Kerron teille tarinan pienestä pojasta, joka kasvoi aikuiseksi. Pojasta, jolla oli enemmän kuin riittävästi potentiaalia tulla joksikin elämässään. Pojasta, joka aikuisiällä tappoi itsensä.

Minua vihataan, kun puhun oman henkensä riistämisestä. Jotkut suosivat mieluummin tapaa kertoa elämiseen väsymisestä, kun toiset taas sairauden viemisestä. Pelkkää semantiikkaa. Jokaisella tavalla ilmaista asia on omanlaisensa kaiku. Omanlaisensa mielikuva. Joten puhun asiasta ehkä jopa kylmästi vain toteamalla tosiseikan.

Ei kukaan täysissä sielun ja ruumiin voimissa päätä elämäänsä. Yleensä siihen löytyy syy jostain muualta. Olosuhteet, fyysinen tai henkinen pahoinvointi ja sosiaalinen elämä vaikuttavat voimakkaasti tarpeeseen päättää päivänsä.

Paljon enemmän ja paljon taitavammin

Tuo pieni poika oli rakastettu. Haluttu. Hän oli koko perheen silmäterä, jolle kaikki ovet olivat avoinna. Hän ei ollut esikoinen eikä kuopus. Hän syntyi tahtomattaan keskelle. Olematta ensimmäinen tai viimeinen. Vaikkei hän saanut olla esikoinen tai kuopus, hän varasti kaiken irrotettavissa olevan huomion itselleen.

Vanhemmat palvoivat häntä. Hän oli niin suloinen ja eläväinen. Astmasta huolimatta. Nuoressa iässä hän alkoi kärsimään erilaisista ongelmista. Uniongelmia. Liian vilkas ja kekseliäs. Testejä ja lääkärissäkäyntejä. Aina hän.

Poika ei hidastanut tahtiaan. Hän touhusi yhä enemmän. Menestyi nuorella iällä yleisurheilussa, juoksemisessa erityisesti. Ajan kanssa hän siirtyi extreme-lajien pariin. Alkoi skeittauksella, uimahypyillä, siirtyi lumi- ja vesilautailuun ja lopulta päätyi kokeilemaan mitä hurjempia tempauksia.

Poika eli normaalin lapsuuden. Hyvästä kodista. Keskituloisesta kodista. Oli katto pään päällä, ruokaa sai syödä niin paljon kuin jaksoi ja harrastuksiinkin jäi rahaa. Poika ei vain koskaan tuntenut oloaan hyväksi. Ei koskaan tuntenut kuuluvuutta perheeseen. Ei koskaan tuntenut riittävästi.

Tuo poika oli perinyt molempien vanhempiensa kauneimmat ominaisuudet. Äärimmäisen looginen, järkevä ja yhdistelevä. Aistiva, herkkä ja tunteva. Niin olivat hänen veljensäkin, mutta tämä poika oli kaikkea vain enemmän. Paljon enemmän ja paljon taitavammin.

Tervetuloa mielenterveysongelmat. Ensin avun puute, jota tavoitteluista huolimatta ei tullut. Sitten liikaa apua, kun sitä saatiin. Monet ongelmat mitä hänellä sanottiin olevan, en usko koskaan olleen, sillä piti olla riittävän ongelmallinen, että sai apua. Ongelmia piti olla riittävästi ja riittävän isoja. Lähtökohtaisesti pojalla tuskin oli. Tuolloin mielenterveysongelmat eivät näytelleet samaa roolia kuin näyttelevät tänä päivänä.

Hän ei kuitenkaan ollut koskaan yksin

Poika oireili jo nuoruudessaan. Karkaili kotoa, ei pysynyt arestissa. Perheen säännöt eivät koskeneet häntä. Näennäisesti kyllä, mutta todellisuudessa ei. Sillä olihan pieni poika jo joutunut kärsimään lyhyen elämänsä aikana paljon enemmän kuin kukaan olisi toivonut.

Minä uskon hänen vain pyytäneen rakkautta vanhemmiltaan. Se, mitä se olisi ollut, en voi varmaksi sanoa. Ehkä se olisi ollut samojen sääntöjen alla elämistä. Ehkä se olisi ollut enemmän vapauksia tai neuvotteluvaraa päättää rajoista. Viimeistään kuopuksen tultua kuvioihin hänelle tuli tunne yksinjäämisestä.

Hän ei kuitenkaan ollut koskaan yksin. Hänellä oli useita kaveripiirejä, hän tunsi kaupungin jokaisen sielun ja jokainen tiesi varmasti hänet. Ja hän vaihtoi kaveripiiristä toiseen sujuvasti. Meni mielensä mukaisesti. Erikoisinta näissä piireissä oli se, että ne olivat kaikki täysin erilaisia. Erilaisista persoonista koottuja.

