Everyday hero, every day

(18.3.2020)

Lääkärit, opettajat, varhaiskasvatuksen ammattilaiset, poliisit, sairaanhoitajat, lähihoitajat, vartijat, bussikuskit, kaupan kassat ja asiakaspalvelijat. Näihin ammattiryhmiin vedotaan, jotta valtion pyörät pysyisivät pyörimässä. Siitäkin huolimatta, että pienyrittäjät nettoavat massiivisia tappioita ja työntekijöille ei ole tarjota tunteja.

On täysin ymmärrettävää, ettei surutta voi pysäyttää maailman kulkua, sillä Korona on tullut käydäkseen lähes jokaisen läpi. Poikkeustila, jonka yksi ja ainoa keino on epidemian hidastamista niin reippaasti, että tehohoitoa riittää jokaiselle sitä tarvitsevalle. Lehdessä oli jopa, että valtio vaatii hoitohenkilökunnan terveenä pysymistä.

Helpommin sanottu kuin tehty. Toisaalta hoitohenkilökunnan on helpompi olla varuillaan, sillä lähes poikkeuksetta jokaisella asiakkaalla voi olettaa olevan Korona. Muissa ammateissa on asia eri. He saattavat nähdä tuhansia ihmisiä päivittäin eikä voi olettaa jokaisella olevan Koronaa. Sillä vain terveiden pitäisi kulkea. Vartijat nykivät tuhansia ovia ja kaupan kassan kautta kulkee älytön määrä käteistä yhä tänä päivänä.

Lähes poikkeuksetta jokainen ala on matalapalkka-ala.

Kun katsoo listaa ja miettii meidän panostustamme, vaatimusta eturintamalla olosta, yksi asia ei täsmää. Yhtä asiaa en saa mahtumaan pieneen kaaliini. Lähes poikkeuksetta jokainen ala on matalapalkka-ala. Ihmiset, joiden elämä on muutenkin pennin venyttämistä, taistelua paremman huomisen puolesta, heitetään ensimmäisenä junan alle, jotta muilla olisi hyvä. Enemmän kuin normaalisti.

Muilla tarkoitan tässä ihmisiä, jotka ovat saaneet hyvät lähtökohdat elämään. Ovat voineet opiskella pitkälle ja nauttivat sen suomaa, korkeata palkkaa. He ovat niin tärkeitä ihmisiä, ettei heidän henkeään sovi edes ajatella uhraavansa. Toisaalta ei heidän työnsä kuulu eturintamalle. Ja uhratusta opiskelusta sietääkin saada arvoisensa palkka. Oma valinta, en opiskellut.

Ettei jokapäiväinen elämä olisi taistelua ruoan, harrastusten, vapaa-ajan ja perheen selviämisen kanna

En tietoisesti halua dissata korkeakoulunkäyneitä, mutta he elävät, ainakin suurin osa, jonkinlaisessa kuplassa. Eivät he näe sitä samaa joka päivä töissä, mitä poliisit, vartijat, ambulanssihenkilökunta, kaupan kassat tai edes tavalliset asiakaspalvelijat näkevät. Ei heidän henkeään uhata joka viikko eikä työpaikalla ole välitöntä uhkaa saada turpaan.

Narkomaanit ovat vain uhreja. Juopot sairaita. Lähes jokainen on avun tarpeessa. Hienoja sanoja ja ajatuksia korkeasti lukeneilta ihmisiltä. En viitsi edes avata tätä enempää. Sen verran vain sanon, että kun narkomaani uhkaa lukemattomien kertojen jälkeen yhä uudestaan piikillä minun henkeäni, en näe uhrin osuutta. En narkomaanissa. Minut on uhattu tappaa, täyttää lyijyllä, hakata nyt tai huomenna ja kehotettu katsomaan olan yli vapailla.

Puhumattakaan siitä, että asiakkailla saattaa olla tarttuva tauti, pahimmassa tapauksessa parantumaton. Jokin, joka saattaa välittyä veriteitse tai hengitysteitse. Yhdestäkään asiakkaasta ei voi tietää, mitä hän kantaa mukanaan. Eikä tämä koske pelkästään vartijoita. Tämä koskee lähes jokaista alussa olevasta listasta.

En väitä, että jokainen ammattikunta tarvitsisi reippaasti enemmän rahaa. Olisi mukavaa, että sitä olisi sen verran, ettei jokapäiväinen elämä olisi taistelua ruoan, harrastusten, vapaa-ajan ja perheen selviämisen kannalta. Kun joskus voisi luottaa, että elämä kantaa ja rahat riittävät. Ilman jatkuvaa laskemista, venyttämistä ja luopumista.

Eikä Korona ole mikään syy seuraaviin TES-neuvotteluihin vaatia roimaa palkankorotusta. Olen vain lopen kyllästynyt jatkuvasti valitukseen, kuinka saimme paskaa palvelua kassalla. Joku asiakaspalvelija oli tyly. Jos keksit haukkumanimen minulle ammattini puolesta, jota en ole vielä töissä kuullut, tarjoan oluen. Näiltä samoilta palkkakuopassa taistelevilta vaaditaan yhteisin nimeen vannomista.

Mitään vannomista ei ole ollut ennen kriisiä. Emme tarvitse enempää, mitä jo saamme. Siitä huolimatta, että hyvin tienaavat saavat olla onnellisen tietämättömiä hyvinvointivaltion epäkohdista. Yhteen puhaltaminen tuntuu olevan tärkeää silloin, kun jokin uhkaa paremmin toimeentulevia. Kuten Korona nyt. Näkemättä niitä ongelmia, joiden parissa olemme saaneet painia vuodesta toiseen. Ilman ratkaisua.

