(4.4.2020)

”Äitiii…..”

Anna. Tuo. Voinko. Tuutko. Saanko.

Lapsi vaatii vanhempaansa miljoona kertaa päivässä. Osa tarpeeseen, osa ihan vaan varmistaakseen vanhemman lähellä oloa. Tuskin näinä päivinä olen ainoa äiti, joka illalla käpertyy sohvan nurkkaan rättiväsyneenä päivän touhuista. Ja mietin missä onnistuin tänään ja mitä olisin voinut tehdä toisin.

Kun lapseni pyysi minua leikkimään pikkuautoilla, vastasin ”Kohta, äiti laittaa ensin pyykit kuivumaan”. Kun lapseni pyysi olemaan Elsa, vastasin ”Kohta, äiti tekee ruokaa”. Kun lapseni oli nälkäinen ja annoin hänelle ruokaa, laskin hänet sylistäni kylläisenä päiväunilleen, miettien jo seuraavaa askaretta tai seuraavan lapsen tarvetta.

”Äiti sää unohdit”

”Ai mitä? No äitillä on tässä nyt pari muuttujaa mielessä, anteeksi. Tässä on maitoa.”

”Äiti leikkii huomenna heti aamulla autoilla”

”Äiti laittaa huomennakin mekon ja on Elsa”

Huomenna, huomenna, huomenna.

Miksei nyt. Tässä. Heti just nyt.

Kokeeko hän, etten välitä? Ettei hänen asiansa ole tärkeä? Ettei äiti ehdi katsella, kun maitokoomassa nukahdat syliin. Olenko minä äiti, joka hylkäsi poikasensa?

Sanoinko tarpeeksi monta kertaa, että äiti rakastaa aivan hillittömästi? Että olet rakas. Ja äidille niin järjettömän tärkeä. Sanoin. Hyvä.

Annoinko tarpeeksi monta pusua ja halausta. Vastasinko jokaisen taaperon hali pusu vaatimukseen? Vastasin. Hyvä.

Oliko kaikki lapseni elossa päivän päätteeksi? Oli. Hyvä. Erinomaista itseasiassa.

Joskus se riittää.

Mutta se ei mene niin

Siitä hetkestä, kun saat viivan tikkuun, joillain ehkä jopa aiemmin, alkaa armoton mietintä, miten ja millainen vanhempi olet. Jokaisella on lapsettomana ollut moniakin mietteitä lasten käyttäytymisestä ja niissä harhakuvitelmissa osa elää vielä ensimmäisen lapsen vauvavuoden. Minun lapseni kyllä ja minun lapseni ei. Minä teen niin tai näin.

Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven, joten en minäkään heitä. Olen syypää odottamaan lapsiltani tietynlaista käytöstä. Ennen lapsiani.

Mutta se ei mene niin. Meillä voi olla odotuksia. Me voimme lukea sata opasta parempaan lastenkasvatukseen ja osata vastata jokaiseen lapsen kehitystä tukevan toiminnan ohjaamista käsittelevään kysymykseen.

Perheessä on muuttuja. Se lapsi itsessään.

Hänellä on oma tahto, luonne ja mielipide.

Olen alkuun stressannut vauvaryhmien tuomaa painetta lasteni taidoista ja osaamisista. Kuka konttaa, kuka juoksee, kuka osaa piin arvon kuuden desimaalin tarkkuudella. Yksi puhuu sujuvasti kolmea kieltä ja toinen ei sanaakaan. Toinen pyytää potalle kolmekuukautisena, toinen on vaipoissa vielä kuusivuotiaana (fyi, kuivaksiopettelua säätelee hormoni, joten ei hätää, jos lapsesi ei käy kolmekuisena potalla).

Kun on tarpeeksi monta lasta, huomaa jossain kohtaa, kuinka lapsi itsessään vaikuttaa siihen mitä hänestä tulee. Kaikki on tehty samoista aineista, samoilla metodeilla. Samat pilttien maut, samat sormiruokailut. Meillä yksi tykkää lihapullista, toinen nakeista, kolmas syö mitä vaan ja neljäs avaa suutaan jo kuin linnunpoika uusille mauille. Yksi rakastaa suklaata, mutta vain tiettyä makua. Toinen ei voi koskeakaan, johan siinä sormet tahriintuu. Yksi tykkää sotkea sillä, muttei syö. Yksi syö pizzasta sisuksen, jos siinä on vain juustoa. Toinen haluaa reunat. Kolmas on sitä mieltä, että pizzaakaan ei olisi tarvinnut italiasta tänne tuoda.

