Tulevaisuus on tunnettu tuntematon

(7.9.2020)

Nyt se on viimein totta. Niin totta, että siitä uskaltaa vihdoin puhua ääneen. Tänään on kesäloma virallisesti ohi, vaikka siitä jäi puolet säästöön ja isyysvapaan jälkimmäinen puolisko kokonaan pitämättä, minulla alkoi virallisesti koulu.

Asia, mistä olen ollut hyvin vaitonainen. Ainoastaan kourallinen ihmisiä on tiennyt sen ennen tätä kirjoitusta. En ole varsinaisesti valehdellut, mutta olen jättänyt kertomatta tosiasioita tai kierrellyt kysymyksiä, jos pelkäsin asian ilmi tulemista. Olin aivan varma, että tämä ei tule toteutumaan. On koronaa, muuttavia markkinatalouksia, elämäntilanteita ja vaikka mitä.

Se kellä onni on, se onnen kätkeköön.

En kyllä ole vieläkään varma, että tämä toteutuu. Mutta pakko se on pikkuhiljaa yrittää sulattaa. Ja mitä enemmän sulatan asiaa, sitä enemmän se alkaa pelottamaan. 15 vuotta samaa työtä. Ei ole enää helppoa hypätä pois oravanpyörästä ja aloittaa tuntemattomalla maaperällä. Vaikka maaperä on saman työnantajan, työnkuva muuttuu radikaalisti.

Koulu tarkoittaa yötöistä poisjäämistä. Ja lopulta se tarkoittaa minulle päivätöitä. Viitenä päivänä viikossa virka-aikaan. Se tarkoittaa, että jokainen pyhä on vapaa, jokainen viikonloppu on vapaa ja sitä, että oikeasti ehdin näkemään ja olemaan lasteni kanssa. Ja heidän äitinsä kanssa.

Lapset ovat se syy, mikä sai minut haluamaan tätä. Kyllä minä mietin, miten kirjoittaminen sujuu, kun keskellä viikkoa olevat vapaapäivät jäävät pois. Arkivapaat ja pitkät vapaat on se, mitä jään kaipaamaan. Kuin minulla olisi pieni talviloma aina säännöllisesti kolmen viikon syklissä. Nyt pitkät vapaat vaihtuivat normaaliin työaikaan ja käyttämään jäljelle jäävät illat hyödyksi.

Totta puhuakseni kouluni alkoi jo kesälomalla, kun HOKS pyörähti käyntiin. Eli henkilökohtaisen osaamisen kehittämissuunnitelma ja sai vaikuttaa koulutuksen sisältöön ja miten sitä käydään läpi. Sillä ala, mihin tulen siirtymään, ei ole valmista koulutusta vaan käyn osan sähkön perusteista, jonka jälkeen siirryn työpaikalle oppiin.

Ja vaikka kuinka tämä on uutta ja jännittävää, se tulee vaatimaan minulta ponnisteluja. Pelkästään päivärytmiin sopeutuminen on iso juttu. Jokainen ilta käperryn toisen viereen nukkumaan. En saa sänkyä enää kokonaan itselleni. Minun ihan omat päiväni jäävät, sillä kun olen kotona, on täällä muutkin.

Eikä talouden miettiminen helpota ollenkaan. Saan palkkaa koko koulun ajan, kiitos työnantajan. Mutta paljonko ja joudunko tuntien valossa käymään tekemässä joitain työvuoroja koulun ohella? Miten meidän rahamme riittävät nyt kun molemmat, minä ja Tiina, opiskellaan? Aika näyttää, mutta kyllä se silti mietityttää.

Entä millainen olen opiskelijana? Pystynkö vielä opettelemaan laskukaavoja? Osaanko toimia uudessa hommassa yhtä sujuvasti kuin osaan vanhassa? Uutta ja jännittävää kyllä. Pelottavaa todellakin. Pahinta kaikessa on se, että tulevaisuus näyttäytyy samanaikaisesti kirkkaana kuin aamun kajo ja yhtä sumuisena kostean yön jälkeen.

Tulevaisuus on tunnettu tuntematon. Ja jos jotain, niin 15 vuoden työuran pitäisi toimia hyvänä motivoijana. Eikä ongelmien kanssa tarvitse jäädä yksin, sillä sähkömies löytyy vain puhelinsoiton päästä.