Keskeneräinen

Odotusaulassa muutama ihminen ja me. Jännitys on käsinkosketeltavaa. Mietit, onko joku heistä ensimmäistä kertaa täällä vai onko paikka jo tuttu.

Ovi aukeaa ja ulos tulee hymyilevä, hyvin onnellisen näköinen pariskunta. He ovat saaneet hyviä uutisia. Seuraavasta ovesta ulos tulee nainen itkettynein silmin. Onko nuo onnen vai surun kyyneleitä, se ei meille selviä. Tässä paikassa ollaan anonyymejä, kunpa ketään tuttua ei tulisi vastaan.

Meidän vuoromme. Vastassa voi olla työtään suorittava, kylmähkö vastaanotto tai mitä lempein, mukana elävä työntekijä. Se selviää kohta.

Tässä se on, totuudenhetki, joka alkoi siitä pienestä viivasta tikussa.

Peruskysymykset, miksei jo katsota? Mitä siellä on, onko siellä mitään?

Housut pois ja pöydälle. Voit olla siinä ensimmäistä kertaa, tai vaikka jo kokenut konkari useamman kerran käyneenä. Silti kerta on aina ensimmäinen. Ensimmäinen tässä.

Hoitaja on hiljaa, hän katsoo näyttöä, pyörittelee ja etsii vastauksia kysymyksiinsä, joita ei lausuta ääneen. Hän saattaa laskea kätensä sinun polvellesi. Hän saattaa kysyä aiemmista kerroista. Mutta ilme on aina sama. Ja se ilme on aina yhtä luovuttanut.

Sykettä ei ole.

Sitten on se sekunnin sadasosa, se vuodelta tuntuva hetki, kun kukaan ei puhu mitään. Kun kukaan ei tiedä miten vastapuoli reagoi. Kolmen ihmisen sydämenlyönnitkin tuntuvat kaikuvan seinistä.

Ei itkua, ei edes varsinaisia tunteita. Pettymys, jonka jossain sisälläni tiesinkin jo. Tästä ei tule lasta syliin. Hän on keskeneräinen. Niin kaikin tavoin keskeneräinen.

10-15% prosenttia raskauksista päättyy keskenmenoon vuodessa Suomessa. Hurjimmat laskelmat sanovat 30%. Syy on useimmiten tuntematon. Ensimmäisellä kerralla sitä miettii, miksi näin kävi, teinkö jotain väärin, olisinko voinut vaikuttaa mitenkään.

Mutta se ei johda mihinkään. Kukaan ei olisi voinut toisin tehdä ja todennäköisesti sikiö oli niin pahasti vaurioitunut, ettei siitä olisi ihmiseksi taipunut edes pyhällä hengellä. Toisella, kolmannella, neljännellä, viidennellä ja ties monennellako kerralla sen ymmärtää jo heti. Sen tietää jo. Se tunne on niin vahva, ettei siitä jää epäillyksiä. Tämä meni nyt näin ja katsotaan mitä tästä eteenpäin. Positiivistakin tässä on. Voin tulla raskaaksi, sekään ei ole kaikille itsestäänselvyys.

Mutta luuleeko tuo kätilö nyt, etten ole surullinen, pettynyt, kun en osaa tässä kohtaa itkeä. Kuuluuko täällä näyttää jotain tunteita? Olenko huono ihminen, nainen, jos en osaa suhtautua tähän muuten, kuin mitä realistinen kuva näyttää. Lasta ei tule. Olenko kylmä ja paatunut hänen mielestään, ehkä muidenkin mielestä?

Pitääkö minun kertoa, että olen kokenut tämän ennenkin, joten tiedän mitä on edessä. Miksi minua ei itketä eikä edes naurata. Ensimmäisellä kerralla sitä on niin hämmentynyt. Olimme molemmat niin hämmentyneitä kaikesta. Uusi suhde, nopea raskaus, tulevaisuuden miettiminen ja keskenmeno. Siihen tähtikarttaan ei kuulunut keskenmeno, joten se hämmensi sanattomaksi. Seuraavilla kerroilla se tähtikartta oli jo niin tuttu, ettei sanoja tarvittu.

Päädyn heittämään jotain muka-hauskaa. ”Kyllä minä synnytän, mutta cytoilla keskeytys on kamalaa”. Mitä helvettiä? Miten tämä nyt tähän liittyy. Niin kuin se olisi minun ainoa murheeni.

