Kiljusen herrasväen vuosi 2020

Moni sanois, että kaikinpuolin kamala vuosi, mutta empä tiiä. Jos ei ollut suuria odotuksiakaan, niin voiko pettyäkään?

Tottakai, The korona vaikutti meihinkin. Lapset oli pitkän kevään kotona, jokainen on käynyt vähintään kerran hakemassa tikkua nenäänsä, yhteissynttärit siirtyi elokuulle, näkemiset ystävien kanssa on ollut kortilla. Aina joku aivastaa ja taas mennään kohti pirkkahallia.

Alkuvuosi kamppailtiin kolmen lapsen korvien kanssa. Pihlajalinnan odotustilan kahvikone tuntui turhankin tutulta. Tekstiviestit korvalääkärin kanssa vaihtui niin tiuhaan, että tyhmempi epäilisi jo puolison salarakasta. Päälle vielä todellinen shokki, itseltäni puuttuu tärykalvot molemmista korvista. Työterveyslääkärin diagnoosi raskausturvotuksesta ei sittenkään pitänyt paikkaansa.

Toisaalta mikä helpotus. En ollutkaan välinpitämätön puoliso, lapsiaan kuuntelematon äiti, omissa maailmoissaan kuljeksiva kummajainen, vaan virallisesti kuulon alenemasta kärsivä henkilö.

Sitten tuli muutto. Kun viimein saavuimme uuteen kotiin, huomattiin, että meille oli asennettu väärä lattia. Muutama tulikivenkatkuinen puhelu, ja remonttimies tyynesti pakkasi väärän lattian mukaansa. Yläkerta sullottuna täyteen tavaraa, lattialla jotenkuten nukkuen, vietimme ensimmäisen yön uudessa kodissa.

Keväällä iski myös kuume, johon ei vielä apteekista apua löydy. Siihen ei auttanut mikään järkevä selitys, syy, eikä ainakaan se fakta, että 14 jalkaa ja 1 häntä oli hännätön. Vakava koirakuume oli saapunut.

Muuttoa seuranneena päivänä matkasimme läpi lakeuksien hakemaan pientä suloista koiranpentua. Aroon’s Mob Lex Luthor, pahis. joka tottelee paremmin nimeä Tito. Jättiläinen, joka kasvattajan videoissa näytti jo jotenkin ajattelevan maailmaa eri tavalla kuin muut. Suuret korvat kruununa hän saapui hurmaamaan meidät kaikki.

Unohdimme vain pienen, mutta oleellisen faktan. Jiia pelkää kuollakseen pieniä koiria. Hän on kasvanut ison koiran kanssa vauvana, eikä oikeastaan koskaan tavannut pieniä koiria, lukuunottamatta erästä naapurin lamppuharjaa, jonka Jiia totesi kissaksi. Olimme ajatuksissamme ostamassa isoa koiraa, joten tuollainen oleellinen seikka pienestä pennusta jäi huomioimatta. Pariin viikkoon Jiia ei suostunut ottamaan askeltakaan kahta metriä kauempana koirasta.

Mutta onneksi isot koirat kasvaa myös nopeasti. Tito, tuo ehdottomasti vaikein lapsonen, mutta myös yhtä rakas kuin muutkin lapset. Läpi suolitukosten, pulpa-amputaation ja panosteiitin, me alamme olla oikealla tiellä taas. Koko alkukoulutus hukkaan heitettynä, tokaisin jo jossain vaiheessa, kun unelmien sirpaloituminen sai tuskastumaan ja jumalan selkä vikkui kaukana pyyhältäessään meidän ohi. Mitä vielä? Mitä niin pahaa tein edellisessä elämässäni, ettei mikään onnistu? Toisaalta, asiat voisivat olla vieläkin huonommin.

Hullu, idiootit, pitikö vielä tehdä haastavampaa elämästä, todella tyhmät. Siinä muutama kommentti, joita saimme kuulla. Toki ne samat sanat olemme kuulleet toisen lapsemme jälkeen jokaisesta, karvaisesta tai karvattomasta. Hauskinta koko hommassa on, ettei kiinnosta. Luojan kiitos, kukaan muu ei tätä elämää elä, kuin me.

Tito on meille kuin terapiakoira. Jokainen saa siltä juuri sitä mitä tarvitsee. Yhdelle se tuo itsevarmuutta, toiselle touhuamista, jotain se rohkaisee, neljännelle ehkä kyltymätön yleisö. Ja jokaiselle se on tyynynä illalla sohvalla. On täysin käsittämätöntä, että tuollainen murrosikäinen koiranulikka on niin varma ja herkkä lasten kanssa.

Kesä meni pentupuuhissa, syksyllä aloiteltiin kahtakin uutta päiväkotia. Lempäälä on erittäin hyvä paikka asua, mikäli lapsella on erityistarpeita. Tällaista toimintaa ja palvelua emme osanneet Tampereella edes haaveilla puheterapian suhteen.

Muuten vanha kotipaikka uudelleen?  No onhan se meno erilaista täällä kuin Tampereella. Se on pakko myöntää.  Facebook ryhmä on ainakin aktiivisempi ja suorasanaisempi.  Mutta muuttuiko mikään? Ei suuremmin. Mäkkärillä tulee käytyä harvemmin.

