(14.8.2018)

Jälleen kerran löydän itseni tutun suosilmän keskeltä. Kaulaa myöden uponneena. En halunnut vajota pinnan alle. Rimpuileminen ei ollut kuitenkaan vaihtoehto tässä kohtaa. Jälleen kerran tein päätöksen. Ensi kertaa ei tule. En mene enää samaan vanhaan ansaan. Olen seonnut jo laskuissa. En tiedä, kuinka monta sataa kertaa olen päättänyt tämän saman asian. Ei ylimääräistä touhuilua työvuorojen välissä. Ei todellakaan liian tiukalla aikataululla. Aina tulee jotain, mikä viivästyttää liikaa. En voi sietää kiireellä töihin menoa. Nykyisin haluaisin vain jaksaa ilman ylimääräisiä rypistyksiä työvuoron yli. Lyhyet yöunet vaatisivat myöhäisempää ajankohtaa, tai tehokkaita päikkäreitä ennen töitä. Nyt päätökseni pitää. Niin kuin jokainen kerta.

Tämän viikonlopun piti olla erilainen. Olin jälleen töissä. Se ei yllätä ketään, sillä olen vain joka kolmannen viikonlopun vapaalla. Nyt vuoroni oli vain huomattavasti lyhyempi. Torstai, perjantai, lauantai ja sunnuntai yö töitä. Kuulostaa aivan hirveälle työputkelle, sillä teen pääsääntöisesti sellaisen piirin aluetta, missä vuoro kestää karkeasti 13 tuntia. Ei tänä viikonloppuna. Pisin vuoro oli mitaltaan 8,5 tuntia. Minulle siis jäi lähes koko päivä viettää aikaa lasten kanssa ja ehtisin ottamaan tehokkaat torkut ennen jokaisen vuoron alkua. Heti sen jälkeen, kun lapset oli nukutettu tai jo nukuttamisen aikana. Torkkujeni piti olla takuuvarma ja kestokin olisi lähennellyt minun normaaleja yöunia. Pisteenä i:n päällä lauantain yövuoro, joka poiketen jokaisesta muusta vuorosta, loppuu kolmelta yöllä.

Viikonloppu on perheaikaa. Tavallisissa perheissä. Sellaisissa perheissä, mitkä tekevät normaalia arkityötä. Olen huutanut ympäri maailmaa, että yötyö mahdollistaa monet päiväaikaiset toiminnat. Harmikseni olen edelleen sen kannalla. Tein päätöksen. Minä. Ihan itse. Olen sanonut, ettei ajatteleminen ole vahvimpia puoliani, mutta silti sitä harrastan. Pitäisi ehkä päättää olla ajattelematta. Lauantaiaamuna pyysin herättämään hyvissä ajoin. Että saisin aikaa perheen ja varsinkin lasten kanssa. Nuo silmäterät ovat kuitenkin pääsääntöisesti päiväkodissa arkipäivät ja yhteinen aika jää suhteellisen vähiin. Yhteinen aika on lähes olematonta, varsinkin jos menen töihin. Pyhän tarkoitukseni valo tunnelin päässä oli, pikaiset, mutta sitäkin tehokkaammat, torkut ennen töiden alkamista. Meninhän minä vasta illalla puoli yhdeksään töihin.

Lauantaina herättyäni sain huomata, kuinka Tiina oli laittanut tuulemaan. Työvuoron ja heräämisen väliin jäi kolmisen tuntia unta. Meillä on lojunut muutama selvittämätön laatikko, edellisen muuton jäljiltä, asunnossa. Nyt Tiina oli ne käynyt läpi ja laatikot vaihtuneet useampaan, pienempään laatikkoon. Siinä oli iso kasa roskia ja roskiin menevää tavaraa sekä pari laatikkoa sellaista, mitkä tungetaan jo yli äyräiden pursuavaan häkkivarastoon. Tiina on silminnähden tyytyväinen. En ollut kunnolla vielä herännyt, mutta riittävästi, ymmärtääkseni jotain ihanaa tapahtuneen. Laatikoissa oli ollut jo kadonneeksi luultuja ja kuolleeksi julistettuja vaatteita, kenkiä ja juhlamekkoja. Parasta löydetyistä vaatteista oli se, että ne menivät vielä päällä. Yksikin juhlamekko, joka oli ostettu 2006 tai 2007, meni päälle. Edes se, että irralliset osat, kuten irronneet napit on hävitetty aikaa sitten, kun vaatteet julistettiin kadonneeksi, ei onnistunut pilaamaan toisen iloa. Tulin itsekin hyvälle tuulelle, vaikka sainkin Jesperin kanssa tehdä usean reissun taloyhtiön roskakatokseen. Vilkuillen olkapääni yli, sillä aivan kaikkea ei olisi saanut tai pitänyt heittää tavallisten roskien joukkoon. En välittänyt. En oikeastaan ole koskaan välittänyt.

