”Hei me mennään naimisiin, viikon päästä lauantaina”. Ups, me menimme jo. Kaikessa hiljaisuudessa ja salaa. Tai niin salaa kuin se suinkin oli mahdollista. Emme menneet lauantaina emmekä edes viikonloppuna. Meidän hääpäivämme määritteli puhtaasti päivämäärä, mikä leikittelee kivasti meidän molempien syntymäpäivän numeroiden kanssa.

Me emme saaneet suurta juhlan tuntua. Emme kirkkohäitä. Emme ympäröineet itseämme kaikkien läheisempien ja rakkaimpien seuralla. Emme nauttineet suuresti herkkupöydän antimista. Emme valvoneet ja juhlineet yömyöhään. Emme juoneet itseämme humalaan, saati nauttineet ensimmäisestä yöstä avioparina.

Aamu on raadollinen lasten kanssa. Aikaisin ylös, mikä sinänsä ei haittaa, kun työpäivä kolkuttelee molemmilla. Tai Tiinalla harjoittelu, mutta työstä sekin käy. Myös oma periaate olla eroamatta kirkosta kävi turhaksi, sillä aina ajattelin meneväni naimisiin suurissa kirkkohäissä. Koska kirkkohäät ovat jokaisen pikkuprinsessan haaveuni jo lapsuudesta.

Hääpari

Miksi ihmeessä me menimme naimisiin koronan rellestäessä villinä ja vapaana? Se on hyvä kysymys. Toisaalta miksi me emme olisi menneet? Aihe on kuitenkin pyörinyt meidän keskusteluissamme jo vuosia. Oikean ajankohdan ja hetken valitsemisen vaikeus vain lisääntyi koronan myötä.

Päivä päätettiin, lapset pidettiin kotona ja valmistauduttiin juhliin. Todistajien, jotka olivat lähes ainoat informoidut asiasta, kanssa kokoonnuttiin digi- ja väestötietoviraston aulassa. Toimitus oli ohi minuuteissa. Muutama kuva ja kotiin.

Toimitus

Meillä oli mustaa juhlapukua päällä. Lapsilla myös. Keitimme kahvit todistajille kotonamme. Herra ja rouva Iluksen kotona. Nauroimme ja juttelimme hetken. Vaihdoimme kuulumiset.

Aamu meni odotellessa ja jumpatessa lasten kanssa. Samoin ilta. Odotuksesta huolimatta päivä oli suhteellisen jännittävä sekä lapsille että vanhemmille. Sanooko hän tahdon? Se tuntui itsestään selvälle, kunnes olimme tuomion edessä.

Lopulta ilta koitti, lapsemme menivät nukkumaan ja vanhemmat tilasivat yhteisen hääaterian Lempäälän pizzeriasta kotiin kuljetuksella. Avasimme pullon halpaa kuohuviiniä ja söimme mahamme täyteen. Ehkä jopa hieman ähkyyn.

Hääateria lasten nukahdettua.

Yksi jakso kevyttä suoratoistopalvelun sarjaa ja reporankana makaamista sohvalla. Koira iltapissalle ja sänkyyn nukkumaan. Kaiken kaikkiaan päivä oli aika ihana. Emme saaneet mitään, mitä ehkä joskus olimme haaveilleet saavamme. Me saimme paljon enemmän. Uni tuli lopulta kaikille heittämällä.

Häät olivat meidän näköisemme. Meidän elinkaaremme ei ole kulkenut sitä tavanomaisinta tietä ja tuskin tulee koskaan kulkemaankaan. Joten miksi me enää olisimme pitkittäneet vääjäämätöntä? Tämä oli meidän tahtomme, halumme ja kaiken kannalta järkevä ratkaisu.

Avioliitto on loppuelämäni ensimmäinen päivä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s