Kullittelua

(6.8.2019)

Se oli lämmin lehmän hönkäys heinäkuun viimeisinä lämpöisinä päivinä. Hyvin nukutun päivän jälkeen koitti jälleen lasten haku päiväkodista ennen seuraavaa työyötä. Päivä oli sinänsä harvinainen, sillä nuorimmainen oli antanut minun nukkua suhteellisen hyvät yöunet, ainakin runsaammat mitä pitkään aikaan. Pieni tuulenvire tuuletusräppänästä piti huoneen suhteellisen pitkään siedettävän viileänä ja nukuin sikeästi. Päiväkodissa oli tuttu meininki. Pari vanhempaa poikaa nujakoimassa erotuomarin puuttuessa taisteluun. Iloisia kiljahduksia kuului vuoroin joka puolelta, kun kävelimme pihan poikki etsien katseellamme lapsiamme muiden joukosta. Jossain kaukaisuudessa itki lapsi. Tuttu hoitaja meidän omasta, nyt jo entisestä päiväkodista, oli vastassa. Iloinen tervehdys ja kertomus siitä, kuinka meillä on ollut oikein mukava päivä. Kuinka meidän lapsemme ovat kullitelleet pitkin päivää.

Tiedätkö sen tunteen, kun linnut laulavat, lämpö hiipii pitkin ihoa ja kaikki ovat iloisia. Siirtyminen päiväkotiin menee jouhevasti tasaisen puheensorinan säestäessä matkaa eikä liikenteessäkään ole juuri sunnuntaikuskeja. Yksi lause, joka saa auringonpaisteen peittymään myrskypilvien taakse ja kylmä suihku tulee kuin saavista kaataen niskaan. Voisin väittää nielaisseeni niin kovaa, että se kuului pihan perälle ja sydämeni jätti pari lyöntiä välistä. Aamuinen maailmani iltapäivällä oli käännetty nurja puoli ylöspäin. Lapseni kullittelivat pitkin päivää. Hoitaja sanoi sen hymyilevin kasvoin, silminnähden iloisena ja tyytyväisenä päivään. Silti se kalskahti ikävästi korviini.

On vaikea kuvitella esikoisemme kullittelua, sillä hän on vasta puhunut runsaan vuoden. 

Kivi kuitenkin putosi sydämeltäni ja selkäni suoristui lyyhistymisen jälkeen, kun kävimme keskustelua kullittelusta. ”Hei kulta, katso kun piirrän.” Yksi esimerkkilause kullittelemisesta. Luulen, että hoitaja oli tarkoituksellisesti valinnut tavan kertoa meille päivän kohokohdasta. Tavan, jolla oli mukava päästä kertomaan, kuinka ihanalta tuntuu, kun lapsi kutsuu kullaksi. Ja pitkin päivää. Kaikki ukonilman tunnusmerkit hävisivät savuna ilmaan pääni sisältä, enkä enää muistanut parin sekunnin takaista suoraa viivaa, minkä sydämeni oli piirtänyt. Pintaraapaisu sieluun siitä, kuinka tapamme puhua tarttuvat pieniin ja näyttäytyvät kodin ulkopuolella. Kuinka koko puhetapa, sanat, eleet ja äänenpainot tarrautuvat pienten sisäisen maailman laastiksi rakennuspalikoiden väliin. Siinä, missä tuolloin väistimme luodin, huominen saattaa tuoda kokonaan jotain muuta. Se ei ole pelkästään hyvää ja positiivista, mitä viedään kodin ulkopuolelle emmekä voi välttyä siltä, mitä tuodaan kotiin kodin ulkopuolelta. Keskustelu hoitajan kanssa oli nopea, sillä vuoroin luokse juoksevat lapset keskeyttivät jatkuvasti. Oli kuitenkin huojentavaa kuulla kehuja omista lapsista. Kuinka he osaavat auttaa ja ottaa toisia huomioon. Harvinaista tuon ikäisissä kuulemma.

