Tässä mä oon, avoimena ja rampana

(4.2.2020)

”Kato. Ilus. Se kävelee ku ankka!” Hän sanoi ja matki kävelytyyliäni.

Mielessä kitkerät sanat hänen taustoistaan, uskonnollisesta suuntautumisestaan ja idioottimaisuudestaan. Mutta kuten minäkin, hänkin oli syytön syntymään vikoinensa. En montaa yläasteenaikaista ihmistä muista nimeltä, mut tän pojan aina.

Koska minä onnun. Tulen aina ontumaan.

Minä en juossut kertaakaan tonniviittäsataa liikuntatunneilla. En loistanut yleisurheilussa. En pystynyt juoksemaan rastilta rastille suunnistaessa. Hiihdon jälkeen kärsin illan kivuista.

Minä en ikinä ollut joukkueen vapaaehtoinen valinta osaksi joukkuetta jalkapallopelissä, en koripallossa enkä lentopallossa. Puhumattakaan pesäpallosta, ringetestä tai jääkiekosta.

Oletteko koskaan miettineet, miten mustavalkoinen on liikuntatuntivalikoima ihmiselle, joka ei synnynnäisen vamman takia voi osallistua 100% mukaan, tai ei yksinkertaisesti kykene? Oletteko miettineet, miten julmaa on olla osa samaa arvosteluasteikkoa, kuin täysin fyysisesti terveet?

Telinevoimistelu, jumppa, uinti, niitäkin oli. Mutta vuosi on pitkä, saati yhdeksän, jos näitä tunteja on liikunnassa kerran vuodessa. Ne ainoat missä olin samalla viivalla muiden kanssa.

Minulle ei ikinä toitotettu vanhempieni toimesta olevani erilainen, erityinen, enkä ikinä päässyt missään helpommalla. Perheen kävelyretket suoritin siinä missä muutkin, kävin telinevoimistelussa ja jumpassa, kunnes löysin oman lajini, ratsastuksen. Kukaan ei hössöttänyt asiasta ja ensimmäisiä häpeän tunteita aloin kokemaan vasta ala-asteen liikuntatunneilla. Pystyin kuitenkin osallistumaan liikuntatunneille ja olemaan porukan joukossa.

Yläasteella liikunnassa erottui voimakkaammin häpeä kykenemättömyydestä. Tiedätte, kuinka julmia voi lapset, teini-ikäiset olla, jos aiheen kiusaamiseen tarjoaa tarjottimella. Yritin olla, kuin kuka tahansa muu, kävellä normaalisti, käyttää muodinmukaisia kenkiä, vaikka niillä oli hankala kävellä, etenkin jos niissä oli enemmänkin korkoa. Näihin aikoihin häpeä erilaisuudesta toi mukanaan pelkoja kelpaamattomuudesta.

Pelkäsin, ettei minua hyväksytä. Pelkäsin, etten ikinä löydä itselleni edes puolisoa, koska kuka nyt ramman haluaisi.

Äitini itki, eikä edes ilosta.

Koska minulla on pes equinovarus, kampurajalka, jalan synnynnäinen virheasento. Olen ollut siitä onnellisessa asemassa, että synnyin TAYSin alueella, joten jalkani leikkasi Eero Somppi. Tämä herra oli pyhittänyt elämänsä kampurajalkojen korjaukselle, tehnyt väitöskirjansa aiheesta.

Tuolloin kampurajalan hoitona käytettiin leikkausta ja kipsiä. Minut on leikattu kahden päivän ikäisenä ensimmäisen kerran. Olen kaikesta häpeästäni huolimatta, tai sen takia, osannut aina heittää vitsiä syntymästäni. Äitini itki, eikä edes ilosta. Nimi on annettu hätäkasteella, joten sekin on tuulesta temmattu, eikä pitkään harkittu vanhempien hengen tuote. Jalkaani se ei liity, mutta isänikin muka epäili isyyttään, kun pelmahdin maailmaan pitkän mustan ja kiharan tukan kera. Siskollani kun oli kaksi vaaleaa hiusta päässään viisi vuotta aiemmin. Että siinä on tähdet ollut kohdallaan. No myöhemmin äiti kyllä sanoi olleensa onnellinenkin minusta ja isänikin on tunnustanut, ettei se omena niin kauas pudonnut.

Olen kuullut kaikki mahdolliset ilkkumiset, kauhistelut ja hämmästelyt koskien jalkaani, kävelytyyliäni, jalkojen eriparisuutta. Kun on tarpeeksi kuullut näitä mukahauskoja vitsejä ankkakävelystä, on luonnostaan kehittänyt itselleen melkoisen teflonpinnan. Kun minulta kysytään sadannenseitsemänkymmenenkahdeksannentuhannen kerran ”Onko sulla jalka kipeä”, jaksan yhä vastata, ei, minulla on kampurajalka. Jos se on niin harvinainen, etten tässä maailmassa löydä kohtalotoveriakaan oman ikäisistäni, niin kerrotaan edes maailmalle, että tälläinenkin on olemassa.

Kävin vuosittain lääkärissä Sompin luona. Pienennä se ei ollut vielä hankalaa, mutta ikää karttuessa olen todennäköisesti ollut maailman kamalin lääkäriin vietävä lapsi. 15 vuotta kun tuli mittariin, ei enää tarvinnut mennä ortopedille. Huh, mikä helpotus!

Tämä on tosin kostautunut myöhemmin.

