Juhoismi

(29.3.2019)

En tiedä muista, mutta itse henkilökohtaisesti vihaan veroilmoituksen täyttöä. Homma on helppo ja suhteellisen nopea tehdä, mutta silti niin vastenmielinen. Löydän itseni läppäri sylistä sohvalla, kuuma kahvi pöydällä ja paljas virtuaalinen paperi koneen näytöllä. Pääni täyttyy ajatuksista ja ideoista. Kaikesta, minkä voisi tänne kirjoittaa. Tämä ajatus lähti kuitenkin liikkeelle siitä, kun katselin Jiian päätöntä menoa tukien kärryn aisaan ja koheltaen aina lopulta päin seinää. Mitä meidän kolmikostamme tulee? Miten heistä leivotaan yhteiskuntakelpoisia?

Tiedän, että vastauksia olisi yhtä monta kuin on vastaajiakin. Yhä useammin törmään kirjoituksiin tavoista käsitellä ja opetella pienten kanssa elämistä. On vapaata kasvatusta, curling vanhemmuutta, imetysmyönteisiä tai -vastaisia kannanottoja, kiintymysvanhemmuutta, sukupuolineutraalia ja -sensitiivistä mallia ja ties mitä muuta. Tässä vain muutama, mikä tällä hetkellä tuli mieleeni. Mieleeni herää vain kysymys siitä, onko sitä oltava jotain tiettyä?

Mitä enemmän tutkin kaikkia mahdollisuuksia valita itselleni hyvän tavan kasvattaa lasta aina vastasyntyneestä aikuisuuteen, törmään jatkuvasta ja uudestaan seinään. Kaikkien takana on, loppujen lopuksi, hyvää tarkoittava ja lapsen kasvamista vahvistava tarkoitus. Onko minun sitten valittava vain yksi tie vai onko olemassa sopivaa hybridiä kaikkien trendien ja kasvatustieteilijöiden näkemysten välillä? Googlaamalla saan vastauksen aina tietystä näkökulmasta. Kuin joku vannoutunut kirjoittaisi tapansa nähdä olevan ainoa oikea kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Tai siltä minusta ainakin tuntuu.

Helppo esimerkki siitä, pitääkö lasta imettää kuinka kauan. Imetysmyönteinen vastaa herkästi kyllä ja imetysvastainen sanoo ei. Miettiikö kukaan sitä, ettei toiselta välttämättä tule maitoa riittävästi lapsen tarpeisiin. Kommentointi tuttipullon tappavan luonnollisen tavan imeä ja pilaa lapsen loppuelämäksi. Olenko minä imetysmyönteinen vai -vastainen? Kysymykseen ei ole helppoa vastausta, sillä maidon riittävyys ja lapsen kyky imeä tissiä määrittelee hyvin pitkälle asioiden kulun. Mikäli haluaa ajatella lapsen parasta. On helppoa olla imetysmyönteinen ja imetysfanaatikko, jos kaikki sujuu hyvin. Helposti muuttuu imetysvastaiseksi, jos yksikään lapsista ei opi imemään tissiä tai maitoa ei riitä yhdenkään lapsen kohdalla. Meillä on täysimetetty kahta lasta kolmesta noin neljä kuukautta ja siirrytty korvikkeeseen hiljalleen. Syynä maidon riittämättömyys. Täysimetyksen aikanakin Tiina pumppasi pulloon maitoa, että sain osallistua syöttämiseen ja vauva tottuisi pulloon. Kaksi kolmesta lapsesta oppi imemään sekä tissiä että tuttipulloa. Keskimmäinen ei koskaan oppinut tissin päälle, mutta sai silti äidinmaitoa ensimmäiset kuukaudet. Pullosta tosin. Olenko sitten imetysmyönteinen vai -vastainen? Onko minun oltava jompaakumpaa?

Valitettavasti imetystä koskeva esimerkki on helppoa, sillä mitä laajempaan aiheeseen mennessä myös variaatioiden määrä kasvaa eksponentiaalisesti. Kiintymys- ja curling vanhemmuudessa on paljon hyvää ja paljon huonoa. Kaikki on, niin kuin elämässä yleensä, kiinni siitä, miten haluaa tarkastella totuutta. Mikä on puhtaasti ja aidosti lapsen edun mukaista? Sekin itsessään on hieman haastava kysymys, sillä lasta valmennetaan ympäröivän kulttuurin vaatimuksiin sopivaksi. Sitä en osaa sanoa, onko se aina hyvä asia lapsen kannalta. Miten me määrittelemme lapsemme edun? Toisinaan kulttuuri ja yhteiskunta kaipaa ravistelua ja muutosta, sillä liian pitkään paikallaan oleminen saa kehityksen pysähtymään ja asiat jäävät polkemaan paikallaan. Hyvinvointiyhteiskunnan ongelmat syntyvät tyhjänpäiväisistä taisteluista, kenen ajatusmaailma tai elämänfilosofia on aukoton ja paras, tilanteessa kuin tilanteessa. Useimpien vaahdotessa tietyn tyylisuunnan puolesta ja esittäen sen olevan ainoa oikea, ei pidä paikkaansa. Uskallan väittää, että kun muiden silmät eivät näe, niin joskus sitä tekee toisin kuin elämän ohjenuora käskee. Miksi uskallan väittää näin? Siksi, sillä me kaikki olemme vain ihmisiä. Niin ovat pienet kiharapäiset enkelit kuin heidän vanhempansakin.

