Onko uusi ja iso aina parempi?

(5.3.2019)

En tiedä mistä aloittaisin. En tiedä, miten aloittaisin. Hiihtolomaviikko on siirtynyt historiaan ja elämä on palannut normaaleihin uomiinsa. Tuttuihin hoitajiin ja päiväkotiin. Minä saan taas nukkua työvuorojen päätteeksi. Olimme ilmoittaneet lapset varapäiväkotiin hiihtoloman ajaksi, sillä minä olin vain yhden päivän menneellä viikolla vapaalla. Varapäiväkotiin, mikä ei ollut tuntematon meidän lapsillemme. Tämä oli kolmas kerta, kun lapsemme viettävät siellä aikaa. Päiväkodin kolmas mahdollisuus.

Töissä tauolla luin juttuja varhaiskasvatussuunnitelmasta, opetussuunnitelmasta ja asioista, mitkä liittyvät läheisesti suosituksiin ja tavoitteisiin. Minun on pakko tunnustaa, että niistä kertominen ja pauhaaminen on tuuleen huutamista ja ajan haaskausta, sillä joku on jo sanonut saman asian. Ainoastaan paljon paremmin kuin minä koskaan osaisin. Niistä puhuminen on sinällään myös turhaa, sillä asioihin perehtyneillä on jo muodostuneet mielipiteet ja näkemykset. Sen, mitä osaan tehdä, on lukea omaa lastani. En niin hyvin, kuin haluaisin, mutta paremmin kuin kukaan muu. Enkä tiedä kauheampaa hetkeä, kuin mitä meillä oli alkuviikosta.

Maanantaina jätimme lapsen päiväkotiin, joka ei halunnut mennä päiväkotiin, saati jäädä sinne. Haimme kuitenkin ihan tyytyväisen ja onnellisen oloisen lapsen päiväkodista iltapäivällä. Tiistaina lapsen jättäminen oli vielä vaikeampaa, mutta saimme takaisin onnellisen lapsen. Keskiviikkona olisin ottanut lapsen kantoon ja vienyt kotiin, ilman että olisin jättänyt sitä hetkeksikään hoitoon. Periaatteessa en halunnut antaa sitä mahdollisuutta, että itkustamalla saa tahtonsa läpi. Haimme lapset kuitenkin ennen puoltapäivää kotiin, heti ruokailun jälkeen. Unen määrä työyön jälkeen jäi alle kahden tunnin. Torstaina ja perjantaina emme enää edes yrittäneet. Pahinta koko jupakassa oli se, että niskoitteleva lapsi oli meidän vanhin. Jesper, joka on aina mennyt mielellään päiväkotiin. Myös meidän varapäiväkotiimme, vaikka harvemmin on tullut sen oloisena pois, että olisi nauttinut olostaan tai saanut edes huomiota. Tällä kertaa saimme hakea iloisen pojan pois ainoastaan siitä syystä, että hän pääsi pois. Yllätykseksemme Jessika oli kuin kala vedessä. Onnellinen ja iloinen. Mennessä ja tullessa. Koskaan aikaisemmin Jessika ei ollut jäänyt varapäiväkotiin ilman itkua. Ei meidän varapäiväkotiimme. Ei silloinkaan, kun varapäiväkoti oli päiväkotimme.

Siihen on syynsä, miksi haimme siirtoa pois kauhujen kartanosta, kun jouduimme vuoropäiväoikeuden päätyttyä siirtymään tavalliseen päiväkotiin. Paljon mainostettuun pedagogiikan pariin. Kaikki on hienoa ja upeata, tilat ovat suhteellisen uusia ja päiväkoti on iso. Homeesta ei vielä pelkoa ja hoitajat ovat uusia, uusimman tiedon täyttämiä nukkeja. Nukketaiteilijana toimivat vanhat jäärät, jotka ovat varmasti saaneet lisäkoulutusta, mutta vanhat tavat istuvat sitkeässä eikä näistä pääse edes eroon, sillä kaupungin listoilta on lähes mahdotonta saada potkuja. Tämä on siis malli, mihin yhteiskunta haluaa jokaisen päiväkodin kääntyvän. Pienet pois, sillä on kustannustehokkaampaa isossa päiväkodissa. Vaikka sanotaan hienoja asioita ja upeita tavoitteita, joihin on hyvä pyrkiä, tehdään kaikki päinvastoin. Miksi sahata oksaa pois, millä itse istutaan?

Ennen kuin parjaan enemmän vanhempaa kaartia päivähoidossa, on hyvä miettiä syitä näkyvien seurauksien takana. Nämä parikymppisenä alalle tulleet ovat niitä kapinallisia, jotka omalta osaltaan saivat muutoksen aikaan. Vielä, kun itse olin pieni natiainen, fyysinen kurittaminen oli normaali malli, vaikkakin sitä alettiin jo paheksua 80-luvulla. He haastoivat mentaliteetin, missä vitsaa säästävä vihaa lastaan, niin kuin raamatussa kerrotaan. Ovat varmasti saaneet hyvän ryöpytyksen omista ajatuksistaan, joka vastusti vallalla olevan auktoriteetin mentaliteettia omilla innovaatioilla. Vuodet vierivät ja asiat muuttuvat. Mikään ei pysy muuttumattomana. Nyt nämä kapinalliset ovat muuttuneet ajan myötä näiksi auktoriteeteiksi ja hirmuhallitsijoiksi, jotka niin vannoutuneesti vannoivat oman kantansa eteen vuosikymmeniä sitten. Kun katsotaan heidän kantaansa 30 vuotiaan isän silmin, on heidän näkemyksensä auttamatta takapajuisia. Ei kaikkien, mutta useiden.