”On parempi olla hiljaa ja näyttää tyhmälle, kuin avata suunsa ja todistaa tyhmyytensä.” Yksi suosikkisitaateistani. On vaikea kuvitella esikoisemme kullittelua, sillä hän on vasta puhunut runsaan vuoden. Välillä muistaen useamman vuoden takaisia asioita. Tällaiset keskustelut pysäyttävät aina miettimään, miten on puhunut, koska on puhunut ja miksi on puhunut, niin kuin on puhunut. Hänellä on silti puheenviivästymää eikä puhe ole niin monipuolista tai selkeää, kuin voisi olla. Silti yhden sanan ”kulta” lisääminen huudahdukseen ”katso kun piirrän”, kuvastaa tuon herkkäsieluisen pojan nokkeluutta enemmän, kuin osaan kirjoittaa. Vuotta nuorempi siskonsa on osannut jo pitkään. Ärsyttää, kiukutella ja koetella viimeiseen pisaraan. Siinä hetkessä, kun viulunkieli napsahtaa isillä, malja on ylitsevuotava ja silmät leimahtavat liekkeihin, tyttäreni valitsee sanat, jotka saavat kaiken pyyhkiytymään maan päältä. Jättäen isin silmittömän raivon katoamisen myötä seisomaan typeränä, tuntien pelkkää onttoutta lapsensa edessä pysähtyneenä. Tietämättä, mitä tehdä seuraavaksi.

Toisinaan paras tapa reagoida on olla reagoimatta.

Siinä missä ”kulta” sanan käyttöä viljellään jokaisessa päivässä, ”Kulta, veisitkö roskat samalla”, meillä myös kiroillaan. Tarkemmin sanottuna vanhemmat kiroavat. Pyrimme kyllä välttämään voimasanojen käyttöä, mutta kun niiden viljeleminen puhekielessä on iskostunut selkäytimeen, on niiden totaalinen välttäminen lähes mahdotonta. Hitsi, puolisoni ensimmäiset kaksi sanaa olivat kuulemma perkele ja jumalauta. On ihmeellistä, miksi voimasanat eivät kuitenkaan näyttele minkäänlaista roolia kodin ulkopuolella. Ei lastemme suusta, vaikka ovat joutuneet kuuntelemaan niitä ajoittain kotona. On huudettu, kirottu, verbaalisesti taisteltu ja itketty. Koskaan meillä ei kuitenkaan mökötetä tai pidetä mykkäkoulua. Virtahepo olohuoneesta ei katoa, vaikka sitä ei katsoisi ja huomioisi. Suurin syy sille, miksi jotkut sanat tarttuvat ja toiset eivät, ovat niiden aikaansaamissa reaktioissa. Näin uskallan lyhyellä ja omakohtaisella kokemuspohjalla väittää. Voimasanat ovat meille arkipäivää ja vaikka vaahtosammuttimen kokoisen natiaisen kiroaminen kalskahtaa korviin ikävästi, hän ei saa tässä talossa kaipaamaansa reaktiota. Toisin kuin kullittelemalla. Jyrkkä puuttuminen saattaa aiheuttaa vastareaktion. Toisinaan paras tapa reagoida on olla reagoimatta.

Keskustelu kullittelusta oli mehevä ja osuva. Huolimatta sen alun tuomasta järkytyksestä. Se sai minut jälleen miettimään omia sanoja, eleitä, tapoja ilmaista ja äänenpainon merkitystä. Se sai minut katsomaan peiliin. Vaikka kuinka haluaisin ottaa kunnian itselleni, en sitä voi tehdä. Minä voin vain olla rehellinen, oma itseni lasteni edessä. Vaikkei lapsella olisi vielä käsityskykyä ymmärtää, ainakaan tietoisesti, eikä sanoja itsensä sanottamiseen, lukee hän vanhempiaan potenssiin kymmenen. Lapsi oppii kaiken maailmasta vain katsomalla ja tulkitsemalla ilman työkaluja tulkita. Hänelle syntyy jokin, mikä vain on. Jotain, mikä rakentaa hänen työkalunsa. En voi ottaa kunniaa kullittelusta, mutta menen nukkumaan tietäen, että ehkä sitä on osannut tehdä jotain oikeinkin. Edes joskus. Lapsemme ovat kuitenkin rehellisin peili itseemme. ”Me sinut tehtiin, mutta sinä meidät loit.”