Tietenkin lapsen elämää helpottavaa on, jos hän oppii aikaisin yhteiskunnan säännöt, normit ja lait. Tietää, miten toimia tilanteessa kuin tilanteessa. Se, kenen edun mukaista se on, en pysty varmaksi osoittamaan. Selkeästi se helpottaa lapsen elämää ja palvelee yhteiskuntaa. Kenen edun mukaista se sitten loppujen lopuksi on? Onko meidän tarkoituksemme vain luoda hyödyllisiä turhakkeita yhteiskunnan tukipilareiksi vaiko itsenäisesti ajattelevia ja järkeviä kansalaisia, jotka eivät kävele polttouuniin juutalaisten tavoin vaan kehittävät ja vievät yhteiskuntaa harppauksin eteenpäin? On ihan järkevää silottaa vuorenhuippua, ettei lapsi ensimmäisenä ole kipuamassa Mount Everestin huipulle tai lapsilähtöinen kasvatus luo perustan lapsen sisimmälle käsitykselle siitä, että hänelläkin on merkitystä. Asioiden ylivieminen ja suorastaan fanaattinen toteutus on karhunpalvelus itselle, yhteiskunnalle ja ennen kaikkea lapselle. Rajan vetäminen onkin sitten se haastava juttu. Milloin kuunnellaan liikaa tai jyrätään vuori kokonaan maan tasalle? Tosiasia on, että toiset lapset kestävät paremmin pettymyksiä kuin toiset ja toisen itsetunto kohoaa, vaikka sitä lytättäisiin kerta toisensa jälkeen maahan. Jokaisen filosofian, aatteen, näkemyksen ja trendin takana pitäisi olla yksilön huomioiminen. Niin paljon kuin minä vihaankin yksilökeskeistä ajattelua tämän päivän yhteiskunnassa, niin siitä huolimatta näen, että minä, tässä tapauksessa lapsi, pitäisi ottaa huomioon. Ja kun otat toisen lähtökohdat huomioon, annat hänelle juuri sitä mitä hän tarvitsee kasvaakseen, huomaat ettet ollutkaan niin yksilökeskeinen ja ajattelusta tulikin kaikkea muuta kuin tämän päivän minä, minä, minä, minä. Yksilökeskeisyys näkeminen tarkoittaakin jotain ihan muuta, kuin minä edestä, minä takaa, minä sivusta ja minä kaikkialla. Toisin kuin se yleisesti ymmärretään.

Sitten minä siirryn yhteen viimeaikojen lempiaiheeseen. Seksuaalisuus ja sukupuoli. Pitääkö kaikki viedä aina äärimmilleen? Muutama erilainen ja kovaääninen ihminen on saanut hypetettyä suuren osan valtaväestöstä paasaamaan tasa-arvoisesta kohtelusta. Oli sitten transu, homo, lesbo, hermafrodiitti tai hetero. On kuulemma lapsen manipulaatiota ja aivopesua opettaa pojilla olevan pippeli ja tytöillä pimppi. Myöskään ei saa opettaa, ettei ole naisten tai miesten töitä. Ei tietenkään saa kääntää tätä ylösalaisin ja negatiiviseksi, sillä erilaisuus ei ole heikkous. Valjastettuna yksilön ominaisuudet täyteen loistoonsa, jokainen pystyy lähes mihin tahansa. Pääsääntöisesti tosin, pojat ovat tyttöjä vahvempia. Se tulee geeneissä. Yhden poikalapsen ja kahden tyttölapsen isänä voin sanoa, halusin uskoa tai olla uskomatta, että Jessikan eleet ja asennot ovat todella hienostuneita, sensuelleja ja naisellisia. Jessikan halu hoivata ja hoitaa on hellä, huomioonottava ja varovainen. Jesper sen sijaan retkottaa kuin aikamies, jonka hoivataidot ovat hyvälläkin tahdolla katsottuna hieman väkivaltaisia ja väkinäisiä. Henkilökohtaisesti minua ei voisi vähempää kiinnostaa, vaikka roolit olisivat toisin päin. He saavat olla ja opetella omia taitojaan ja vahvuuksiaan.

