(26.2.2020)

”Jumalalalauta” raikaa auton takapenkillä. Toinen niin tosissaan suuttuneena, jostain mitä isi teki, jätti tekemättä, teki väärin tai oli tekemättä oikein. Saattoi rallatus alkaa kyllä siskojensakin katalysoimana. Tunne, minkä jokainen vanhempi kokee, kun lapsi laukoo jotain, mitä ei pitäisi. Laukoo, kun oppii uusia ja hienoja asioita. Ei, en tuntenut häpeää. En tuntenut epäonnistumista. Hän oli lähinnä huvittava ja suloinen.

Taisteluitta ei selvitty

Ylpeys oli se tunne, joka hiveli sisintäni. Vilpitön tyytyväisyys ja onnellisuus siitä, kuinka toinen puhuu. Vielä vuosi sitten puhetta oli hyvin vähän ja sekin epäselvää. Yli vuosi sitten passiivista sanavarastoa oli yllin kyllin, mutta ainoastaan jokunen yksittäinen sana ylsi aktiiviseen sanavarastoon. Käytännössä meillä oli hyvin vähän ja huonosti puhuva, lähes neljävuotias poika.

Analysoidakseni tilannetta puhumisen näkövinkkelistä, suurin kiitos kuuluu Jessikalle, joka puhui hyvin varhaisessa vaiheessa. Tyttö, joka ei ollut hiljaa edes silloin, kun ei ollut enää sanottavaa. ”Mulla ei oo mitään asiaa” karkasi vain pinnasängyn pinnojen välistä, kun tyttö on ensin luritellut jokaisen osaamansa sanan, lorun, leikin ja laulun.

Toinen iso asia oli päiväkoti, jota neuvola, lääkäri, puheterapeutti, lastentarhanopettaja ja varhaiskasvatuksen erityisopettaja suosittelivat täysipäiväisenä. Siitäkin huolimatta, että Tiina oli jäämässä äitiyslomalle, minkä takia menetimme myös paikan vuoropäiväkodista ja muutos oli välttämätön. Meidän kontollemme jäi päättää, miten ja kuinka se tapahtuisi.

Taisteluitta ei selvitty. Päiväkoti vaihtui tiuhaan erinäisistä syistä ja niistä voisi kirjoittaa kokonaan oman kirjoituksen, mutta tähän kontekstiin niiden avaaminen on turhaa. Kuitenkin jokainen kerta, kun päiväkoti vaihtui, puhe harppoi eteenpäin. Katsoessani yli vuoden päähän tekemiäni valintoja Tiinan kanssa, en voisi olla tyytyväisempi.

Ilman hintaa se ei kuitenkaan tullut. Loan määrä, kun lapsemme on päiväkodissa, vaikka toinen vanhempi on kotona. Lokaa, jota tuli aina sukulaisilta, työkavereilta, tuntemattomilta kuin myös erään päiväkodin varajohtajalta. Oli turhaa huutaa, että pojan puheen takia ovat päiväkodissa. Meidät oli kategorisoitu laiskoiksi ja se leima on pysyvä. Ja koska Jesper ja Jessika ovat kuin paita ja perse, Jessika meni päiväkotiin Jesperin perässä. Ei kukaan olisi kestänyt sitä, jos Jessika olisi jäänyt kotiin. Varsinkin, kun ehti tottumaan vuoropäiväkodissa käymiseen.

Nyt hiihtoloma on maaliskuussa

Kuraa on tullut myös siitä, että lomakautena lapsemme olivat päivystyspäiväkodissa. Yksinkertaisesti syynä se, etten minä jaksa taistella töissä siitä, että saan lomakautena lomani, kun niitä halukkaita on paljon ja on vain parin kuukauden lomakausi. Vuorotyöläisenä meidän on helppoa toistaiseksi pitää loma aivan mihin aikaan tahansa vuodesta. Se on myös halvempaa, jos ei tuhlaa lomakautena lomiaan. Mietitään kuvio uusiksi, kun oppivelvollisuus alkaa. Nyt hiihtoloma on maaliskuussa.

Jesperin puhe on kuitenkin ollut pääsääntöinen syy, miksi halusimme lastemme olevan loma-ajallakin päiväkodissa. Aina, kun on ollut uusia hoitajia, aikuisia kuten lapsemme sanovat, Jesperin puhe harppoo eteenpäin. Kun vieras ihminen ei ymmärrä eikä läsnä ole niitä, jotka ymmärtävät, poika joutuu kehittymään. Hän joutuu sanottamaan itseään yhä uudestaan ja se aktivoi tiettyjä aivojen osa-alueita. Ehkä hieman julma ajatusmalli, mutta tehokas.