Parempi kiittää kätilöä ja lähteä pois. Toivottavasti nähdään ensi kerralla paremmissa merkeissä, hän huikkaa.

Tuleeko seuraavaa kertaa? Mitä jos minä en saa ikinä lasta, mitä jos kerta kerran jälkeen kuulen toistettavan lausetta sykettä ei ole. Mitä jos minun kohtuni ei elävää lasta anna ikinä. Mitä mieltä olen adoptiosta? Mitä puolisoni on mieltä adoptiosta? Kuinka monta keskenmenoa kestän? Haluanko kestää yhtäkään? Saanko olla pettynyt, vaikka kotona on eläviäkin lapsia? Onko minulle annettu jo kaikki? Niin monta kysymystä ja ei yhtäkään vastausta.

Saat ajan lääkärille, jossa tarkastetaan kohdun tilanne ja annetaan ne lääkkeet. Muutaman päivän päästä oleva aika aiheuttaa sen, että olohuoneeseen laskeutuu se kuuluisa virtahepo. Kukaan ei lausu ääneen mitään. En edes halua puhua. Eikä toinenkaan. Puhutaan sitten, kun kaikki on ohi. Puhutaan muusta. Muutetaan suunnitelmia, ja puhutaan niistä, niin kuin ne olisi aina ollut. Kuljet päivät kantaen tietoisesti kuollutta sisälläsi. Hetkittäin unohdat sen, toisena hetkenä se surettaa. Sitten on ne hetket, jolloin koko tilanteen absurdius tekee sen, että sinua ihan puistattaa.

Sitten pääset lääkäriin. Aulassa odottavia äitejä hymyssä suin. Sinä kannat kuollutta. Miten epäoikeudenmukaista vai onko tämä se hetki, kun saat sen mitä jaksat kantaa. Siellä se on ruudulla taas.

Se ei ole minun lapseni. Minä en ole hänen äitinsä. Vain musta piste ruudussa ja kuoleman kantaja. Kattoon on joku kiinnittänyt kesäisiä maisemakuvia. Ketä ne palvelee, kun lääkärin käsi on ultraamassa haarovälissäsi ja hän juttelee leppoisasti näkemäänsä ”Tuolla on aamupuuro ja tuossa aamukahvi”. Miksei sano suoraan, että tuossa on tuo alkuunsa jäänyt lapsen alku, joka turvottaa sinua iltaisin, joka saa sinut voimaan pahoin, joka tekee sinulle nuo finnit naamaan, selkään ja rintakehään. Tuo viiden pennin kokoinen piste on se, joka pistää sinut himoitsemaan mandariineja. Saamaan kaikki oireet ei minkään takia.

Sitten annetaankin jo ensimmäinen lääke. Misot, cytot käteen, rakkaalla lapsella monta nimeä. Parin päivän päästä sitten lisää ja homma lähtee käyntiin. Jos tulee jotain, soita ja pärjäile. Tässä huoneessa ollaan faktojen äärellä, eikä itkua kukaan edes kaipaa. Sairaslomalappu ja kiitos hei.

Sitten ne kaksi päivää. Pitäisi keskittyä johonkin, lääkkeet pöydällä odottavat. Kauppareissulla vastaan tulee vain lastenvaunuja. Jokainen kerta sama. Linnottaudut sohvalle ja avaat somen. Raskauskuvia, raskausuutisia, eikö ihmiset tee muuta, kuin lapsia? Miksi ne kaikki hyökkää näin silmille?

Kun odotin yhtä lapsistani, sain onnitteluiden sijaan kuulla, kuinka kova paikka tämä olisi eräälle tutulle. He kun olivat vauvavuotensa äärellä harkinneet seuraavaa lasta. Missä olivat nyt ne kommentoijat, kun minun tunteeni ja odottava kroppani huusi kuollutta. Kun minun mieleni ja haaveeni oli tarjottimella, kaikkien revittävänä ja silti katseilta piilossa.

Ei silti, jokaisen onni täällä on jokaisen onni, ja sen ei pitäisi olla keneltäkään pois. En minäkään ole miettinyt muiden perhesuunnittelua suunnitellessani suunnittelematonta omaani, joten miksi muidenkaan pitäisi minun. Osaan silti iloita muiden raskauksista, haaveista, etenkin kun tiedän ettei se ole mikään ”sisään ulos ja viiva tikkuun” hommaan. Tehdään vai sittenkin saadaan?

