Valkea lumi peittää maan. Toisinaan sitä on metritolkulla ja harvoin maa oli täysin musta. Kirpeä pikkupakkanen nipistelee poskia ja tuntuu keuhkoissa yhä enemmän, mitä raskaammaksi käy hengittäminen.

Parasta oli joulukuussa odottaminen. Äidin perintönä ollut, tulitikkuaskeista itse tehty joulukalenteri. Jonka jokaisen päivän kohdalla oli tontut tuoneet vihjeen, mistä sen päivän luukun palkinto löytyy. Välillä juostiin sukkasillaan ulkosaunaan ja sieltä autotalliin. Välillä vihjeitä oli liian monta ja palkinto mitätön. Toisinaan vihjeitä oli vähän ja palkinto runsas.

Tuolloin vielä nautti joululauluista, sillä ne muistuttivat jatkuvasti siitä kohokohdasta. Eivät antaneet unohtaa. Ihmiset tuntuivat olevan iloisia ja tyytyväisiä. Kiirettä en nähnyt nuorempana. Stressinkin saatoin laittaa kilttinä olemisen jännityksen piikkiin.

Joulukuusen haku läheiseltä kioskilta. Mittari omasta kasvamisesta ja voimista. Jaksanko raahata kuusen kellarin ovelle asti ja nostaa kuivumaan sisälle? Vain lyhyt kävelymatka. Matka, joka ei edes ollut yhtä mielekäs hakiessani irtokarkkeja pyörällä pikaisesti keskellä kesää viikkorahapäivänä.

Herkkuja, leluja ja iloista mieltä

Lopulta loputtomalta tuntuva odotus kulminoituu yhteen päivään. Kotia on siivottu jo päiviä, ellei viikkoja. Jouluruokia valmisteltu ja edellinen yö valvottu kinkun kanssa malttamattomana nukahtamaan.

24. päivä tuntui yhtä pitkältä kuin kaikki 23 joulukuista päivää yhteensä. Aamuinen kuusenkoristelu ennen pukemista, syömistä ja muita aaton rituaaleja. Jo pelkkien koristeiden haku kellarista tuntui ikuisuudelta, puhumattakaan kaikkien pallojen, koristeiden, valojen ja lopulta joulutähden kiinnittämistä kuuseen.

Aattona hautausmaalla käynti. Kuolleiden muistaminen. Isoisät olivat jo nukkuneet pois ja majailivat hautausmaan vastakkaisissa päissä. Pitkä kävely pienelle pojalle, jonka ajatukset olivat jo illassa. Pojalle, joka turhaan yritti kiiruhtaa koko sakkia. Onneksi oli sentään veli mukana, kenen kanssa oli ihana telmiä kynttilöiden valossa puhtaalla hangella.

Isoäitien kokoontuminen meidän luoksemme. Yhteinen jouluateria herkkuruokia notkuvan pöydän äärellä, joista minä en tykännyt. Pakollinen kanssakäyminen ja kuulusteluihin vastaaminen. Miksi ruoankin piti olla niin myöhään pöydässä.

Pelkoa ja jännitystä siitä, koska pukki tulee ja olemmeko olleet riittävän kilttejä lahjojen suhteen. Aina me olimme. Pelkkää lahjojen avaamista ja myöhään valvomista. Herkkuja, leluja ja iloista mieltä.

Kaikki pienet tavat

Tapaninpäivänä meillä oli tapana tehdä ajelu sukulaisille. Kohteliaisuuskäynneiksi verhoiltuja pukki toi lahjat väärään osoitteeseen käyntejä. Ei sitä silloin miettinyt. Oli mukava nähdä serkkuja ja kavereita, joiden kanssa sai vertailla mitä oli saatu. Kuinka paljon ja mikä oli mieluisin. Ei silloin mietitty, kenen lahja maksoi eniten tai kuka oli ollut kiltein.

Minulla on paljon lämpimiä muistoja joulusta. Aina lapsuudesta saakka. Kaikki pienet tavat, jotka tekivät joulun. Tavat, joita ei edes silloin ymmärtänyt. Ei miettinyt. Minun jouluni olivat lämpimiä. Muistelen niitä haikeudella. Ne pitivät sisällään paljon sellaista, mitä ei silloin ymmärtänyt eikä arvostanut, mutta joita nyt miettii kaiholla.

