssa paloittelemaan sanojan elämä, ura ja lapset sekä parisuhde pieniin palasiin.

Onnistuminen työelämässä on niitä harvoja hetkiä, kun ei tarvitse olla kateellinen muille. Mutta se pelko, että joku onnistuu tekemään saman tai vielä pahempaa, tekemään saman, mutta paremmin. Hyvä ratkaisu on jättää kertomatta oman onnistumisen avaimet, piilottaa työkalut. Ja näin haitata kaikkien yhteistä etua, firman etua, oman edun nimissä.

Hmpf!

Kurjempaa on, kun työkaveri onnistuu. Hänestä tulee jotain, joka on minun yläpuolellani. Jotain, mistä hän nauttii ansaitsematonta kunniaa. Koska hän on ollut vähemmän aikaa töissä, hän käyttää epätavallisia metodeja tai ajattelee asioita uudelta kantilta. Se on sanomaton lupa hyökätä häntä vastaan. Vähätellä ja jättää huomiotta. Jotta muut huomaisivat minun erinomaisuuteni.

Tai ihminen, joka on taistellut itselleen ansaitun aseman, paljon rahaa ja käyttää sitä haluamallaan tavalla. Ehkä joku, joka saattaa näkyä lehdissä tai julkisuudessa. Se on lupa hyökätä häntä vastaan. Haukkua ja vähätellä. Tuomita hänen rahankäyttönsä. Sillä se raha pitäisi antaa muille, laittaa hyvä kiertämään.

Kuinka moni on valmis antamaan omista tienesteistään rahaa niille, jotka eivät sitä ole tienanneet? Tai ovat tienanneet huomattavasti vähemmän. Minulle pitäisi kyllä antaa, minä olen sen ansainnut. Mutta minun ei pidä jakaa sitä niille, jotka eivät ole sitä itse ansainneet. Kateus saa meidät katsomaan maailmaa jotenkin vääristyneesti.

Whaaaat!?!?!?!

En edes viitsi pohtia lottovoittajien asemaa. Miten kateellisia osaammekaan olla muille, jotka saavat rahat onnenkantamoisella, ilman pienintäkään ripausta taitoa tai hyvyyttä. Puhtaasti sattuman antamana. Miksi se en voinut olla minä? Ja miksi tämä tuntuu olevan vielä suurempi kateuden aihe kuin se, että sen olisi itselleen onnistunut haalimaan työn ja uurastuksen kautta?

Aivan kuin meidän elämästämme olisi viety pala pois muiden eduksi. Olisi oikeus ja kohtuus, että joku antaisi sen palan meille takaisin. Huolimatta siitä, että mikään, mikä meille on annettu, meidän ei tarvitsisi sitä palauttaa.

”Kaikkihan me täällä ollaan pieni hetki vaan
On aivan turhaa mammonaa näin koota päälle maan
Joku toinen kuitenkin sen ryyppää aikanaan
Juodaan kaikki nyt ja juokoon toiset omiaan”  – Irwin Goodman

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s