Poljin pyörää ja mietin itsekseni, miten tässä pitäisi edetä, että kampurajalka saisi parhaimman hyödyn. 

Kun täytät 15 vuotta jäät muuten omillesi. Ketään ei kiinnosta, että jalkasi on kaksi ja puoli senttiä lyhyempi, kuin toinen. Ketään ei kiinnosta, että toinen jalkasi on kaksi kokoa pienempi, kuin toinen. Olin 15 vuotias vuonna 1996, joten tuohon aikaan, noihin tunnelmiin, ei apua tai tukea edes osannut kaivata.

On ollut aikoja, jolloin olen etsinyt tietoa omanikäisistäni kampurajalallisista, mutta harvemmin niitä on vastaan tullut. Olemme kai niitä 70-80- lukujen lapsia, jotka ei turhia huutele. Joille kuukauden palkan loppusumma on pyhä salaisuus ja sairaskertomus lukitaan pankkiholviin. Ettei kukaan perkele luule, että tässä oltais jotain vajavaisia ja kykenemättömiä, alempaa keskiluokkaa.

Olen joutunut jalasta käymään aina silloin tällöin lääkärillä, tai asia on tullut muuten vain puheeksi. Yleensä lääkärin reaktio on ollut hämmennys ja todennäköisesti olisivat määränneet vaikka pirtua reseptillä, jos vain olisin pyytänyt. ”Kuhan tuo ei vaan kysy enempää ja pelkkä kivunpoistoon tarkoitettu lääke riittää.” Veikkaan, ettei puoletkaan ole edes tietänyt mitä kampurajalka käytännössä tarkoittaa. Silmissämme se luo mielikuvan jostain afrikkalaisesta vaivaiskylästä, jossa ihmiset konkkaa keppien kanssa. Eikö vain. Niin hirvittävän ruma nimi, kampurajalka, pienelle virheasennolle. Kerran yllätyin positiivisesti, kun urheilulääkäri sattui kantakalvontulehduksen hoidossa vastaan. Hän tiesi mistä oli kyse ja vielä, kuinka se rajoittaa elämää ja aiheuttaa näitä mukavia lieveilmiöitä.

Kävin joskus terveyskeskuslääkärillä ja hän, muuten ensimmäinen kuka niin teki ja myös viimeinen, laittoi lähetteen fysioterapiaan. Jalka läpsyi kummallisesti tuohon aikaan ja se häiritsi itseä paljon. Fyssari katseli asentoeroja ja kummasteli pohkeiden kokoeroa. Lopulta, aikansa tuumattuaan lähetti kuntosalille. Käyt siellä vähintään 5 päivänä viikossa. Muistan itsekkin, kuinka hämmentynyt olin tuosta, etten tajunnut edes kysyä mitä siellä salilla pitäisi tehdä. Tunnollisesti kävin kuitenkin kuntosalilla, onneksi se oli niihin aikoihin työsuhde-etu. Poljin pyörää ja mietin itsekseni, miten tässä pitäisi edetä, että kampurajalka saisi parhaimman hyödyn. Ennen kuin keksin sen, lopahti innostus asiaan.

Myöhemminkin näitä ihmettelyjä ja asiaan puuttumattomuutta on monen kunnallisen- ja työterveyslääkärin toimesta kokenut ja täytyy myöntää, innostus lopahtaa aina alkumetreille. Yritin saada lähetettä jonnekin, jossa joku asiaan perehtynyt tutkisi jalan liikkeen rajoituksia ja mahdollisia elämää ja särkyä helpottavia asioita. Innostus on lopahtanut niin monta kertaa, ja vasta somessa pyörivät ”Olet hyvä just näin” ja ”Ei kiusata” kampanjat on saaneet minut puhumaan asiasta ensimmäistä kertaa ääneen.

Joku halusi ramman puolisokseen.

Olo on kuin AA-kerhossa, vaikken siellä ole koskaan käynyt.

Moi, olen Tiina, ja mulla on kampurajalka.

Tässä mä oon, avoimena ja rampana.

Olen kutsunut sitä aina pikkujalaksi

Mä syön särkylääkkeitä säännöllisen epäsäännöllisesti, enkä puhu kivusta ääneen.

Selkääni särkee, koska jalkojen pituusero on nykyään 2,5 senttiä. Tai no 7 vuotta sitten, viimeksi kun kävin röntgenissä ja lääkäri ihmetteli, onko kuvat mennyt sekaisin.

En ikinä voi käyttää korkokenkiä. Sen hyväksyminen kaikessa 155 cm pituudessa on ollut kova pala nieltäväksi.

Oikean jalan pohkeeni tekee käytännössä kaiken työn, joten sen massiivinen kokoero pikkujalkani pohkeeseen on huomattava. Tekeehän terve jalka kaiken työn.

Olen kampurajalastani huolimatta tehnyt huikeita juttuja elämässäni. Tai osittain siksi, että en anna sen rajoittaa.

Joku halusi ramman puolisokseen. Se joku on miettinyt jälkeenpäin, miten on mahdollista, ettei hän huomannut ontumistani. Hän kuitenkin työkseen, ja luonteeltaan, tarkkailee ihmisiä, kävelytyyliä, you name it. Se joku näki minussa kaiken muun, paitsi ikuisen ystäväni, kampurajalkani.

Tätä kirjoittaessani löysin viimein vertaistukisivustoni. Suomen Kampurajalkaiset. Tulen myöhemmin kertomaan, mitä löysin täältä ja kuinka minun kaltaisten ihmisten löytyminen on muuttanut elämää.