(7.2.2019)
Viikonloppu ja lomani lopetus. En voinut vielä ymmärtää. En tajunnut. Olin vain niin onnellinen, että Jesper on alkanut piirtämään pääjalkaisia. Siis ihmisiä, kenellä on pyöreä pää ja siitä kasvaa neljä raajaa. Tai ainakin lähes pyöreä pää. Kädet ja jalat. Vartaloa ihmisellä ei ole. Siksi niitä kai sanotaan pääjalkaisiksi. Olin ylpeä.
Sanotaan, että mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Niin totisesti on. Pienet tekevät vain kaiken paljon aikaisemmin. Yhä aikaisemmin. Jesper aloitti kirjeenvaihdon. Tai ainakin kirjeen lähettämisen. Tarhassa on yksi tyttö, jonka kanssa meidän esikoisemme on tykännyt piirtää. Tykännyt leikkiä. Ja tuon tytön nimeä on sanottu monta viikkoa, kun tarhasta on haettu. Hänen kanssaan on leikitty, piirretty ja syöty.
Nyt, viikonloppuna, kun isi oli onnellinen pojan taidoista piirtää pääjalkaisia ja kokonaisia maisemia taustalle, en voinut aavistaa. En nähnyt. Kuvat ja piirrokset piti laittaa kirjekuoreen ja lähettää tytölle, joka esiintyi jokaisessa kuvassa. Oli äitinsä kanssa. Oli perheen vauvan kanssa. Oli edestä ja takaa. Jesper oli perheensä kanssa samassa kuvassa, mihin piirsi ensimmäisenä tytön. Sain huomata, että kuvissa oli paljon enemmän ajatusta, kuin pystyisi kuvasta päättelemään. Tai pelkästä puheesta. Mutta kun kuuntelit pojan selitystä, jolle Mertarantakin kalpenee, samalla kun hän piirsi taideteostaan. Kokonaisia pitkiä ajatusketjuja. Loogisia, järkeviä ja tunteikkaita. En valitettavasti pysty kuvasta sanomaan sitä aivan samaa, mitä siihen oli tarkoitettu. Tuskin pystyy tyttökään. En voi kuin toivoa, että Jesper osaa ja saa selitettyä samat asiat tytölle. En kuitenkaan usko, että saa ilmaistua itseään.
Muistan hyvin sen tunteen, kun olin ala-asteella ja olin ihastunut yhteen todella vahva- ja pitkätukkaiseen tyttöön. Ihastuminen kesti todella pitkään, läpi koko ala-asteen. Vasta yläasteella se hiipui. Sitä ennen elämäni oli kyräilyä. En osannut tai edes uskaltanut haaveilla siitä, että olisin kertonut ihastumisestani hänelle. En muista miksi, tai mistä syystä, mutta jossain kohtaa aloimme kirjoittamaan toisillemme postia. Kyllä. Olen vanha. Kirjoitin lyijykynällä. Paperille. Suljin viestin kirjekuoreen ja kiikutin sen tytön kotitalon postilaatikkoon. Salaa. Oli vaikeaa tiputtaa sitä sinne, sillä talossa oli useita ikkunoita pihalle päin ja niistä ikkunoista näki esteettömästi postilaatikolle. En tänä päivänäkään ymmärrä, miksi se oli niin jännittävää. Saattaa juontaa juurensa ajatukseen, että toisen vanhempiin tutustuminen on aina iso asia. Vaikka vain näkisivät sinun tiputtavan kirjeen heidän tyttärelleen. Nyt kun aikuisena mietin asiaa, se on suloista, vaikka poika olisi minkä näköinen tahansa. Silloin se ei todellakaan värittynyt samalla tavalla kuin värittyy nyt. Vieläkin, kun muistelen postin kantamista toisen laatikolle, huomaan sykkeeni kiihtyvän.
Jokunen vuosi sitten, noin vuosi ennen kuin tapasin Tiinan, tämä ala-asteaikainen ihastus otti yhteyttä. Saattaa olla parikin vuotta aikaisemmin. Ikä tekee jo tepposia, kun vuodet juoksevat viheltäen ohi. Joka tapauksessa, hän oli löytänyt osan meidän kirjeistämme. Hyvin huvittavaa luettavaa, kun sain kirjeeni käteeni. Jotenkin epätodellinen hetki. Istuimme kahville nokikkain. Muistelimme, kuinka olimme ihastuneita toisiimme. En tiennyt sitä silloin, että hän oli myös ihastunut minuun. Kuvittelin aina, että hän vastasi kirjeisiini myötätunnosta tai vanhempien pakottamana. Toivoin toki, että hän olisi jakanut samat ajatukset, joille ei niin nuorena edes ollut sanoja olemassa. Vaikka aika oli ajanut ohi kaasuttaen jo aikaa sitten, olin silti onnellinen tästä tiedonmurusesta. Mieluummin myöhemmin kuin ei ollenkaan.