Vaikka tulen toteamaan, ettei minun lapseni enää mene tuohon hirmuiseen ja isoon päiväkotiin, niin kauan kuin se on minusta kiinni. En silti kiistä kaikkia hyviä puolia mitä niissä on. Nyt puhun niiden ongelmista ja siitä, kuinka omat lapseni eivät ole koskaan viihtyneet siellä. En minä välitä siitä, kuinka hienoja ja kaunopuheisia tavoitteet ovat. En minä välitä siitä, että kaikki on niin perhanan pedagogista. Se, mistä minä välitän, on se, kuinka lapseni kehittyy. Iso päiväkoti tarkoittaa paljon tiloja, huoneita. Jesper täyttää kuitenkin vasta neljä vuotta ja pienen lapsen maailma on herkkä sekä pieni. Muutokset, jotka meistä aikuisista tuntuvat todella pieniltä, eivät ole sitä lapsille. Lapsille pienet muutokset ovat koko maailma, sillä heidän maailmansa on vain murto-osa meidän aikuisten maailmasta. On kuvaamataidontila, liikuntasali, ruokasali, musiikkiluokka ja vaikka mitä. Pieniä tiloja pienten tilojen perään. Jokainen pieni tila on uusi ja ihmeellinen, mutta vaikka se kuulostaakin todella hienolle ja upealle, jokainen uusi tila on epävarma, pelottava ja outo. Ja lapsi kaipaa vain tuttua ja turvallista.

Ongelma ei kuitenkaan ole siinä, että lasta haastetaan muuttamaan totuttuja tapoja ja käytäntöjä. Siitä voidaan väitellä, missä määrin se on tarpeellista ja kasvattavaa. Ongelma on kuitenkin kokonaan muualla, kuin päiväkodin tarjoaman tilan suhteen. Ongelma on siinä, että iso päiväkoti vetää paljon lapsia. Laissa on pieni porsaanreikä, mikä antaa mahdollisuuden yhdelle hoitajalle katsoa useampaa lasta kuin hän oikeasti pystyisi. Muutenkin voidaan miettiä, montako lasta yksi hoitaja pystyy hoitamaan, sanoi laki mitä tahansa. Asiaan tietenkin vaikuttaa lasten ikä, luonne ja vilkkaus. Rapatessa roiskuu. Sanottiin minulle mitä tahansa varhaiskasvatuksessa tai opetussuunnitelmassa, lähden tutkimaan asiaa hyvin erikantilta. Mitä lapsi tarvitsee? Tässä tapauksessa lapsi, nimenomaan lapsi. Ei pieni aikuisen kopio tai nuori, vaan lapsi. Lapsen pitää saada olla lapsi. Hän ei ole aloitteleva koululainen. Ei vielä hetkeen. Antaa lasten leikkiä vaan. Jokaisella lapsella on kuitenkin yksi perustavalaatuinen tarve. Tarve, mitä jokainen yrittää täyttää myös aikuisiällä tai ylläpitää, jos tarve on täytetty. Tarve tulla nähdyksi ja saada nähdä. Vaikka auktoriteetin kohtelu olisi väärin, mutta lapsi nähdään niin kuin hän näyttäytyy tai oikeasti on, on riittävä. Hyvänä esimerkkinä työkaverini, joka haki lastaan päiväkodista. Muiden lasten leikkimielinen riehuminen hänen kanssaan aiheutti työkaverini pojan puolustusrefleksin, kun asettui isänsä puolelle. Lopulta yksi vieraista lapsista pääsi jäähylle tilanteen eskaloituessa rajuksi, kuten vilkkailla pojilla on tapana. Työkaverini on kuitenkin sen verran fiksu, että kertoi hoitajalle muiden kuullen, että hän on syypää koko tilanteelle. Hän mahdollisti sen omalla toiminnallaan. En tiedä, oliko jäähylle päätynyt lapsi jäähyllä sen jälkeen, mutta vaikka olisi ollut, on helpompi kokea tulleensa nähdyksi ja väärinkohdelluksi, kuin vain väärinkohdelluksi.

Ison päiväkodin ongelma on se, ettei hoitajien määrällä pysty huomioimaan jokaista lasta yksilönä. Jokainen lapsi reagoi siihen omalla tavallaan. Meille se ei sovi. Toinen iso ongelma on jatkuvasti sijaisten käyttö. Hoitaja on se tutuin ja turvallisin turvasatama lapselle, kun olosuhteet muuttuvat. Huonon hoitajan tai vieraan hoitajan osuessa kohdalle lapsi menettää koko turvasatamansa ja jää tuuliajolle. Valitettavasti minulla ei ole tällä hetkellä mitään hyvää sanottavaa meidän varapäiväkodistamme. Minä en voi tehdä sitä lapselleni. En kummallekaan. Syy, miksi Jessika viihtyi kolmannella kerralla poiketen kahdesta aikaisemmasta kerrasta, on omassa kuplassa elämisen seurausta. Jesper eli tuon vaiheen kahdella ensimmäisellä kerralla, kun vain riehuminen riitti ja se, että joku paikkasi haavat. Nyt, kun meidän ilmapuntarillemme ei riitä enää omassa pienessä kuplassa eläminen ja kaverit vaativat osansa, ei päiväkoti sopinutkaan. Sunnuntai-iltana viimeisenä tekonaan ennen nukahtamistaan, Jesper kysyy äidiltään, ettei mennä autolla uuteen päiväkotiin. Mennään vaunuilla vanhaan päiväkotiin parin hoitajan luokse (nämä mainittiin nimeltä). Oli kuulemma huojentavaa todeta, että mennään vanhaan päiväkotiin. Tuttuun ja turvalliseen hoivaan.