Syksy toi myös kahden opiskelijan talouden. Aloitimme molemmat koulutien Tampereen aikuiskoulutuskeskuksessa, Tiina jatkavana ja Juho uutena opiskelijana. Vuoden puserrus. Lähinnä taloudellisesti, mutta jonain päivänä kai osaamme nauraa tällekkin ajalle. Kai sitä ihminen helpommallakin pääsisi, mutta kuka sanoi, että kaiken pitää olla helppoa?

Luin viimevuotista vuosikatsausta kaihoisasti. Miten niin paljon lapset ovatkaan kasvaneet noista ajoista, vain vuodessa.

Yksi on vakio, tässä talossa jollain on aina tahtoikä. Miten paljon tunteita ja tulkintoja näihin päiviin mahtuukaan. Ja miten niin räjähdysherkkä voi olla niin tyyni. En voi, kuin ihailla lasteni tapaa olla sinut muuttuvan maailman kanssa. Sinut muuttuvan itsensä kanssa.

Niin paljon tunteita on tähänkin vuoteen mahtunut, niin paljon tapahtunut. Jos johonkin, niin itseeni olen pettynyt. Vannoin viime vuonna, etten vastaa toisten aiheuttamien tekojen kysymyksiin. Vastasin silti. Koska aikuisten asiat eivät lakanneet meitä seuraamasta. Valitettavasti ne ovat näköjään päättymättömät suuntaan tai toiseen.

En tee uuden vuoden lupauksia, mutta lupaan etten ensi vuonna kerro vastanneeni yhteenkään kysymykseen. Suon lapsilleni sen oikeuden saada selvyys. Jos heidän ainoa isoäitinsä haluaa olla heitä edes ulkokultaisella tervehdyssoitolla muistamatta, niin helvettiäkö minä sitä olen salaamaan, peittämään tai valehtelemaan puolesta. Edes jouluna.

Kiitoksia, sanallisia ja hiljaisia, sen sijaan jaan tänäkin vuonna taas yhä useammalle ihanalle ystävälle, tänä vaikeana vuotena teidän viestit ja soitot ovat olleet ilo ja osa sitä suurta tarinaa, jonka tästä vuodesta muistan.

Isoimman kiitoksen annan ehdottomasti isälleni. Meidän pappa se hoiti uuden kodin siivouksen ennen muuttoa ja vanhan kodin muuton jälkeen. Meidän pappa on jo Kian ratissa, kun soitto käy apuun. On käyty pentukurssit ja kauppareissut. Olet aina puhelimen päässä, aina kuuntelemassa. Tuomitsematta hoidat papan, mummun, kummin, ystävän, koiravahdin ja luoja ties kenen puuttuvan ihmisen roolin. Kiitos siitä.

Rauman mummu ja fafa. Korona aika on pitänyt meitä erossa turhan paljon, mutta kesällä onneksi pääsimme kylään. Pöydän äärellä tuolit vaan lisääntyy, kun lauma on ruokittu ja hoidettu.

Sitten ne ihanimmat ikinä:

Jesper, päivä päivältä upeamman mielen omaava. Yksi syy miksi Tito tuntui meille niin oikealta, oli että hän muistutti esikoistamme omine erilaisine ajattelutapoineen. Kun voisin edes puolet tuon pojan maailmankatsomuksesta jakaa teille sanoin, mutta en osaa. Kun joku vaan näkee asiat laajemmin, eri kulmasta ja syvällisemmin.

Jessika, tuo nuori juhannusruusumme vain kasvaa kauniimmaksi ja kauniimmaksi juhannus juhannukselta. Hänen avoin mielensä, tarinoiden täyttämä maailmansa on yksinkertaistettuna vain niin kaunis ja suora, etten aina tiedä mistä hän tietonsa ja satunsa ammentaa.

Jiia. Voi Jiia. Touhua ja vilskettä. Miten minä sinua muistuttaisin, ettet ole yhtä vanha kuin veljesi. Koska sinä voit, pystyt ja uskallat. Ihan kaiken. Olet niin läsnä, kuin läsnä voi olla. Annat aina 110%, vihassa ja rakkaudessa.

Ja Jila. Sinun hyväntuulisuutesi on hämmentävää. Et todellakaan itke jokaista murhetta, haluat kiivetä yhä korkeammalle ja korkeammalle, yhtä taitavasti ja nopeasti, kuin muut. Ja voih, teit meille maailman iloisimman yllätyksen jouluksi, kun aaton aattona otit ja lähdit kävelemään. Tuosta vain, monta metriä kerrallaan.

Juho, ilman sanojakin sinä tiedät. Ja minä tiedän. Meitä on vain me kaksi tässä ja olemme tähän mennessä hoitaneet aika hyvin homman, eikö? Saimme jälleen yhden vuoden päätökseen ja se on aika hyvin tehty.

Näillä tunnelmilla kohti vuotta 2021. Olkoon se kaikille suopeampi ja kauniimpi, kuin edelliset vuodet.