Susi lampaan vaatteissa

(18.9.2019)

Työminä, vapaa-aikaminä, olominä, perheminä, puolisominä, sosiaaliminä ja mitävaanminä. Meidän jokaisen elämämme täyttyy tietynlaisista rooleista. Rooleista, mitkä puemme päälle mennessämme töihin tai harrastuksiin, viettäessämme aikaa perheen kesken tai itseksemme. Hektisen päivän tuhannet erilaiset tilanteet pakottavat meidät pukemaan erilaisia naamiaisasuja yllemme. Välillä useamman samaan aikaan. Se helpottaa treenaamista, töissä käymistä ja vaikka perheen kesken olemista. Meillä on rajallinen määrä aikaa ja rajaton määrä mahdollisuuksia. Nopeat siirtymät tilanteista toisiin saattavat olla haasteellisia. Syy, miksi turvaudumme niin tarkasti omiin naamareihimme, roolituksiimme.

Keitä me sitten olemme, sillä rooliminä on vain osa totuutta. Tietystä kulmasta katsottuna tietynlainen minä. Minä, jonka on helpompi tarttua toimeen roolin ollessa päällä. Roolin, mikä värittyy kyllä jollain mystisellä ydinminällä, mutta piiloutuen. Susi lampaan vaatteissa. Heijastaen vain sen mitä haluamme näyttää. Tiedämmekö itsekään enää, keitä me olemme. Illalla päivän hiljentyessä ja kiivetessämme peiton alle, minkä roolin valitsemme? Osaammeko hiljentyä sisällemme löytääksemme itsemme. Uskallammeko olla rehellisiä itsellemme? Aidosti rehellisiä. Tunnistammeko enää itseämme useamman roolin takaa?

Epäilyksen heijastuksen voi vain leikata pois seuraajistaan ja pistää estot päälle.

Olisi ihanaa, jos olisin maailman täydellisin iskä. Tekisin kaiken mitä kukaan osaisi koskaan vaatia. Olla juuri oikeanlainen jokaiselle lapselle. Aina läsnä. Aina käytettävissä. Aina ymmärtää. Kestää kaiken, tienata tukuttain rahaa ja olla aina paikalla. Tämän päivän määritelmät ovat käsittämättömän kuormittavia. Ovat liikaa ihmisille ja ollakseen hyvä vanhempi, pitäisi olla supersankari. Tarve olla näkemättä itseään riittämättömänä. Kuinka kätevää ja helppoa tänä päivänä on pitää ihmisiin yhteyttä. Kerätä tukevia näkemyksiä ja esiintyä mahdottoman mahdollistajana. Kerätä kateellisia katseita ja paistatella kirkkaassa valossa. Edes hetken. Minä en ole se iskä, joka tekee kaiken. En se, kuka haluaa paistatella täydellisten kuvien keskellä. Haluan olla hallitun kaaoksen keskellä, yrittäen hallita hallitsematonta. Tuskastua ja väsyä. Antaa hermon kiristyä. Itkeä mukana ja nauraa olemattomille asioille. Haluan osallistua ja olla läsnä. Olla viallinen ja epätäydellinen. Olla väärässä.

Sosiaalinen media on verkostoitumista parhaillaan. Saat laittaa sinne juuri sitä mitä haluat. Olla siellä juuri silloin kun sinulla on jaksamista olla superminä. Ja kun seuraajia kertyy, on helppoa uskoa itsekin omaan valheeseensa. Poikkipuolisen sanan tai epäkohdan epäilyksen nostaessa päätään, epäilyksen heijastuksen voi vain leikata pois seuraajistaan ja pistää estot päälle. Kieltää totuus. Kerätä lisää seuraajia ja uskotella maailmalle. Uskotella, että se on ainoa totuus. Ja kuinka kaikki muut uskovat sen. Tehdä enemmän, tehdä paremmin. Olla yhä enemmän. Jyrätä muutama alleen. Olihan jyrättyjen oma syy jäädä jyrän alle. Kertoa se kaikille ja olla oikeassa. Voittajana. Oman elämänsä supersankarina.

Vaikka kakan piilottaisi, eikä kukaan sitä löytäisi, se on silti siellä.