Olimme luvanneet lapsille lauantain olevan kiva päivä. Meidän suunnitelmat vain muuttuivat, niin kuin lapsiperheen suunnitelmat usein mukautuvat. Sovelsimme ja kehitimme aivan uudet suunnitelmat. Koira auton perään ja pieni roadtrip metsän laitaan. Autoilu on suurinta huvia meidän pienille taaperoille. Pieniä soraääniä vain takapenkillä, kun Jesper haluaa panoraamakaton verhon auki ja Jessika kiinni. Koita siinä sitten miellyttää molempia. Pysähdyimme myös pikaisesti täyttämään maitovarastoja lähikaupasta, josta ostimme myös taaperoille pingviinijäätelön. Jäimme kotipihaan leikkimään. Minä sain kiikuttaa kaupasta ostetut tavarat sisälle koiran kanssa. Saimme yllätysvieraitakin. Työkaverini tulivat poikkeamaan ja leikittämään heidän kahta lastaan meidän pihaan. Vanhempi lapsista oli Jesperiä hieman vanhempi ja nuorin oli Jessikaa vuoden nuorempi. Heidän visiitin kääntöpuolella oli vain meidän iltatoimien viivästyminen tunnilla. Se ei ole paljoa, mutta riittävästi siihen, etten ehdi laittamaan silmäluomiani silmieni peitoksi. Ei se muuten olisi haitannut. Harvoin me tasan tietyllä kellonlyömällä saadaan asioita hoidettua. Iltatouhut syömisineen ja pesuineen vie aina hyvän tovin. Sen päälle alkaa armoton ralli ja taistelu sängyssä pysymiseksi. Päiväkodin vaikutus näkyy lauantaisin vielä suhteellisen voimakkaasti. Vaikka haluaisin torkahtaa, en siihen pystyisi. Lohtuni oli siinä, että pääsisin hyvissä ajoin pois töistä ja ehtisin nukkumaan kolmisen tuntia ennen lasten heräämistä aamulla.

Ei mennyt aivan niin kuin suunnittelin. Kaikki näytti ja vaikutti lupaavalle. Viimeisen kohteen viimeisillä metreillä tuli ylimääräinen ovenavaustehtävä kolmen vartin päähän. Ja siinä kesti tunti kaiken kaikkiaan. En päässyt vuorostani työajanpuitteissa enkä todellakaan etuajassa, kuten olin suunnitellut varastavani. Ei minulle. Vuoroni meni puolituntia yli. Kotona odotti koira aamupissatustaan, joten pääsin nukkumaan vasta puoli viiden pintaan ja nukahdin viiden kieppeillä. Aamulla kahdeksalta ylös. Olisi Tiina antanut minun nukkua hieman pidempään, mutta ei hän voinut tietää, etten ollut tullut kotiin suunnitellusti. Enkä minä malttanut herättää häntä kertoakseni, kun hän halaili kokovartalotyynyä onnellisen ja tyytyväisen näköisenä. Lähes alastomana. Peitto potkittuna nurkkaan.

Kolmannen yön ja kolmansien vajaiden yöunien jäljiltä herääminen vie jo tovin. Kahvia koneeseen ja koira pitemmälle lenkille. Tarkoituksenamme ottaa suunta Lempäälään Ideaparkkiin. Siellä oli suomen suurimman autoliikkeen avajaiset ja vaikka mitä tapahtumaa lapsille. Esityksiä ja ilmapalloja. Maltti ja Valtti, Eetu-Pelle ja mikä parasta, satoja autoja. Lähdimme ajoissa liikkeelle ja liikuimme pieniä, mutkittelevia teitä pitkin. Jessikan piti saada nukkua päikkärinsä tai ilta olisi maanpäällinen helvetti. Joten tunnin ajelu mutkittelevia pikkuteitä oli enemmän kuin sopiva pätkä. Se oli lähes täydellinen. Parasta siinä vielä se, ettei auton istuimessa nukuttu uni ole aivan yhtä hyvää, kuin omassa sängyssä nukuttu. Saisin illalla nukkua yhtä pitkät päiväunet ennen töitä, kuin nukuin yöuneni. Taaperoiden päänupissa harvakseltaan kimpoilevat herneet seinämästä toiseen rasittuisivat vieraassa paikassa tungoksen keskellä. Iltatoimien ei pitäisi olla ongelma. Mukavana lisänä reissuun oli appiukkoni vierailu meitä morjestamassa. Olihan Tiina Lempäälästä kotoisin. Papalla ei ollut matka eikä mikään meitä moikkaamaan. Lasten ilakointi ja touhuilu, päätön juoksentelu takaisi meille helpon illan. Vuoroni alkaessa luvattoman myöhään, vasta yhdeltätoista, mahdollisti rauhallisen tunti tolkulla torkkumisen. Sunnuntai on helpoin, sillä lauantaisin vielä totutellaan päiväkodin jälkeisissä mainingeissa ja sunnuntai on jo helppo, suhteellisen nopea nukutus.