Väittely isoäidin kanssa nykynuorison tilasta. Hän otti puheeksi, kuinka nuoriso ei enää tee kadulla tilaa ohittaessaan vanhempaa ihmistä, vaan vanhemman ihmisen piti väistää nuoria. En hyväksynyt hänen näkemystään, sillä pidin kerran vanhemmalle ihmisille ovea auki, joka huonoine jalkoineen nousi autosta ja käytti kävelykeppiä selkeästi tukien siihen. Sain kiitokseksi tiuskaisun siitä, kuinka hän olisi kyllä itse saanut oven avattua.

Vielä tänäkin päivänä se nostaa verenpaineeni hetkellisesti. Muistan ne saarnat ja paasaukset sodista, ja mitä kaikkea heidän polvensa oli joutunut tekemään meidän eteemme. Enkä minä sitä kiistä. En voisi edes kuvitella sitä kaikkea, mitä he olivat joutuneet kokemaan. En osannut kuin vastata omalla esimerkilläni ja tokaisemalla, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Voi kun nyt saisin käydä tuon keskustelun.

Muistan sen jännityksen vuosien ajalta. Pukki istui keinutuoliin hetkeksi. Lepäsi, kun oli niin pitkän aikaa jo kierrellyt. Me olimme usein tehneet jotain, mitä voisimme esittää pukille. Oli eräs joulu ja olin opetellut soittamaan kitaraa. Olin päättänyt esittää laulun kitaran säestyksellä. Olisipa joku kertonut silloin, että lauluääneni pilaantuu ulos tullessa.

Meillä kävi vuosia sama pukki tonttunsa kanssa. Toisin sanoan yksi perhetuttu, joka kerran erehtyi pysähtymään sanalle äitini kanssa ruokakaupassa ja veljeni keksi, missä oli äänen kuullut ennenkin. Me molemmat tiesimme kuulleemme sen. Sen tietäminen ei kuitenkaan syönyt joulun taikaa myöhemminkään, mutta siihen tuli pieni kierre, kun emme saaneet pilata sitä nuorimmalta veljeltämme.

Minun jouluni kuoli sinä vuonna, kun vanhempani erosivat.

Minun jouluni kuoli sinä vuonna, kun vanhempani erosivat. Ei ollut suurta suvun kokoontumista. Ei yhteistä perheajelua tapanina. Ei kuusen hakua tai joulukalenteria. Ei mitään. Ainoastaan vanhempien välissä olemista. Ymmärtämättä mitä kuuluisi sanoa tai olla, mihin mennä viettämään joulua.

Äitini kaikessa uhrautuvaisuudessaan antoi joulun isälle. Kun joulu on isälle niin tärkeää aikaa, hän sanoi. Aikaa, jolloin isä haluaa nähdä meidät. Äitini saa meidät vuoden jokaisena muuna päivänä. En juuri pitänyt lausetta minään. Ero meni niin kuin se meni, ei ole minun asiani puida sitä täällä. Mutta se lause sopi silloiseen maailmankuvaani. Heidän maailmankuvaansa.

Oikeassa hetkessä, oikealla tavalla ohimennen. Sivulauseena hukattuun sanomaan. En kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Mutta hitto kun lause oli taitavasti rakennettu. Oikeaan hetkeen syötetty.

Minä ajan myötä hukkasin jouluni kulloisen naisystäväni suvun luona. Ilmoitin töihin olevani joko koko joulun töissä tai kännissä. Yllättäen sain olla töissä. Minun ei tarvinnut miettiä sosiaalista elämää. Heräsin yövuorosta suoran joulupöytään ja kahvin jälkeen karkasin töihin. Usein sain vielä jouluruoat pakattuna evääksi ja kuuman termarin täynnä kahvia.

Vuodet vierivät enkä edes oikein miettinyt joulua. Korkeintaan palkan kautta, mutta siinäpä se. Nukuin, söin ja tilitin. Mikä sen parempaa. Ei tarvinnut murehtia sosiaalista kanssakäymistä. Ei joulusiivoa tai kinkun paistoa. Riitti, että oli. Ja se kelpasi minulle pitkään.

Äitini antoi joulun isälle

Vanhempien eron jälkeen kerran on joulu tuntunut joululta. Se ei johtunut lahjoista. Ei puitteista. Tarkemmin sanottuna en tiedä, mistä se johtui. Muistan vain veljeni halunneen tarjota minulle joulupäivänä ruoan vaimonsa kanssa.