Oli huonon vaikutuksen kaveripiiri, kuten hänen äitinsä tapasi sanoa. Oli hyvä kaveripiiri. Urheilupiirit. Skeittauspiirit. Koulukaverit. Vanhemmat kaverit, jotka olivat useampia vuosia häntä vanhempia. Vanhempia kuin hänen isoveljensä.

Hän tunsi vanhainkodin papat ja mummut. Kävi jututtamassa heitä. Häneltä ei jäänyt huomaamatta yhtä yksinäistä sielua ryhmän ulkopuolella, ei koululuokassa tai harrastuksissa. Hän osasi ottaa jokaisen huomioon juuri sillä tavalla kuin juuri tämä yksilö kaipasi tulleensa huomatuksi.

Erikoisinta siinä oli se, ettei kukaan koskaan suuttunut tai loukkaantunut, kun häneen ei saanut yhteyttä. Kun hän jätti saapumatta vaikka oli luvannut. Pojan eläväinen luonne, kyltymätön jano elämää kohtaan ei aina kuitenkaan johtanut iloisiin asioihin. Häntä usein syytettiin asioista, joita hän ei tehnyt, sillä hän oli helppo kohde.

Ja jokaisen syytöksen jälkeen hän oli entistä helpompi kohde. Ei poika ollut läheskään aina syytön. Hän ei aina suoraan itse tehnyt mitään, mutta oli isommassa tai pienemmässä roolissa asioiden kulun suhteen. Nämä ovat kuitenkin vaikeita asioita jälkikäteen vakuutella, kun ei niitä tarkasti siinä hetkessäkään pystytty tarkastelemaan.

Mikään ei vain vienyt pois hänen ristiriitojaan

Miksi noin taitava ja aistiva, elämänjanoinen lapsi kasvaa aikuiseksi vain päättääkseen päivänsä? Onko asia vain lakaistavissa maton alle mielenterveysongelmien varjolla?

Itse henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, ettei varsinaisesti mitään mielenterveysongelmia alun perin ollutkaan. Ei samassa määrin. Niitä toki tuli, mutta ne syntyivät syvällä majailevista ristiriidoista, joita pienen pojan ajatusmaailma ei ollut kypsä käsittelemään. Tuon pojan tuskaa ja epätietoisuutta ei ymmärretty.

Käsittelemättömät ristiriidat, jotka olivat pojan mielessä, synnyttivät sairaudet. Kukaan ei enää nähnyt poikaa aivan tavallisena. Ja vielä kun näkivät hänet aivan tavallisena, eivät ymmärtäneet hänen oireiluaan.

Ei se ole mikään ihme, että tuo poika vaihtoi kavereitaan kuin me vaihdamme sukkia. Ei se ole ihme, että hän haki yhä rohkeampia urheilulajeja, teki yhä hullumpia tempauksia. Ei ole ihme, että hän oli hyvin spontaani. Jotkut sanoivat häntä jopa adrenaliininarkkariksi, sillä mitä hullumpi ja rohkeampi temppu oli, tuo poika meni ja teki sen.

Hän oli siitä niin erikoinen, että hän teki mitä halusi. Hän ei tehnyt sitä, missä oli hyvä. Niin kuin me muut. Kaikki mihin hän ryhtyi, hän menestyi. Hänellä oli lahjoja musiikkiin ja urheiluun. Hän oli hyvä ihmisten kanssa. Ja aina kun aloitti uuden harrastuksen tai kokeilun, se vei hetkeksi pois hänet arjesta.

Mikään ei vain vienyt pois hänen ristiriitojaan. Kukaan ei kuullut sitä, mitä hän yritti sanoa. Syntyi masennus ja sitä kautta yhä vaikeammat ongelmat. Hän katkoi välinsä kaikkein läheisimpiinsä ja sanottiin, että se oli hylätyksi tulemisen pelkoa. En kuitenkaan koskaan tiennyt varmaksi, kenen puolesta selitys annettiin.

Pahinta ja kauneinta, mitä tuo poika sai aikaiseksi elämässään, on hänen oma poikansa. Lapsi, jonka kaksivuotissynttäreitä isänsä ei nähnyt. Ja tuon pienen ihmisen tuleminen ongelmallisen aikuisen elämään oli vaikeinta, mitä hän oli koskaan vielä kohdannut.

Huolimatta omista ongelmista ja voimien vähäisyydestä, oma poika sai tulla koska vain syliin. Sai keskeyttää minkä tahansa toimen ja oli aina ensimmäisellä sijalla. Ei koskaan toisella sijalla. Ehkä tuo alun pikkupoika sai vihdoin sellaisen isän, jonka aina itse halusi. Sellaisen äidin omalle pojalleen, minkä itselleen toivoi.

