Oon hyvä näin

(24.9.2019)

Solakka keskivartalo on muuttunut pieneksi eturepuksi ja kylkiin on kasvanut kahvat.

Ensimmäiseksi haluan sanoa, että olen sinut itseni kanssa ja tykkään omasta vartalostani. Minulla ei ole sen suhteen mitään ongelmaa. Oon hyvä näin. Just näin. Haluan kirjoittaa kehopositiivisuudesta nimenomaan miehen näkökulmasta. Kuinka kehopositiivisuus ei ole vain naisten asia. Kuinka moni mies pohtii ja kärsii aivan samoista tuntemuksista kuin naisetkin. Itseasiassa mielestäni moni mies on paljon turhamaisempi ja vilkuilee monta kertaa useammin omaa peilikuvaansa kuin naiset vilkuilevat. Yksi herättävämpiä pilakuvia on, missä sopusuhtainen ja solakka nainen katselee itseään peilistä ja näkee kunnon läskin. Lihavan sotanorsun. Vieressä kuva yhtä lihavasta miehestä mitä on naisen peilikuva, mutta miehen kuva heijastuu lihaksikkaaksi ja solakaksi urhoksi. Tämä ei kuitenkaan ole totuus. Tämä on se mielikuva, miten maailma on tottunut näkemään. Kysyttäessä isoilta tähdiltä, julkisuuden henkilöiltä ja muilta tärkeiltä miehiltä, jokainen sanoo ulkonäköpaineiden olevan kovat. Pitää olla tietynlainen. Kukin oman tyylinsä mukainen. Kysymys kuuluukin, miten minä näen itseni.

Aloitetaan painosta, joka mielestäni on vain numero vaa’an näytöllä. Runsaan vuosikymmenen aikana olen lihonut karkeasti noin 30kg. Kyllä, luit oikein. Noin 20kg on tullut viimeisen viiden vuoden sisään. Kyllä, taas luit oikein. Solakka keskivartalo on muuttunut pieneksi eturepuksi ja kylkiin on kasvanut kahvat. Eivät isot, mutta selkeästi kahvat. Osa painonnoususta on tullut iän myötä, jolloin poikamainen vartalo muuttuu niin sanotuksi äijävartaloksi eli mies ukottuu. Osa painosta tuli treenaamisen myötä, jolloin vyötärö kapeni mutta paino nousi. Suurin osa painosta on tullut myötäraskauksien mukana, ilman sitä laitokselle jäävää helpotusta.

Kaiken hyvän lisäksi kasvoilleni on alkanut kasvamaan uurteita ja hymyillessä naamaristani näkyy rypyt.

Hiukset ovat arka paikka monelle miehelle. Varsinkin niille, jotka joko kaljuuntuvat tai harmaantuvat. Minun hiukseni ovat yhä päässäni. Edestä hiukset katkeilevat tai eivät kasva niin pitkäksi kuin haluaisin. Mustien hiusten joukosta löytyy myös yhä enemmän harmaita yksilöitä. Liikaa. Kasvatin pitkän tukan, mutta se ei tunnu kasvavan riittävän pitkäksi tai riittävän nopeasti. Ja se vähä, mitä kasvaa, revitään lasten roikkuessa niistä kiinni. Joko tarkoituksellisesti tai tarkoituksettomasti.

Partani ei ole koskaan kasvanut kunnolla. Parrankasvu alkoi myöhään ja rajoittui lähes pelkästään ylähuulen päälle ja leukaan. Vasta viime vuosina on poskiin alkanut kasvamaan pieniä ryppäitä tummia karvoja, jotka ovat äärimmäisen epäsiistin näköiset. Partani ei ole tasaisen värinen eikä suora. Sieltä löytyy pääasiallisesti mustia karvoja, joiden seassa on harmaita, valkoisia, punaisia, ruskeita ja kuparisen värisiä yksilöitä. Parta, jonka kasvatin leuan jatkeeksi vain peittääkseni sen seikan, ettei minulla ole leukaperää. Kaulani siis alkaa lähes suoraan leuan kärjestä ja tekee minut todella typerän näköiseksi, jos olisin ilman partaa. Ja ne muutamat haivenet, jotka ehkä peittävät minun olemattoman leukaperäni, löytyvät lasten rystysten väleistä.

Hiusten ja partani väliin jäävät osat ovat myös pettymys itselle. Silmäni ovat suhteessa aika pienet pään kokoon verrattuna ja nenä aivan liian iso. Se on suora ja ulkoneva, minkä kärki leviää leveäksi. Aivan liian pienet silmät ja suuren nenän saaneena jonossa, mistä piti saada oikean kokoiset. Korvatkin ovat eri tasolla toisiinsa nähden, mutta lohtu siinä on se, että niin on lähes kaikilla muillakin. Joten tässä asiassa en ole niin erikoinen kuin voisin. Kaiken hyvän lisäksi kasvoilleni on alkanut kasvamaan uurteita ja hymyillessä naamaristani näkyy rypyt. Aivan kuin koko naamani nauraisi. Minulle.

Vartaloni on raiskattu mielihaluillani ja herkutteluilla, ryyppyputkia unohtamatta.

