”Tiedän vain sen, etten tiedä.”

Olen viime aikoina törmännyt ajatukseen siitä, onko minulla kaikki kunnossa. Kysymys juontaa juurensa syvälle siihen, mitä minä haluan lapsilleni. En välitä siitä, ovatko lapseni korkeasti koulutettuja. En siitä, seuraavatko he vanhempiensi jalanjälkiä. En halua heistä suuria älykköjä, mutta ei se minua häiritsisikään.

Tuntuu siltä, että korkeakoulutettujen vanhemmista syntyy korkeakoulutettuja lapsia. Varhaisessa vaiheessa poikineiden lapset todennäköisesti poikivat varhaisessa vaiheessa. Duunareiden lapset tuntuvat ajautuvan matalapalkka-aloille. En sano, että se on aina poikkeuksetta näin. Poikkeuksiakin toki on.

Kysymykseen on helppo vastaus, joka vainoaa minua. Tietenkin minä haluan lapsilleni parasta. Teen asioita, jotka ovat lapsille hyväksi. Jopa silloin, kun he eivät itse sitä ymmärrä. Kysymyksen paradoksaalisuus ilmenee siitä yksinkertaisesta ajatuksesta, kuinka minä voin tietää, mikä on heille parasta tai mitä he tarvitsevat saavuttaakseen parhaan potentiaalinsa.

Mikä on heidän paras potentiaalinsa? Miten siihen päästään tai miten sen saavuttamista pystyy tavoittelemaan? Mistä minä tiedän, mikä on heidän paras mahdollinen versio heistä itsestään? Tulkinnan vaikeus on siinä, että se värittyy aina omien tulkintojen kautta. Omien rajoittuneiden näkemyksien putkinäön valopisteenä.

Vai olisiko parempi jättää tavoittelematta jotain suurta ja ihmeellistä? Antaa lapsen löytää oma kiinnostus, rakentaa sitä itse ja olla vain vieressä tukemassa lapsen mielenkiinnon kohteita? Ei asettamalla vaatimuksia tai ehtoja. Tukea vain avoimuutta ja vilpittömyyttä kokeillessaan erilaisia asioita. Mahdollistaa tutustumista monipuolisesti erilaisiin asioihin.

Yhtenä suurena kynnyskysymyksenä on, että me itse käyttäydymme eri lailla erilaisten asioiden äärellä. Nauttiessamme urheilusta me luomme tahtomattamme mallin nauttia siitä. Tai vihatessamme liikuntaa, me asetamme näkymättömät rajat potentiaalin kasvulle. Intohimoinen lukija luo mahdollisuuden lukemiselle tai intohimoinen e-pelien pelaaja pohjan pelaamiselle.

Suuri ehkä

Minun ei ole tarvinnut olla aina oikeassa. Ei lasteni kohdalla. Olen pyytänyt useasti anteeksi ja vielä useammin ollut väärässä. Unohtanut jonkun lupaamani asian. En patista lapsistani lääkäriä, en johtajaa, en suurta filosofia. En katso lastani säälien, jos hän löytää itsensä matalapalkka-alalta siivoamassa toisten sotkuja tai käy pitkin öitä nykimässä kiinteistöjen ovia.

Ja jottei ajatusleikki kävisi liian helpoksi, heitetään soppaan vielä oman elämän maustama kokonaisuus rikastuttamaan tätä tulkintaa.

Ja ehkä, suuri ehkä, minä olen saanut sen kaiken, mitä omaan henkilökohtaiseen kasvuuni tarvitsen. Saan yhä. En voi olla katsomatta sitä tosiasiaa silmiin, että ehkä peilistä löytyy syypää nauttimastani kohtelusta. Mutta vaikka kuinka kierrän kehää kuin kissa kuumaa puuroa, en löydä punaista lankaa.

Minun läksyni ottaa kauhean hinnan. Ja ei. En arvosta itseäni yhtään sen enempää tai vähempää kuin aikaisemminkaan. En pidä itseäni minkään arvoisena. Hyväksyin jo varhain ajatuksen, etten ollut erityisen hyvä missään. En osannut mitään parhaiten. En edes ollut parhaimman näköinen. Mikä on minun potentiaalini?