Emme olleet juuri tekemisissä veljeni kanssa viime vuosina erinäisistä syistä. Emme kuitenkaan olleet riidoissa. Se hetki, kun kävelet ovesta sisään etkä tiedä mitä odottaa. Et tiedä, mitä sanoa. Ja kaikki jatkuu juuri siitä, mihin se jäi. Kuin välissä ei olisi ollutkaan kuilua. Ei kadotettua aikaa.

Muistan miettineeni, miksi emme tehneet tätä aikaisemmin. Puhuin siitä silloin ääneen. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun pysähdyin vanhempien eron jälkeen jouluna. Eikä silloinkaan minulla ollut tarvetta siihen. Ei syytä. Minä vain pysähdyin.

Ehkä yksi syistä on siinä, että tunsin veljeni ja hän tunsi minut. Elimme ja koimme saman. Ei tarvinnut olla mitään enempää eikä vähempää. Sai olla tai olla olematta. Jos haluaisin löytää joulun uudelleen, minun pitäisi pystyä puhumaan haudan taakse. Mutta kun en ymmärrä kivien katselua hautuumaalla.

Ymmärrän kaikki ne riitit ja siirtymät, miksi haudataan. En vain tunne mitään. Minulla on muistot. Yksittäiset asiat, jotka joka päivä muistuttavat minua menetetyistä ihmisistä. En minä tarvitse siihen hautakiveä tai pyhättöä.

Nyt minulla on neljä pientä lasta, joille pitäisi pystyä antamaan joulu sellaisena kuin sen itse muistan. En materiaalisena vaan pysähtyneenä. Miten sen pystyn antamaan, kun en itse sitä tunne sellaisena. En enää ainakaan.

Äitini antoi joulun isälle. Uhrautuvainen kuin on. Minulla kesti kauan, mutta muistan nuo eron ensimmäisten joulujen sanat. Kaikessa vilpittömyydessään äitini sanat olivat hyvin ristiriitaiset.

Jos isäni saa joulun ja hän kaikki muut päivät, eikö isäni halua nähdä minua muutoin? Enkö minä voi nähdä isääni muina päivinä kuin jouluna? Äitini väistyi taistelun tieltä, mutta istutti päähäni näkymättömän siemenen. Eihän äitini halunnut sanoa pahaa sanaa toisesta, ettei häntä syytetä mustamaalaamisesta tai lapsien käyttämisestä pelinappulana.

Eikö äidilleni ollut tärkeää viettää kanssamme aikaa jouluna? Ja jos joulu, tuo perhejuhlien kiiltokuva, oli ainoa päivä, jolloin isäni halusi olla meidän kanssamme, oliko se pelkkää ulkokultaisuutta? Oliko se äidin uhrautumista? Olisiko todella toiselle hyvää tarkoittava teroittanut sanojaan juuri noin?

Minä löydän hetken seesteisyyttä

Mihin valoon tuo lausahdus asettaa meidät? Minut ja veljeni? Pelkkiä pelinappuloita aikuisten maailmassa? Eikö meillä ollut merkitystä muun kuin meidän tarkoituksemme kautta? Olimmeko pelkkää kulissia?

Kaikesta huolimatta, kun katson lapseni loistavia silmiä, kuuntelen kiljahtavia naurahduksia ja seuraan sitä malttamatonta pyörimistä, minä unohdan oman lapsuuteni joulut. Minä unohdan jouluvastaisuuteni. Siinä hetkessä, jolloin lasten riemu repeää ja tärykalvot hukkuvat äänisekamelskasta, käsityskyky karkaa atmosfääriin, minä löydän hetken seesteisyyttä. Minä löydän yhden perheen. Omani.

En tiedä, onko minusta koskaan tarjoamaan lapsilleni sellaista joulua, mistä itse nautin kaikki ne vuodet. Puhumattakaan siitä, että Tiinalla on myös vahvat jouluperinteet vuosikymmenten ajan. Ehkä me annamme lapsillemme jotain muuta kuin pelkän joulun. Ehkä me pysäytämme ajan yhdeksi ohikiitäväksi hetkeksi, jolloin jokainen saa olla tai olla olematta. Murehtimatta muusta maailmasta mitään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s