Ylävartaloni on aina ollut selkeästi alavartaloani massiivisempi ja minun rimpulajalat häpeäntahra. En vuosikymmeniin voinut käyttää shortseja sillä häpesin pohkeitani. Eivätkä ne kasvaneet kokoa, vaikka niitä treenasi kuinka. Käsivarsiin sen sijaan tarttui lihasmassa paljon helpommin. Eikä niistäkään lihaksista ole käytännössä enää mitään jäljellä. Kasaan kuivuneet lihakset, joiden tyhjiön jättämän tilan läski on täyttänyt. Asiaan voisi helposti vaikuttaa käymällä salilla enkä siitä sen enempää halua pillittää, sillä tietäni en salille ole löytänyt seitsemään vuoteen edes vahingossa. Paitsi kerran, kun kävin kettuilemassa työpaikan salilla työkaverille.

Siinä missä tytöt vertailevat rintamustaan tai pakaroita, yleistä solakkuutta ja sen tarjoamaa muuta vartaloa, miehet vertailevat suihkussa pippeleitään. Emme kuitenkaan tee sitä julkisesti. Me vilkuilemme salaa ja uskottelemme itsellemme, että olemme ainoita. Vaikka jokainen on jossain vaiheessa elämää tehnyt sitä. Surkuhupaisinta siinä on se, ettei vehkeen lepotilassa oleminen kerro mitään sen mieskunnon koosta. Ja minulla on pieni, kurttuinen ja piiloon vetäytyvä. Semmoinen, mitä nuorempana häpeili ja piilotteli. Enkä sen mieskunnonkoostakaan oikein osaa sanoa. Toimiva peli se kuitenkin on. Todistettavasti neljästi. Eikä se ole kertalaakista maaliin.

Mikäli minulle annettaisiin tuhat, kymmenen tai satatuhatta personal traineriin sekä leikkauksiin ja sanottaisiin, että saan muokata vartaloni ja ulkonäköni juuri mieleisekseni. Tehdä sen juuri unelmieni vartaloksi. En tiedä, mitä minä muokkaisin. Rypyt ja uurteet kertovat elämästä. Ne näyttävät minut juuri sellaisena kuin olen. Vartaloni on raiskattu mielihaluillani ja herkutteluilla, ryyppyputkia unohtamatta. Kasvoni on annettu minulle ja ne ilmentävät minua juuri minunlaisena. Ei muunlaisena. Vehkeeni toimii edelleen.

Vakavasti miettiessäni, mitä muuttaisin, jos saisin muuttaa. En mitään. En tiedä, mistä se kumpuaa, mutta en uskaltaisi enkä haluaisi koskea mihinkään. Haluan olla minä. Aitona ja viallisena. Hyväksyn itseni tällaisena kuin olen. Ryppyineni, arpineni ja puutteineni. Liian monta kertaa vieressä seuranneena, kuinka yhden kohdan korjaaminen vain siirtää ongelmakohdan muualle. Kohdan, mikä pitää muuttaa. Sisäisen maailman ollessa rikki on aivan sama, millaisen tekee ulkokuoresta. Se näyttäytyy aivan yhtä rikkinäisenä kuin aina. Erilaisena, mutta yhtä rikkinäisenä.

Aivan kuten puolison ihailevasta ja rakastavasta katseesta näkee, ettei hän näe vartaloni muotoja vikoina tai heikkouksina.

Miten teen lapsistani ehjän sisäisesti? Ensimmäinen teko on olla vähättelemättä omaa vartaloaan. Olla häpeilemättä. Ethän halua, että lapsi omaksuu ajatusmaailman, missä oma ulkokuori ei kelpaa edes itselle. Toivon, että suhtautumiseni omaan itseeni näkyy ilman sanoja. En myöskään lähde korostamaan itsessäni jotain kivaa piirrettä. Ne ovat sellaisia kuin ovat. Ilman negatiivisia tai positiivisia vivahteita tai korostuksia. Loppujen lopuksi kaikkeen tottuu. Vaikka tapaisit maailman kauneimman naisen, jonka ulkonäkö on vertaansa vailla, sinä totut siihen. Yhä enemmän sisäinen maailma näyttäytyy ja värjää ulkokuorta. Ainoastaan sisäisen kauneuden voimalla ulkokuori näkyy vuodesta toiseen yhtä kauniina, ellei kauniimpana. Todellinen hyväksyminen syntyy sisältä ja näkyy päälle. Epätodellinen hyväksyntä haetaan ulkokuorelta koskaan läpäisemättä sisimpään. Antakaa itsellenne armoa ja rakastakaa jokaista arpea, ryppyä ja epäkohtaa. Sitä seuraa kunnioitus omaa ulkokuorta kohtaan ja antaa mahdollisuuden kunnioittaa toisten epäkohtia. Nähdä heikkoudet vahvuuksina. Aivan kuten puolison ihailevasta ja rakastavasta katseesta näkee, ettei hän näe vartaloni muotoja vikoina tai heikkouksina. Hän näkee ne kauneutena ja komeutena, jos näkee ollenkaan. Ne viat, jotka minä näen ja koen, ovat omassa päässäni. Eivät muiden katseissa.