Lapseni ovat vähän kuin hobitteja. Opit heistä kaiken oleellisen muutamassa päivässä ja silti, sadan vuoden päästäkin, he yllättävät sinut. Tarkemmin sanottuna he onnistuvat yllättämään sinut viikoittain. Tilanteissa, mitä et parhaalla tahdollakaan uskaltanut toivoa tai pelätä.

Jos antaisin jokaiselle lapselleni kuorimattoman mandariinin, heidän sitä pyytäessään, vain yksi niistä tulisi syödyksi. Huolimatta siitä, että jokainen pyysi ja halusi sen.

Herkkäsieluinen rämäpää

Jesper (6v) katsoisi hetken mandariinia kuorineen. Jättäisi sen pöydälle koskemattomana ja saattaisi tokaista, ettei hän sittenkään halua.

Jessika (kohta 5v) innostuisi kertomaan, kuinka tärkeää on kuoria mandariini hyvin. Kertoisi lisäaineista, säilöntäaineista ja myrkyistä, joita kuoressa voi olla. Hän muistuttaisi niistä, jotka ovat ne keränneet ja painottaisi kuorien oikeaoppista hävittämistä ja lisäisi aiheeseen sujuvasti koko maailman roskat ja kierrätyksen. Mandariini vain unohtui kuoria ja syödä.

Jiia (kohta 3v) alkaisi kaikessa hiljaisuudessa kuorimaan mandariinia. Nyppisi valkoiset roippeet pois ja söisi mandariinin pala palalta. Saattaisi lopuksi pyytää toista, kun on ensin kerännyt kuoret ja syömäkelvottomat osat nätisti kasalle.

Jila (1,5v) sen sijaan haukkaisi mandariinista kuorineen palan. Tai ainakin yrittäisi. Sylkäisisi sen pöydälle ja ottaisi uuden haukun. Lopulta se mandariini olisi hyvin räävityn näköisenä pöydällä tai suutuspäissään viskattuna jossain päin keittiön lattiaa. Ja pyytäisi uuden mandariinin.

Silti olen saanut todistaa välillä, kuinka lapset auttavat toisiaan. Jesper auttaa pikkusiskojaan kuorimaan, vaikka omaansa ei saa kuorittua. Nähnyt, kuinka Jiia syöttää Jilaa tai Jessika antaa hyviä neuvoja tai kiinnittää autettavan huomion muualle, jottei autettava saa hermoromahdusta toisten lasten auttaessa.

Kolikolla on kuitenkin kääntöpuoli. Siinä, missä he ovat kuin pyöreän pöydän ritarit. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, he osaavat olla juuri päinvastaista. He tietävät, mistä narusta nypätä. He osaavat lisätä yhden sanan sinne, mikä nostaa takuuvarmasti maailmansodan. Tai ainakin sisällissodan meidän perheessämme.

Jesperin kuusivuotisneuvola. Viimeinen neuvolakäynti. Arviointia siitä, kuinka esikoulu tulee menemään ja muutenkin valmiuksien tarkastusta. Pisteenä käynnille vielä lopuksi rokote. Meidän väkkärämme, joka ei sekuntia pysty olemaan paikallaan. Ei edes tabletilla tai pleikkaa pelatessa. Pomppii, pyörii, roikkuu, kiipeilee, vispaa ja ties mitä.

Hän vain itseään viihdyttääkseen vähän kikkaili

Neuvolakäynti meni kuten ajatella saattaa. Poika vastasi nauraen jokaiseen kysymykseen ”nou nou nou!”. Roikkui pöydän reunalla, nosteli jalkojaan ylös kuin treenatakseen selkälihaksia. Lopulta sai luvan leikkiä hetken, kun neuvolan hoitaja jutteli vanhempien kanssa.

Tehtävät poika suoritti moitteettomasti. Ilman pienintäkään ongelmaa. Usean testin kohdalla sanoi, ettei tiedä tai osaa, mutta teki sen silti. Hän jopa loisti palikkarakennelmassa, missä teki vaaditun muodon, joka lähes välittömästi ja tahattomasti romahti.

Lannistumatta siitä poika kertoi vian olevan kahden palikan välissä, joiden päälle tuli palikoita. Kertoi välin olleen liian iso ja palikan huonosti sijoitettu. Hän teki sen uudestaan vain murskatakseen itse rakennelmansa.

Näkö normaali. Kuulo normaali. Vaikka välillä voisin vannoa pojan olevan kuuro ja sokea. Testit kuitenkin väittivät muuta. Kirjaimet tulivat hyvin ja nopeasti. Käsialassa olisi hieman petrattavaa, ei suurta yllätystä siinä. Kaikki tapahtui pojalle kuin ohimennen. Hän keskittyi kokonaan muihin juttuihin. Silti, heittämällä läpi testeistä.

Edes rokote ei ollut ongelma. Isin syliin ja katse tiukasti neulaan. Katsoi, kuinka neula upposi käsivarteen yhdenkään lihaksen säpsähtämättä. Sai laastarin ja oli kuin ei olisi koskaan pistettykään. Toisaalta häntä on ronkittu. Revitty tulehtunut hammas suusta. Otettu verinäytteitä ja tehty kokeita. Pieni neula nyt oli aika mitätön hänen kokemuksellaan.

Hänen ajatusmaailmansa ja järkensä kulkee erilaisia ratoja. Hän tutkii maailmaa hieman eri vinkkelistä. Ehkä suurin pelkoni on, että hänet tuomitaan tyhmäksi häiriköksi, jonka hän omaksuu osaksi omaa identiteettiä. Vaikka hän on monia asioita, hän ei ole tyhmä eikä häirikkö.

Elämän suuria ihmeitä

”Lasta ei kasvateta siksi, että hän on mahdollisimman mukava ja vaivaton meille, vaan siksi, että hän terveenä ja väkevänä voisi täyttää tulevan paikkansa ja löytää itsensä.”-Maria Jotuni.

Lapset ovat kuin sipuleita. Monien kerroksien peittämiä. Ja on täysin kiinni siitä, pystytkö näkemään niiden kerrosten alle ja haluaako lapsi näyttää sinulle enemmän kuin yhden kerroksen hänestä itsestään. En yleensä murehdi tulevaa tai toivo siltä juurikaan mitään. En käytännössä koskaan ja taas murehdin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s