En minä väitä, etteikö matalapalkka-ala anna parastaan. Me kannamme kortemme kekoon, aivan kuten teemme joka päivä. Toiset enemmän vastahakoisesti kuin toiset. Mutta kantavat. Enkä usko, että meitä huomataan tämänkään jälkeen. Sillä kun tästä noustaan voittajana, meistä tulee jälleen merkityksettömiä.

Kun kritisoit bussikuskeja, ambulanssihenkilökuntaa, asiakaspalvelijaa tai lähes ketä tahansa, muista että heilläkin on funktio tässä yhteiskunnassa. 

Olen työssäni nähnyt paljon pahnan pohjasakkaa, työttömiä, alipalkattuja, vähäosaisia kuin olen nähnyt myös toimitusjohtajia ja vaikutusvaltaisia persoonia, niitä raharikkaita. Arvostus ei tule minulle aseman mukana ja arvostan jokaista hänen itsensä takia. Ei lompakon tai pankkitilin mukaan. Vaikka vertailu ei ole reilua, sillä otanta on aivan liian suppea, mutta arvostan monia siivoojia enemmän kuin toimitusjohtajia.

Jokainen haluaa olla arvostettu ja tarpeellinen juuri siinä, mitä hän tekee. Sai siitä tukuttain rahaa tai vain pennosia. Ensi kerralla, kun avomersulla ajat drive-iniin ja valitat hitaasta palvelusta, muista että he saavat vain murto-osan sinun palkastasi.

Ensi kerralla, kun haukut vartijaa leikkipoliisiksi, älä juokse ensimmäisenä pyytämään apua, kun tilanne luisuu käsistäsi. Kun vastustat poliisia, älä oleta heidän ensimmäisenä suojaavan sinua luotisateessa. Tai suojelevan ylipäätään. Kun kritisoit bussikuskeja, ambulanssihenkilökuntaa, asiakaspalvelijaa tai lähes ketä tahansa, muista että heilläkin on funktio tässä yhteiskunnassa. Tärkeä tehtävä, jotta sinä saat asiasi hoidettua. Everyday hero, every day.

Jos palvelu on paskaa, niin kuin usein saa kuulla, johtuu se vain siitä, että heidän palkkansa on niin pieni, että oman elämän ongelmat kasaantuvat myös työminän harteille eikä ajatuksiaan pysty pitämään poissa. Korona ei muuta mitään. Me olemme tarpeellisia, hyödyllisiä ja korvattavia. Meidän työmme pystyy hoitamaan koulutettu apinakin, kuten moni meistä on kuullut ja maailma pyörii akselinsa ympäri.

Koronan tilanne on hankalampi toisille kuin se on toisille. Monilla on tukiverkkoa ja mahdollisuus etätöihin. Jotkut ovat kotona muutenkin kriisin kohdalla. Mikään ei ole yksinkertaista eikä yksioikoista. Sen kuitenkin tiedän, että ottaessa kenet tahansa vuosikymmenen kouluja käyneen, harvoin hän arvostaa tavallista työntekijää. Ei maahanmuuttajaa, joka veivaa huva pizza sinulle, viiden euron hintaan aamuneljältä joka päivä viikossa.

Pahinta tässä on tilanteen vähättely. Esi-isämme kävivät sodat, kestivät ne aikaa enemmän tai vähemmän ja meitä käsketään istumaan sohvalla kuukausi. Buhuu. Olemme niin surkeata massaa, että jopa itse vähättelemme itseämmä. Puremme omaa kättämme, joka meitä ruokkii. Haistattelemme itsellemme meemien muodossa.

Ammumme itsetuntomme maanrakoon. Emme pidä itseämme minään. Olemme yksin ja se pelottaa. Saa meidät niskuroimaan, uhmaamaan säännöksiä. Olemme vallitsevan tilanteen takia niin kireänä, että puramme sen toisiimme, netissä tai kotona. Whatsappissa tai messengerissä. Ehkä jopa soittamalla puheluita tärkeille ihmisille, jotta mieliala nousisi. Toiset paremmalla menestyksellä kuin toiset.

Maailma ei ole enää entisensä tämän jälkeen. Vaikka väittäisivät mitä. Emme kuitenkaan voi vaikuttaa siihen, mitä muut tekevät. Voimme vaikuttaa siihen mitä itse teemme. Ottakaa tilanteesta hyöty irti. Viettäkää aikaa keskenänne. Nauttikaa toisistanne.

Kun tämä on ohi, nähkää maailma toisin silmin. Miettikää seuraavalla kerralla, kuinka kiva oli päästä pikku hiprakassa turvallisesti bussin tai ratikan kyydissä baariin. Kuinka mukavaa oli, kun järjestyksenvalvoja puuttui selkäsaunan antamiseen oman nahkansa uhalla. Kuinka kivaa on saada se lätty baarista lähtiessä, joka tulee suurella todennäköisyydellä syötyä vasta seuraavana aamuna pienessä päänsäryssä.

Kuinka mukavaa on, kun koti on turvattu. Niin LVIS puolelta kuin turvallisuuden puoleltakin. Tekniikan avulla. Kuinka mukavaa on, kun voi päästää lapset läheiselle leikkikentälle leikkimään ilman pelkoa kaappauksesta. Sen mahdollistaa niin päätökset korkealla rahalla kuin pennosilla työskentelevät ihmiset. Olemme etuoikeutettuja, mutta se ei ole ilmaista. Älkää pitäkö sitä enää itsestäänselvyytenä.