Elämän raadollisuus vain paljastuu mitä moninaisimmin tavoin, kun eletään ruuhkavuosia. Ehkä hän ymmärsi, ettei asiat olleet niin mustavalkoisia. Ehkä hän näki itsensä omassa pojassaan. Ehkä se oli liian tuskallista tai aiheutti riittämättömyyden tunnetta. Mielialalääkityksen vaihtaminen ei helpottanut asiaa.

Se on vaiettu asia

Ehkä hän näki, että oli parempi poistua elämästä kuin pilata se toiselta. Tietäen, ettei pystyisi olemaan poissa, ellei oikeasti ole poissa. Sitä hän ei kuitenkaan nähnyt, että ehkä elämä olisi helpompaa, vaikkei läsnä olisikaan aina täydellinen isä.

Hän tappoi itsensä.

Pahinta tässä kaikessa on se, ettei tuosta puhuta. Se on vaiettu asia, joka saatetaan mainita sivulauseessa, jossa puhutaan vain kuolemasta. Tuon pojan jokainen lähisukulainen ja lähimmät ystävät tarrautuivat muistoon niin tiukasti kiinni, että pelkäävät muiston häilyvän tai muuttuvan, jos sen jakaa. Pelkäävät, ettei muisto säily muuttumattomana.

Totta on se, että hänestä on varmasti monenlaisia näkemyksiä. Enemmän kuin meistä muista, uskoisin. Hänen laaja kaveripiirinsä, vanhainkodin asukit ja omat vanhemmat näkivät varmasti erilaisen ihmisen kuin minä esimerkiksi. Heillä kaikilla on varmasti erilaisia tarinoita kerrottavanaan.

On kuitenkin asioita, joista me kaikki hänet tunteneet voimme olla samaa mieltä. Hautajaisissa puhuttiin pojasta, joka löysi aina eksyneen lampaan. Sielun, joka kaipasi vakuuttelua ja huomiota. Jonkun, joka saattaisi eksyä reitiltä. Joku, joka ei tuntenut kuuluvansa joukkoon.

Tuo poika näki aina jokaisen. Siitä olemme kaikki yhtä mieltä. Hänen kyltymätön uteliaisuutensa siivitti syväluotaaviin analyyseihin ihmisistä, jotka hänen polulleen päätyivät. Analyyseihin, joihin ei järjellistä selitystä pystynyt niin lyhyen ajan sisällä antamaan. Silti, hän oli useimmiten oikeassa.

Ehkä tuo poika olisi vain kaivannut tulla nähdyksi

Hän näki jotain, mitä muut eivät. Eikä sitä aina käytetty siihen, että pelastetaan laumasta eksynyt lammas. Sitä käytettiin makeisiin nauruihin heikkojen kustannuksella. Vahvojen aseistariisumiseen ja vallan horjuttamiseen. Sitä käytettiin luikerrellessaan irti pulasta, syyttämään toisia ja tarkemmin sanottuna siihen, mihin hän itse halusi.

Koulumaailma näkee sen omasta kulmastaan, vanhainkodin asukkaat omastaan. Sisaruksilla on hyvinkin erilainen mielipide ja vanhempien mielipiteestä en osaa sanoa mitään. Koska siitä ei puhuta.

Mitä tuo poika sitten oli?

Hallitsematon, määrätietoinen, herkkä, näkevä, älykäs, tunneälykäs, urheilullinen ja oivaltava. Ehkä hän oli liian herkkä sen aikaiseen maailmaan, missä lapset piti kasvattaa koviksi. Kovuudella. Olla tiukka ja ankara. Ehkä tuo poika olisi vain kaivannut tulla nähdyksi. Hyväksytyksi. Ja hänet nähtiin. Aina kun hän oli pahanteossa. Kun hän oli kipeä. Mutta hyväksyttiinkö häntä ikinä hänenä itsenään?

Minä haluaisin puhua hänestä joskus. Jollekin, joka hänet tunsi. Ainakin jonkun version hänestä. Muistella häntä sellaisena kuin minä hänet muistan ja kuulla, miten joku muu hänet muistaa.

Tuo poika oli siitä niin ihana, että vaikka häntä ei olisi vuosiin nähnyt, se ei haitannut. Juttu jatkui suoraan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Aivan kuin siinä ei olisi koskaan ollutkaan vuosien taukoa. Sellainen hän oli minulle. Se ainoa, kuka minut näki ja kiinnitti huomiota.

Muistammeko edes enää, mihin jäimme?