Meghan Markle oli kuulemma hoitamassa esikoistaan, tunsi pienen viiltävän kivun. Valui lattialle ja itki menettettyä kohdussa olevaa lastaan esikoinen sylissään. Näin hän kertoi julkisuuteen.

Niin.

Minä taas olen vuorannut sohvan pyyhkeillä, etsinyt pakkauksen suurimpia siteitä, joskus jopa lapseni vaippoja. Ja odottanut.

Tuntenut sen saatanallisen vihlauksen, joka taivuttaisi talvisodan urheimman sotilaankin kaksin kerroin. Olen huutanut jumalaa ja kiroillut saatanaa. Pelännyt kuolevani kipuun vain lopulta toivoakseni sitä. Ja vuotanut. Vuotanut niin perkeleesti, että vessa näyttää lopulta enemmän teurastamolta, kuin vessalta. Pyörtynyt mieheni syliin nopeasta ja rajusta veren vuodosta johtuen. Kontannut viimeisillä voimillani eteenpäin tuntiessani tulivuorenpurkausta muistuttavan vuotokohtauksen alkaneen yhä uudelleen ja uudelleen. Tuntenut elämän valuvan pois. Ja miettinyt Meghan Marklea itkemässä lattialla.

Ensimmäinen kerta on pahin. Ne synnytyssupistuksia pahemmat kouristuksen tulevat niin yllätyksenä. Seuraava kerta on jo helpompi. Osaat odottaa. Kohtu on jo käynyt läpi saman. Ehkä jo monta kertaakin. Mieli on käynyt läpi jo saman. Ehkä jo liian monta kertaa.

Mutta silti, palaisin milloin vain synnyttämään vaikka jokaisen lapseni peräjälkeen yhä uudelleen ja uudelleen. Synnyttämään elämää sen sijaan, että olen synnyttämässä kuolemaa. Keskeneräistä kasvamaan, keskeneräistä edes itsekseen kuolemaan.

Lähes julkinen salaisuus. Keskenmeno. Moni niitä saa ja moni niistä vaikenee. Jokainen tuntee jonkun, joka sen on käynyt läpi, mutta ei niistä keskustella. Toisille ne jää ikuisesti elämään mielen sopukoihin, hiljaiseksi muistoksi. Toisille se on aihe, josta puhutaan joka käänteessä.  Joillekin se jää ikuisesti iholle, toisille se on vain muisto elämän virrassa. Toiset käsittelee asian heti, jotkut jossain vaiheessa ja osa ei ollenkaan. Siksi siitä on niin vaikea puhua. Kun kukaan ei sitä käy läpi samalla tavalla.

Itse en keskenmenoista ole kokenut tarvetta salata, joskaan en puhukaan ensimmäisenä. Olen neljän lapsen äiti, joka on kokenut myös keskenmenoja. Minulla ei ole enkelilapsia, tähtiä taivaalla ja se on hyvä näin minulle. Tapahtumia vuosien varrella, niitä mitä elämä tuo. Surullisia tai iloisia kokemuksia, niitä mitä meidän elämään mahtuu molempia. Kokemuksien rikkautta kai myös.

Keskeneräinen, niin kaikin tavoin keskeneräinen, onkin osa sitä, joka meidät on luonut tällaisiksi kuin olemme. Valmiiksi palaset keräämään ja valmiiksi kestämään.

Tämä on ensimmäinen kerta ja samalla myös todennäköisesti viimeinen kerta, kun keskenmenoistani puhun. Olen kuitenkin täysin sinut niiden kanssa, vaikka en koekaan tarvetta huutaa äänettömästi sitä, mitä keskenmenot ovat tullessaan tuoneet. Ehkä haluan rikkoa jotain rautamuuria siitä, millaisena keskenmeno koetaan. Millaisena se nähdään. Kertoa, että kaikki tunteet on ihan ok.

Rikkoa ajatusta siitä, että ei välttämättä määrittele loppuelämää. Rikkoa ajatusta siitä, että me olemme olleet vain onnekkaita. Pellavapäisiä, kauniita lapsia tupa täynnä ja jokainen päivä aurinkoinen.