Vähän minä tiesin. Ei toivoakaan saada Jesperiä pysymään sängyssä. Jessika huusi kuin henkeä vietäisiin. Jiia vaati normaalia enemmän sunnuntai-iltana, mitä normaalisti tarvitsee. Olimme vielä kotona suhteellisen napakasti. Saimme aloittaa iltatoimet lähes välittömästi kotiin päästyämme. Niistä ei tullut mitään. Yksikään lapsi ei ollut yhteistyöhaluinen tänä iltana. Koirakin ärsytti. Se kulki ja seurasi minua kuin hai laivaa. Aina suunnan vaihtuessa tai liikkeellä lähtiessä, meinasin jyrätä koiran yli. Tuli sitä komennettua turhankin ankarasti, sillä minua ketutti. Ilta antoi viitteitä siitä, etten todellakaan ole menossa nukkumaan ennen töitä. Vajaan neljä tuntia jumppailua lasten nukuttamiseksi. Jessikan hiljentyessä Jesper aloittaa oman show’nsa. Jesperin halutessa vaipua uniin, Jessika pistää ranttaliksi. Pahinta illassa oli Jessikan lohduton ja loputtomalta tuntuva huuto. Tiinan syytökset siitä, että Jessikan syliin ottaminen, lääkkeen antamisen jälkeen, oli virhe. Likka on oppinut saamaan tahtonsa läpi huutamalla ja sylissä ollessaan ei hän huutanut tai vaikuttanut kipeälle. Sen on pakko olla viimeiset hampaat. Ei suoranaista kipua. En usko viimeisten hampaiden puskiessa läpi, työntäen koko hammasrivistöä tieltään, tuntuvan kovin mukavalle. Vähintään epämiellyttävä olo suussa.

Siinä minä mietin, jälleen matkalla töihin. Ei enää. Pääni sisällä ääni hoki, että miksi taas. Viikonloppu oli täynnä sattumia ja asioita, joihin ei pysty vaikuttamaan. Eikö silti pitäisi olla joku kohtuus siinä, paljonko yhden harteille voi kaataa kuraa? Säännöllisen epäsäännöllinen työ ja välissä pitkät vapaat mahdollistavat paljon enemmän, kuin moni muu työ. Kaikki vain aina kasaantuu työvuorojen väliin. Oli kyse sitten neuvolasta, synnyttämisestä, puheterapiasta, fysioterapiasta tai osteopaatista. Hammashoitajan tarkastukset, lastenvaatteiden alet, lääkärissä käynnit, vauvauinti, taaperojumppa tai tapahtumat. Aina. Työvuorojen välissä. Päätin jälleen, etten halua joustaa yöunistani. Emme voi tehdä kaikkea mahdollista vuorojen välissä. Tiesin jo päättäessäni tämän, ettei se pidä. Yön kohokohtana vielä sain soiton Tiinalta. Jessika oli herännyt huutoon, joka herättäisi koko seitsemänkerroksisen kerrostalon jokaisen asukkaan. Jiia yritti huutaa kilpaa. Jessika hiljentyi ottaessa syliin, mutta Jiian alkaessa huutaa, Jessika tarrasi hiuksiin kiinni eikä ollut edes aikeissa irrottaa. Tiina mietti jo väkisin irti repimistä, silläkin uhalla, että päästä lähtisi pienen tytön nyrkin kokoiselta alueelta hiukset juurineen. Viimeinen oljenkorsi, soitto minulle ja siinä minä sitten juttelin ja lauloin, sain sen verran harhautettua tyttöä, että Tiina sai hiuksensa irti ja pääsi syöttämään Jiian. Jessika tyytyi lojumaan jalkojen päällä. Oli varmaan huvittavan kuuloista. Kiertävä ja laulava vartija. Onneksi yöaikaan ei ollut ketään kuulemassa. Työvuorojen päätteeksi maanantai antoi vielä nasevan loppukaneetin. Olin sopinut pari hierontaa iltapäivälle sen jälkeen, kun olemme hakeneet lapset päiväkodista. Ohikiitävät hetket, jolloin toivoisin vuorokauteen lisää tunteja. Olen siis pienyrittäjä, vaikka yritystoiminta muistuttaa lähinnä harrastustoimintaa tällä hetkellä. On ihme, ettei asiakkaani ole kaikonneet. Ainakaan kaikki. Täysipäiväinen vartija, kokopäivä iskä, toiminimellinen yrittäjä ja nyt bloggaaja. Valvominen on saanut uuden määritelmän. Ellei olla yhtäjaksoisesti yli vuorokautta hereillä, ei puhuta valvomisesta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s