En sen enempää ala huutelemaan asiasta, mutta tiedän asioihin enemmän perehtyneiden osuvia kirjoituksia. Yksi on Tommy Hellsten, joka sanoo suoraan pojilla olevan pippeli ja tytöillä pimppi. Hän myös tuo kasvatustieteet tukemaan omaa näkemystään, jossa yksioikoisesti selittää seksuaali-identiteetin kasvavan aina kahteenkymmeneen ikävuoteen, jonka jälkeen se ei silti pysy muuttumattomana, mutta on saanut jonkinlaisen pysyvän muodon. Hän myös kuvaa sitä, kuinka liian aikainen henkilöityttäminen eli sukupuolen poistamisen keskustelusta vain sekoittaa kehittyvän ja kasvavan nuoren sukupuoli-identiteettiä. Itse näkisin sukupuolettomuuden manipuloivan ja sotkevan enemmän lapsen vielä ”suoraa” ajatusmaailmaa. Pojilla on pippeli ja tytöillä pimppi.

Asiaa sivuten, suututin kerran yhden homoseksuaalin, kun keskustelimme miehistä ja naisista. Vertasin tiettyjä ihmistyyppejä vitsillä enemmän naisiksi tai naismaisiksi kuin miehiksi. Vastaukseksi sain, että me (homomiehet) olemme ihan yhtä paljon miehiä kuin minäkin olen. Pyysin anteeksi omaa vitsiä. Sinänsä hauska keskustelun päätös, sillä en usein pidä itseäni miehenä. En perinteisellä tavalla. Minä en osaa rassata autoja enkä moottoripyöriä, minua ei kiinnosta edes keskustella niistä tai niiden ominaisuuksista. Minä en jaksa selvittää jokaisen tietokonekomponentin hyötyjä ja haittoja ja verrata niitä kaikkiin mahdollisiin. En myöskään jaksa jauhaa asioista, mistä on jo tehty kattava analyysi. Sen sijaan tykkään pohtia syitä seurausten takana, motiiveja, mitkä ajavat ihmisiä eteenpäin ja pakottavat ratkaisuihin. Pyöritellä juuri noita ”akkojen kotkotuksia”. Koita näistä sitten keskustella syvällisesti auton alla tai konepellin sisällä. Pieni filosofinen ajatusleikki. Juhannussaunaan menee kolme homomiestä, yksi heteromies ja yksi heteronainen. Kuka saunasta tekee sekasaunan? No nainen tietenkin, kun hänen värkkinsä on erilainen miehiin verrattuna. Voiko sitä nähdäkään mitenkään muuten? Tietenkin voi, mutta miten?

Miten minä sitten haluan kasvattaa lastani? Voisin ehkä kehittää oman tyylisuunnan, joka kantaa omaa nimeäni, sillä en liehuta lippua yhdenkään tietyn ajatusmallin puolesta. En suoralta kädeltä tyrmää ensimmäistäkään, sillä haluan, ja minun on pakko, uskoa, ettei yhtäkään mallia
ole tarkoitettu satuttamaan tai vahingoittamaan lasta tai lapsen kehitystä. Silti niiden fanaattinen toteuttaminen tekee sitä. Usein vaikutukset kantavat vielä todella pitkälle aikuisuuteen. En ole virheetön. Olen ihminen. Olen onnistunut siinä vaiheessa kasvatustani, jos lapseni ovat selvinneet
aikuisuuteen, ovat itsenäistyneet ja pystyvät antamaan minulle minun virheeni anteeksi ja näkemään sen, että halusin vain heidän parastaan. Joten, tutkin asioita. Olen kuin mikäkin termiitti, napsin vain hyvät osat jokaisesta ja kudon ne hämähäkin tapaan omaan, erityiseen verkkoon aukottomasti ja toteutan sitä. Tarvittaessa muutan jo kudottua verkkoa, sillä mitä enemmän elän, sitä monimuotoisemmaksi ajatukseni käyvät. Välillä on todella vaikea jäsentää omaa ajatusmaailmaa
selkokieliseksi, sillä pääni sisällä se on vain jättikattilallinen sekametelisoppaa. Puolustuksekseni ei ole olemassa helppoa toteutusta siitä, mitä kukin lapsi tarvitsee ja mikä auttaa häntä siinä parhaiten. Jo nuorena heissä on nähtävissä luonteensanelemia puolia ja yhtäkään lasta ei voi kasvattaa
millään yleisellä muotilla. Jokaisen muotti on rakennettava omanlaisekseen, että lapsi voi ja saa hyvän elämän. Oli se sitten mitä tahansa. Ja toisaalta, teet niin tai näin, aina se jonkun mielestä on väärinpäin.