On pelottavaa, kuinka paljon voi nähdä itseään omassa pojassaan. Ei voi olla miettimättä jokaista typerää ajatustaan tai tekoaan. Niin kaukaa, kuin kykenee muistamaan. En usko, että minusta on tarkoituksellisesti kasvatettu herkkyyttä pois enkä tiedä, onko pojan herkkyys minulta vai Tiinalta. Me olemme eläneet sellaisen vaiheen, 90-luvun lamoineen, ettei herkkyydelle ollut tilaa eikä sitä tunnistettu niin kuin tänä päivänä tunnistetaan ja sille tarvittaessa on myös tilaa kasvaa. Jesper huutaa helposti, ettei halua itkeä tai ei saa itkeä. Johon me Tiinan kanssa aina sanomme, että saa itkeä. On hienoa huomata, että nyt on monen muustakin kuullut sanat, että Jesper on herkkä. Taitaa olla herkkä. Hän on vilkas ja eläväinen lapsi, mutta vilkkauden taakse unohtuu herkkyys.
Mikäli ventovieras tulee kylään ja katsoo poikaani, hän näkee viiropään, joka kiipeää sohvan selkänojalle taiteillen ja tasapainoillen, vain hypätäkseen kuolemaa uhmaten lattialle tai kaatuen selälleen sohvan istuinosalle. Jesper on todella taitava, harkitseva ja punnitseva. Toisin kuin kumpikaan hänen siskoistaan. No, nuorimmalta ei sitä vielä voi odottaakaan, mutta Jessikalta voisi. Sen verran on jo ikää ja sen verran ollaan päätä hakattu milloin minnekin, että voisi olettaa kasvattaneen itsesuojeluvaiston. Jessikan herkkyys ilmenee täysin eri tavalla kuin isoveljensä. Minun herkkyys on hiipunut vuosien saatossa. Tunnistan vielä herkkyyden, mutta en ole samalla tavalla herkkä kuin aikanaan olin. Aikoinaan kirjoittamani kirje on viimeisiä herkkyyden aiheuttamia jälkiä, jotka voidaan tänä päivänä nähdä. Olin ujo. Arka jopa. Tykkäsin tehdä asioita, joita ikäiseni pojat eivät tykänneet tehdä. Harrastin ratsastamista, josta tytöt kiusoittelivat minua koko ala-asteen. Eivät kiusatakseen, vaan kiinnostuksesta. Ymmärrän sen nyt. Ei minua kiusattu sen takia. Ei edes muut jääkiekkoa ja palloilulajeja harrastavat, luokan suosikkipojat kiusanneet. Sain olla. Silti koin kaiken niin väärin. Omalla tavallani toivoin, että minulla olisi ollut joku, joka olisi kertonut, mitä asiat tarkoittivat maailmassa.
Keskimmäisen veljeni varastaessa vanhempieni jokaisen minuutin, olin aika yksin. Minulla oli nuorena paljon aikaa miettiä ja edelleen, tänäkin päivänä, jokainen nolo moka ja typerä teko vainoaa minua. Silloin se oli maailmanloppu. Tuho. Hävitys. En olisi halunnut olla olemassakaan tai jos oli pakko, niin olisi voinut pienentyä aivan pieneksi lattialankun rakoon piiloon. Jesperin kirjeenkirjoittaminen tai oikeastaan kuvan piirtäminen tytölle on todella hellyttävää ja kaunista. Osoitus kiinnostuksesta ja kunnioituksesta. Ei jotain, minkä takia pitäisi kokea huonommuutta tai häpeilyä. Se palautti kaikki minua vainoavat muistot. Onneksi olen saanut niistä enimmäkseen ammennettua enkä ole musertunut, vaikka edelleen osa muistoista viiltää pahasti. Jesper uskaltaa olla oma itsensä. Se on enemmän, mitä itse olen koskaan uskaltanut olla.
Vastaa