En kuitenkaan ole koskaan ollut katkera siitä, millaisena elämäni näin. En siitä, millaisia koettelemuksia se on minut pakottanut käymään läpi. Olen ollut täysin sinut oman olemattomuuteni kanssa. Ja olen yhä. Se, että on menettänyt enemmän sisimmässään varhaisessa vaiheessa elämäänsä, saattaa sokaista ulkopuoliset kuvittelemaan, että riistämällä olematonta menettäisi jo menetetyn.

Sekin on vain minun tulkintani

Ensimmäistä kertaa asioista tulee vain rehellisiä. Kirjoittamattomasta kirjoitettua. Elämääni se ei kuitenkaan juuri vaikuta. Ulkokultaiset muurit, joita en mieleeni ole kasvattanut ja joille en ole koskaan antanut arvoa, on käytännössä mahdottomia murtaa. Kun murrettavaa ei ole.

Syy, miksi tuon tämän esille, on luoda esimerkki siitä, millaisena näen maailmani. Millaisena se värittää minun tulkintani, kun katselen omaa jälkikasvua. Ehkä oletettu syyllisyys siitä, kuinka lapset maksavat jälleen kerran isiensä syntejä. Sillä lapseni maksavat tällä hetkellä hintaa minun parhaan potentiaalini löytymisestä.

Vastakkainen ajatus siitä, kuinka lapsilleni jää hinta maksettavaksi, on se, että minä maksan hinnan, jotta heidän ei tarvitse. En koskaan tule hyväksymään lasteni kohdalla samanlaista kohtelua, mitä itse sain. Haluan heidän oppivan arvostamaan ja hyötymään omista avuistaan. Löytämään vahvuuksia ja kehittämään heikkouksia.

Toisaalta sekin on vain minun tulkintani ja oman elämäni summa. Mikä sitten on lapsilleni parasta? Mikä on heidän paras potentiaalinsa? Ja miten minun siihen pitäisi heitä ohjata? Ikävä tuottaa pettymys, mutta minulla ei ole suurta oivallusta tai fiksua väittämää sen suhteen. Vain yhä enemmän visaisia kysymyksiä, joihin en osaa itse vastata.

Ehkä kuitenkin paras tapa saavuttaa jotain, on unohtaa jo oleva. Jos verrataan tietoa vetenä ja tiedon saajaa lasina, ei täysi lasi ole potentiaalisin tiedon vastaanottaja (Empty your cup by Bruce Lee). Joten miksi minun pitäisi pyrkiä parhaaseen potentiaalin jokaisen lapsen kohdalla?

”Scio me nihil scire”

Tietyistä tavoitteista kasvaa itseään toteuttava ennustus, jonka ei tarvitsisi toteutua. Pelkkä tiedostaminen omien motiivien ohjaimissa olemiselle ei ole riittävä. Se pitää hyväksyä ja nähdä. Aivan kuin menetettyjen toiveiden ja tavoitteiden, omien pelkojen, kauhujen ja traumojen kohdalla. Loppujen lopuksi et voi parhaimmillasikaan olla muuta kuin ihminen toiselle. Ihminen omalle lapsellesi.

Ja minä haluan olla ihminen omille lapsilleni. Kaikessa inhimillisyydessäni. Ja tehdä sen läpinäkyvästi. Olla läsnä. Saatavilla. Siinä määrin, missä sitä neljän pienen lapsen kanssa pystyy jakamaan aikaansa. En oleta heidän hyväksyvän minua. En odota ihailua.

Minulle riittää, että saan olla heidän elämässään oma itseni. Epätäydellisenä ja vajavaisena. Tietämättömänä moukkana. He hyväksyvät sen tai eivät. Minulla ei ole eikä saa olla sanaa. Ei puolesta eikä vastaan. Sillä jokainen valitsee. Ja haluan, että heidän valintansa on niin puhtaasti heidän omaa tahtotilaansa kuin mahdollista.

Jopa silloin, kun se toimii minua vastaan. Kuten sanoin, en välitä itsestäni. En arvosta itseäni. Ja kun he tekevät valinnan, se on toivottavasti heidän oman etunsa mukainen. Heidän oma valintansa.

”Scio me nihil scire” Sokratesta lainatakseni on hyvä päättää analyysini.