Tahra muutoin niin virheettömässä kuvassa

(9.2.2020)

Muotti, joka ei sovi mihinkään.

Huudat tuuleen. Turhaan. Tuuli heittää sanat vasten kasvojasi. Saa sinut epäilemään sanojesi mahtia. Saa sinut epäilemään itseäsi. Mutta huudat syystä. Huudat tarpeeseen. Turhaan. Kukaan ei kuule huutoasi. Tuuli vie sen mukanaan. Kasvojesi kautta. Tyhjyyteen.

Tuuli huutaa takaisin. Huutaa virheellisyyttäsi. Syyttää syyttömyyttäsi. Syyttää valheellisuudesta. Huutaa sinulle vääränlaisesta olemisesta. Huutaa vääräuskoisuudesta. Kieltää olemassaolosi.

Olet näkymätön. Ilman fyysistä olemusta. Olet olematon. Ilman ääntä. Kuulumaton. Tahra muutoin niin virheettömässä kuvassa. Vino viiva, missä pitäisi olla suora. Rosoinen pinta, jota tuuli silottaa. Muotti, joka ei sovi mihinkään. Kuva, jota kukaan ei halua katsoa. Ääni, jota ei kuunnella. Ei kuulla.

Seisot omalla maalla. Tukevasti. Otat tukea. Taistelet tuulta vastaan. Piirrät vinoa viivaa ylpeästi. Lyöt päätäsi tiiliseinään. Rosoinen reuna, joka ei suostu silottumaan. Tahto, joka ei taivu muiden tahtoon. Katkeaa lopulta.

Silti uskon. Vaikka minulle tuuli huutaa muuta.

Miksi jaksaa taistella. Miksi pysyä pystyssä. Miksi porautua yhä syvemmälle omaan maaperään. Vain pysyäkseen omalla maallaan. Luottaa itseensä. Uskoa. Hyväksyä muottinsa viallisuus. Hyväksyä rosoinen pinta, jota kukaan muu ei hyväksy. Lukita itsensä. Lujittaa uskoaan. Yhtä tyhjän kanssa. Turhaan. Aivan kuin huutaa.

Miksi ei vain lopettaisi kaikkea. Tai taipua tuulen mukana. Saisi tuulettoman tilan. Siloisen pinnan. Kauniin kuvan, suorine viivoineen. Sopisi muottiin. Maailmaan. Voisi pyöriä sen pyörteissä ja nauttia kyydistä. Taistelemisen sijaan. Muuttuisit aineelliseksi. Näkyväksi. Ihmiset voisivat törmätä sinuun ja kuulla sinut, ilman huutamista.

”Katso, mutta älä koske. Koske, mutta älä maista. Maista, mutta älä pure. Pure, mutta älä niele” (vapaa suomennos). Hullu. Idiootti. Niele pureksimatta. Älä ainakaan maistele. Ota tuuli vastaan ja mene sen mukana. Anna virran viedä. Nauti matkasta. Älä ainakaan ui vastavirtaan.

Ajattelen. Olen siis olemassa. Tai sitten en. Olisiko se sama, jos en olisi. Olisiko se sama, jos olisin. Muuttuisiko mikään. Muuttuuko mikään, kun olen olemassa. Typerä taikausko. Usko ihmisiin. Inhimillisyyteen. Usko verenperintöön. Usko johonkin, jota en tiedä. En voi tietää. Kukaan ei tiedä. Silti uskon. Vaikka minulle tuuli huutaa muuta.

Verenperintö. Vihaan vertani. Vihaan sitä, mikä kulkee sisälläni. Vihaan sitä, mikä antaa minulle tämän äänen. Tämän rosoisen pinnan vinoine viivoineni. Vereni on vuodatettu tuhansia kertoja. Koska muut tarvitsevat sitä. En minä. Muut. Minulla ei sille ole käyttöä. Muilla on.

Ehkä olen se omena, joka on pudonnut kauemmas puusta kuin pitäisi.

Minä päätän seistä paikallani. Ottaa tuulen vastaan. Piirtää vinoa viivaa. Olla rosoinen. Muodostaa fyysisen olemuksen. Muokata muottiani. Vuodattaa vereni. Yhä uudestaan. Olla tarpeellinen. Muille.

Huudan myötätuuleen. Turhaan. Piirrän vinoa viivaa toiseen suuntaan. Yllätys, se on edelleen vino. Sopimaton. Annan rosoisen pinnan hioutua sileäksi. Se muotoutuu silti väärin. Siitä tulee möykkyinen. Rosoineen. Ilmestyn fyysisesti. Väärään paikkaan ja vääränlaisena. Muokkaan muottiani, mutta se ei sovi. Vaihdan muotin ja silti se on väärä.

Maailma pyörähtää akselinsa ympäri. Vaihtaa suuntaa. Vereni on vuodatettu. Muistoni tahrattu. Muottini on muiden näköinen. Viiva sellainen kuin pitää. Ääneni kuului. Sain fyysisen muodon. Seison yhä paikallani. Syyttömänä maailman tuuliin. Kestäen kaiken. Omalla maallani. Sopeutuen. Silti olen väärä. Epäonnistunut. Viallinen. Turha. Näkymätön.

Silti, minä uskon. Tahdon uskoa. Pakko. Ehkä olen se omena, joka on pudonnut kauemmas puusta kuin pitäisi. Ehkä olen se poikkeus, joka vahvistaa säännön. Ehkä en. Mutta olen. Vain olen. Antaa tuulen huutaa. Ne, jotka halkovat tuulta, tietävät tietämättään, mistä puhun. Muut pitävät hulluna. Ehkä olen se hullu. Typerys. Sekopää. Viallinen. Paska. Mutta se on minä. Sellainen kuin olen.