Ero sosiaalisessa mediassa todellisuuteen on siinä, että on paljon helpompi valehdella olevansa jotain, mitä ei oikeasti ole. Paljon helpompi pitää kulissia yllä täydellisyydestä ja upeudesta, aina siististä kodista ja täydellisestä parisuhteesta. Todellisuudessa on vaikea teeskennellä loputtomiin. Se kuluttaa. Pitää miettiä, kenelle on sanonut ja mitä on sanonut. Ei saa väsyä eikä turtua. Pitää olla toimelias ja aina iloinen ja pirteä. Ei sitä kukaan jaksa. Joskus haluaa sen oman hetken, joskus haluaa vaan olla. Eikä se ole täydellisyyden heijastus. Sulkea some ja palata takaisin, kun on levännyt. Kun jaksaa kirjoittaa uuden valheen. Lukea vanhat valheet, jos ei ole varma valheistaan tai kehen ne on kohdistettu. Tietyssä sävyssä katsottua totuutta ja esittää se vain yhdeltä kantilta. Täydelliseltä.

Ei tuhat kärpästä ole väärässä. Kakka on hyvää. Uutispläjäys, se on silti kakkaa, ulostetta. Aivan sama, jos sen pukee smokkiin, se on silti kakkaa. Ei se muutu miksikään. Se haisee, vaikka ilman hajustaisi paremmaksi niin hyvin, ettei kukaan haistaisi kakkaa. Silti se haisee. Vaikka kakan piilottaisi, eikä kukaan sitä löytäisi, se on silti siellä. Kuinka helppoa on esittää, ettei kakkaa ole. Silti se on. Pahinta kaikessa on, että sosiaalisen koodin hyvätapaisuuteen kuuluu esittää, että uskoo toisen valheen. Uskoo, vaikka tietäisi paremmin. Sillä eihän kukaan sano poikkipuoleista sanaa, jos pelkona on leikkaantuminen elämästä.

En esitä tai ole sosiaalisessa mediassa jotain, mitä en ole.

Itsekkyys, mikä maailmassa ilmenee minäkeskeisyyden vallitessa ilmanalaa, näyttäytyy julmimmalla tavalla sosiaalisen median pyörteissä. Siellä, missä nykyisin sosiaalisuus on. Siellä, mikä on yhtä kuin sosiaalisuus. Ennen moinen narsismi vaati oikeasti töitä esittää ja pelata, unohtaa itsensä ja omata hermostollinen vika. Vaatimuksena olla viallinen sielusta ja päästä. Nyt riittää, kun keskittyy itseensä ja haluaa saada osansa jumalaisesta ihailun valosta. Näyttää kaikille se kauneus ja olla, kuin se olisi kaikki mitä on. Eikä yhden tai kahden sulkeminen valheelliselta todellisuudelta tunnu missään. Sota ei yhtä miestä, tai naista, kaipaa. Yhtä kohtaan on useampia tulossa tilalle.

Minä olen yhtä jokaisen roolin kanssa. Toiset roolit ovat haastavampia kuin toiset, mutta niissä on yksi yhtenevä piirre. Yksikään rooli ei kiellä sitä, mitä olen sisimmässäni. Ei esitä mitään, mitä en ole. Se, että töissä olen hieman erilainen, johtuu siitä, että töissä edustan firmaa. En itseäni. Mutta edustan itseni kautta, enkä tue, tee tai sano mitään, minkä taakse en itse voi asettua. Sama koskee perhe-elämää, vapaa-aikaa ja vaikka kirjoittelua. En esitä tai ole sosiaalisessa mediassa jotain, mitä en ole. Eikä kenenkään tarvitse sitä uskoa. Se ei vaikuta minun olemiseeni tai siihen, lakkaanko olemasta. Jaksan yhä sinisilmäisesti uskoa siihen, että lopulta kaikki paljastuu. Näyttäytyy oikeanlaisessa valossa ja rooleihinsa sokaistuneet joutuvat avaamaan silmänsä. Minä en kuitenkaan ole koskaan ollut enempää. Vain se kakka muutoin niin täydellisessä maailmassa. Enkä koskaan tule näkemään itseäni muunlaisena. Siihen minä kasvoin.