(5.4.2019)

Olen väsynyt. Tiina on aloittanut jo toisen kierroksen mahataudissa. Kuuntelin illalla kotisohvalla Jessikan huutelua vielä kahdeksan aikaan, kun Tiina makasi toisessa kulmassa toipumassa ja nautin ansaittua synttärilonkeroa. Söin myös pari pakastemikropizzaa pahimpaan nälkääni. Jos olisin laittanut kynttilän pöydälle, olisi tämä hetki jollakin tapaa ollut hyvin tragikoominen ja silti jotenkin onnellinen. Ilta rauhoittunut päivän hullunmyllystä. Koira saanut iltaruoan. Tiinan oksetus on rauhoittunut. Televisio pauhaa jotain hömppää samalla kun sihautan lonkeron auki ja isken aseeni kiinni tuohon osittain hyvin lämmenneeseen pizzaan, jonka yksi reuna oli vielä lähes jäinen. Ainoastaan hämyisen olohuoneen toimiessa näyttämönä minulta puuttui kynttilän liekin luoma leikkisä valonkajo. 

Synttäreitäni ei juuri juhlittu. Päivä ei eronnut millään tavalla muista. Ainoana poikkeuksena minulle tuli pari puhelinsoittoa ja puhelin värisi satunnaisesti muutamasta onnitteluviestistä sosiaalisen median kautta. Silti, ottaessamme huomioon olosuhteet ja niiden surkeat mittapuut, en voisi olla yhtään enempää onnellisempi. Paristakin syystä. Oli synttärini tai ei, jokainen saa sairastaa rauhassa ja parannella oloaan. Pakko kyllä myöntää, että asunto on myös sen näköinen. Jokaiselle on kuitenkin juotavaa, syötävää, puhtaita vaatteita ja arki pyörii, vaikkakin se kasaa vähän normaalia enemmän erinäköisiä kasoja. Tahtiin se ei vaikuta. Kaikessa karuudessaan päivä oli täynnä rakkautta. Suurin syy ja kaikista syntymäpäivälahjoista parhain, mikäli omaa syntymää ei lasketa, tuli minulle muutaman päivän etukäteen. Se on itsetekemä. Itse eletty. Täysin absurdi ja käsittämätön. Vaikka teos on minun itseni ja itseni näköinen, sen tarjoili minulle kuitenkin Warelia-kustantamo.

Syntymäpäivänäni sain luettua oman teokseni loppuun. Oma fiilis oli kutakuinkin lähestulkoon aivan identtinen, kun näin kirjani ensimmäisen kerran nostaessani sitä pahvilaatikosta. Epäuskoinen, surrealistinen, absurdi ja ties mitä. Aivan käsittämätöntä. Minä, joka olen harvoin edes lukenut kirjan kannesta kanteen, olisin kirjoittanut oman. Vielä pari vuottakin sitten, jos minulle olisi tultu sanomaan, että tulen kirjoittamaan kirjan, olisin nauranut päin naamaa. Siitä huolimatta, tässä edessäni se nyt on. Kaikesta epäilyksistäni vielä maalisuoralla saattaa teksti viivan yli, se on tässä. Ja minä olen sanaton.

En tiedä, mitä osaan sanoa itse kirjasta. On uskomatonta lukea omaa tekstiä kansien välistä. Mielestäni vielä taitavaa tekstiä. Rehellistä tekstiä. Tekstiä, mikä vain paranee edetessään. Mikäli tapahtumat eivät olisi niin tutun oloisia, saattaisin epäillä tuon teoksen tekijäksi jotain ihan muuta kuin itseäni. En tiedä, miten joku elämästäni täysin tietämätön kokee tekstini, sillä se vilisee uniikkeja kokemuksia isyydestä ja isäksi tulemisesta sekä sen aiheuttamista lieveilmiöistä. Silti uskoisin niiden uniikkien ajatusten olevan yleismaailmallisia. Olen täysin tavallinen perheenisä. Yksi muiden joukossa. Sen tiedän kuitenkin, että kirjoittaessani tuota kirjaa, kävin aikamoisen tunneskaalan läpi. Oman henkilökohtaisen kiirastuleni. Aina omasta lapsuudesta tähän päivään. Osan asioista tajusin vasta kirjoittaessani ja osan olin tiennyt jo vuosikymmeniä. Osa päätyi kirjaan ja suuri osa hautautui vielä pinnan alle odottamaan omaa aaltoaan. Kirja on minun totuuteni yhdeksän kuukauden ajalta. Siitä, miten totuuden koin ja näin. Sillä hetkellä. Siinä elämäntilanteessa. Enkä usko, että olen ainoa, joka näitä on joskus miettinyt.

Kirjani realisoitui minulle vasta, kun tapasin kustantajan kahvin merkeissä kahvilassa ja signeerasin ennakkoon tilattuja kopioita lähetettäväksi. Pahempaa kuin pankin vekselien allekirjoittaminen, joihin sai myös kiskoa nimeään yhä uudestaan. Kirjani ei realisoitunut minulle, toisin kuin voisi kuvitella, siinä vaiheessa, kun lähetin viimeisenkin kappaleen kustantajalle. Ei vielä silloinkaan, kun päivämäärät lyötiin lukkoon ja asiasta sai puhua. Ei edes vielä silloin kun sain omat kappaleet käteeni tai kävin radiossa puhumassa teoksestani. Se tapahtui kahvilassa, missä meidän hedelmällistä keskustelua sorkki vanhuuden kynnyksellä oleva, hieman rasistinen herrasmies. Hänen ajatusmaailmansa, kaikessa suoruudessaan, vain vahvisti sitä olettamusta, että ehkä kirjani on kuin onkin lukemisen arvoinen. Myös niille, jotka eivät jaa lapsen odottamista tai pikkulapsiarkea.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s