En minä väitä, että kaikki oli hyvää. Meillä oli paljon omia riitojamme ja hampaankolossa on paljon pureskeltavaa. Hän pelasi minua ihan yhtä paljon siinä, missä minä häntä. Mutta hitto kun minä kaipaan tuota poikaa, jonka kadotin. Joka minulta riistettiin. Monta kertaa. Viimeisen kerran hänen itsensä toimesta, lopullisesti.

Aina välillä minä mietin, mitä hän tuumailisi tästä kaikesta. Vieläkö me näkisimme toisemme omina itsenämme? Vieläkö me voisimme olla ilman rooleja ja naamareita toisillemme? Vieläkö meidän juttumme jatkuisi siitä, mihin viimeksi jäimme? Muistammeko edes enää, mihin jäimme?

Olin pitkään katkera. Vihainen. Siitä, ettei minulle puhuttu. Siitä, että erinäisistä syistä yhteydenpitomme oli jäissä. Siitä, että asiasta vaiettiin. Yhä vaietaan. Sain tehdä paljon töitä asian eteen, mutta katkeruus häipyi. Korvasin sen loputtomalla kaipauksella. Ikävöinnillä. Haluna pitää hänet elossa pääni sisällä viimeiseen hengenvetooni saakka. Luopumatta hänen muistostaan.

Asian hyväksyminen vei noin vuoden elämästäni. Tyhjensi säästöt ja luotot. Vain koska minulla ei ollut keinoa selvittää päätäni. Ei ketään, kenelle puhua. Ei isää, joka olisi halunnut pallotella mietteitä. Ei äitiä, joka olisi pystynyt puhumaan. Veli, jota ei koskaan nähnyt milloin mistäkin syystä. Työpaikan työpsykologia ehdotettiin, mutta miksi minä pallottelisin ajatuksiani ihmiselle, joka ei häntä tuntenut?

Toisin kuin muut, minä haluaisin jakaa kaikki ne muistot. Ne, jotka vielä muistan. Mitä pidempi aika kuluu, sen vähemmän ja vähemmillä yksityiskohdilla muistan ne. Niistä puhuminen vahvistaisi omaa muistijälkeä.

Tunnistan yhä ne syyt, miksi olin katkera. Minulla on niitä sylillinen. Tunnistan, miksi tunsin vihaa. Päätin luopua niistä. Ja vaikka en saa ikävöidä häntä, en puhua hänestä. Teen sen silti. Koska se on minun oikeuteni. Tuo poika ei ollut minun puolisoni. Ei minun poikani. Mutta PERKELE vieköön, hän oli minun veljeni ja paljon läheisempi minulle kuin kukaan muu on koskaan ollut.

Ehkä muisto pojasta saa vanhempansa tuntemaan epäonnistumista. Ehkä jopa syyttämään joidenkin asioiden kulusta itseään. Ehkä leski syyttää itseään, että näin pääsi tapahtumaan. Ehkä muistosta puhuminen satuttaa, vaikkei sitä tiedostakaan. Tai tuonpuoleiseen pääsyn epävarmuudesta, sillä itsemurha on aina osoite alakertaan. Mutta mistä sen tietää?

Tuska on elettävä, jotta siitä voisi tulla jotain muuta

Ehkä muistoja ei voida jakaa, sillä kuolleista ei saa puhua pahaa. Ei haluta muistaa nurjia puolia. Ja kuolleesta kasvaa pyhimys. Mutta kuinka me voimme muistaa sen ihmisen, jos hänen ei toivotut puolet leikataan pois ja jätetään pelkät hyvät puolet? Minulle se ei enää ole sama ihminen.

Muistan suuttuneeni hänelle lukemattomat kerrat. Minulla on arpi päässä hänen takiaan. Ja pari laitonta uhkausta koskien henkeäni. Joitain asioita ei vain huudeltu ympäri kyliä. Minä en halua niitä unohtaa. Se on, mitä hän oli ja haluan muistaa sen. Sen, mitä meillä oli. Aivan kuin kaikki ihanatkin asiat.

Siihen minulla ei vain ole lupaa. Ei varaa. Hyvät muistot saavat olla, kunhan ne eivät nosta ikäviä esiin. Ja kukaan ei uskalla ottaa sitä riskiä, että puhuisi. Edes hyviä muistoja.

Te kaikki, jotka vaikenette, tapoitte lopullisesti tuon pienen pojan minulle. Te, jotka haluatte unohtaa oman tuskanne, älkää unohtako häntä. Tuska on elettävä, jotta siitä voisi tulla jotain muuta. Ja kieltämällä tuskan ja itseinhon, kiellätte hänet. Ja samalla kiellätte hänet muilta. Minulta.

Kaipaan sinua pikkuveli.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s