Varmasti osa pojan sielunmaisemasta värittyy minun tulkinnoistani. Ei pojan kielellinen kehitys yllä lähimainkaan hänen päänsä nyanssien potentiaalisen kapasiteetin käsittelyyn. Eikä asiaa auta se, että hän on hyvin eläväinen ja touhukas poika. Joitain viitteitä sielunmaisemasta saa hänen kieroutuneen huumorinsa kautta. Päiväkoti on lapsillemme kuitenkin hyvin rakas paikka, vaikka kaverit on vaihtuneet aivan yhtä monta kertaa kuin aikuisetkin.

Päiväkodissa piti yksi päivä ottaa kuvia siitä, mitkä ovat lempijuttuja siellä. Jokainen lapsi sai ottaa mieluisimmista paikoistansa kuvia. Jesperin vuoron tullessa poika mietti tovin. Meni päiväkodin pihalle ja kuvasi yhden kuvan päiväkodin ovesta, josta kuljemme joka aamu. Siinä, missä muut kuvasivat lempileluja tai -paikkoja, mieluisimpia tekemisiä, meidän poikamme kuvasi ulko-oven. Koska on niin kiva tulla. Siinä, missä muut näkivät kivat asiat, poikamme näki sen, mikä johti kivoihin asioihin.

Jesperillä on myös käsittämätön kyky ymmärtää asioita. On muutama peli, joita eivät edes kaikki aikuiset oikein hoksaa tai pärjää hyvin. Osa on sanonut jopa, ettei vain kykene ymmärtämään niitä. Sellaista luovaa, visuaalista ongelmanratkaisua. Häntä ei ole saanut opettaa eikä neuvoa. Hermo palaa, jos väkisin yrität jeesata. Jesper vain tajuaa, mitä niissä pitää tehdä ja tekee sen vaivattomasti. Helposti ilman ylimääräistä ponnistelua.

Kun on koko yön ollut hiljaa, riittää asiaa heti heräämisen jälkeen

Suurin huomio puhumattomuudesta lienee ollut oppiminen itsenäiseen ajatteluun. Vaikka kielellinen kyky ei mahdollista intellektuellia ja filosofista keskustelua, pohtii poika suuria asioita. Hän ei puhu eikä vaivaa asioilla meitä. Se on harmi, sillä olisi ihanaa päästä käsiksi hänen ajatustulvaansa. Vilauksia valloittavasta kieroutumasta on nähtävissä esimerkiksi, kun puhumme kuolemasta (koiramme lopetettiin jokunen aika takaperin) tai synkeähköstä huumorista, mikä lienee perittyä molemmilta vanhemmilta.

Siinä, missä minä rakastan hiljaisuutta. Sanoja ilman puhetta. Seesteistä ja harmonista elämää ilman ylimääräisiä ääniä. Sitä sanotaan, että sellaisia lapsia saadaan, jotka kasvattavat enemmän vanhempia kuin vanhemmat lapsia. Minun ympärilläni on kaksi papupataa, kolmas hyvää vauhtia muuttumassa sellaiseksi eikä Tiinakaan ole hiljaisimmasta päästä. Kun on koko yön ollut hiljaa, riittää asiaa heti heräämisen jälkeen.

On mahdotonta selittää, millaista on elää puhumattoman lapsen kanssa niille, jotka eivät sitä ole eläneet. On vaikea kertoa, kuinka lapsi itse myös kärsii siitä, ettei saa sanottua haluamaansa, tehdä itseään ymmärretyksi tai kuvailla sen lieveilmiöitä. Kiukkuisuutta, tuskastumista ja turhautumista. Ei meidän lapsemme osannut sanoa, kun sillä oli hätä tai halusi maitoa. Ei sanoja pyytää, kun kaipasi halausta.

Menetyksen tunne, kun lapsi toisensa jälkeen lähipiiristä alkaa puhumaan. Tarinat hassuista jutuista, joita lapsi sanoo. On kuin veistä käännettäisiin haavassa. On kuin parasta osaa lapsen kehityksessä ei saisi. Kuin se olisi julmasti riistetty meiltä. Sen menettämisen harmitus on valtava. Se on jotain niin suurta, ettei sitä osaa edes kuvailla. Eikä sitä helpottanut lohdutukseksi tarkoitetuilla sanoilla, että kyllä se puhe sieltä tulee aikanaan.

On myös äärimmäisen vaikea tuoda omaa tyytyväisyyttään ilmi, kun lapsi alkaa puhumaan. Selittää mystisen painon tippumisen sydämeltä. Kuvailla, kuinka ruoho tuoksui taas vihreälle. Rauha laskeutuu vaatimattomaan kotiimme ja pienissäkin asioissa on suuria vivahteita. Iloa lähes mitättömissä asioissa. Jokainen opittu sana on sana lisää varastoon ja jokainen sana on juhlimisen arvoinen. Silloin, kun niitä ei ole ollut. Vaikka se rikkookin kaipaamani hiljaisuuden. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s