Olenko passannut piloille

Sillä, kuinka kulinarisesti rikasta, luomua, einestä, tai piltin erimakuja tarjoat, ei muuten ole paskankaan vaikutusta siihen, millainen lapsestasi ruoka-asioissa tulee. Tai muutenkaan minkälainen hänestä tulee. Tiesithän, että lapsi voi elää lähes kuukauden pelkällä rahkalla, eikä hän kuihdu ja kärsi. Sokeria kohtuudella saavista lapsista ei tule automaattisesti ylipainoisia, vain herkkuja syöviä lapsia. Maku ei aina ratkaise, joskus lapselle, ja aikuiselle, pelkkä suutuntuma voi olla jo ajatuksena niin inhottava, ettei kyseinen ruoka maistu. Ja siinä ei opettamiset ja pakottamiset auta. Kokemuksesta voin kertoa, että kasvaessaan hän oppii käsittelemään tiettyjä suutuntumia.

Ikätasoisia vaatimuksia? Ikätasoista puhetta? Että mitä? Näin reilusti päälle kolmekymppisenä minun pitäisi muistaa miten näin asiat, kun olin kolme? Riittääkö, jos kerron totuuden, sen tarkemmin yksityiskohtiin puuttumatta? Riittääkö, jos tiedän että lapseni osaa kahta vuotta kohti käydessään syödä lusikalla itse. Pilaanko hänen taitotasonsa, jos syötänkin häntä välillä varmistaakseni ruokailun onnistumisen?

Olenko passannut piloille, jos aamulla lähdön hetkellä autan lastani pukemaan, kun kaikkien lähtö sujuu niin nopeammin ilman hermojen menetystä. Olenhan nähnyt, että halutessaan hän pukee tuosta vaan ulkohaalaria myöden itse itsensä. Joskus pelkkä ajatus siitä, ettei se enää 15-vuotiaana pyydä äitiään avaamaan kaljapulloa, riittää muistutukseksi, että tätä tämä on tässä ja nyt. Joskus jotain muuta.

Olen viettänyt lukuisia päiviä, jolloin en toivoisikaan olevani missään muualla, kuin laumani kanssa. Olen kuitenkin toivonut joskus yhtä päivää ilman yhtäkään vaatimusta keneltäkään. Useimmiten kuulen vastaukseksi näsäviisaan kommentin lasten lukumäärästä. Kuka tahansa voi haluta hetken hiljaisuutta. Onko lapsettomat oikeutettuja hetken hengähdykseen. Lomalle kaikesta, työstä ja velvollisuuksista. Onko raja oikeuteen jossain kahden ja kolmen lapsen välissä, vai loppuuko oikeus peräti yhden lapsen jälkeen? Tätä en vielä ole keksinyt.

Titteleitä on monia

Olen itkenyt itseni uneen, kun olen varma, että olen pilannut lapseni. Olen rikkonut hyvin toimivan kuvion, antanut periksi jossain missä ei olisi saanut antaa periksi. Olen ylevöittänyt kasvatustaitojani, kun lapseni on tehnyt omaksi yllätykseksenikin oikeassa paikassa juuri oikein. Nautin kuullessani lasteni taitoja kehuttavan. Olen miettinyt kaikki neurologiset ja vähemmän neurologiset kirjainyhdistelmät etsiessäni lapseni käyttäytymiselle syytä joissain tilanteissa.

Olen pysynyt tiukkana asioissa, joissa moni antaisi periksi. Vanhemmat nukkuvat omassa sängyssään, koska siihen meillä molemmilla on oikeus. Ei hyviin yöuniin lasten kanssa tietenkään, mutta parhaisiin mahdollisiin. Lapset nukkuvat omissaan. Ruokaa on maistettava, sitten saa mennä. Lasten hiukset laitetaan, joka aamu, kynnet leikataan kiltisti. Jöröjukkia meillä ei kasvateta. Lääkkeet otetaan nätisti. Tietyille paikoille, kuten tv-taso, ei lapsilla ole asiaa. Ei vanhempien tietokoneelle. Ei kännyköille. Valitse taistelusi. Jos haluaa jotain saada, on pakko antaa. Lapsilla on tabletit. Katselkoot niitä. Yhdelle tasolle saa kiivetä ja siitä hyppiä. Harmi heitetään parvekkeelle, jos turhaan kiukuttaa. Kiukutkoot siellä tai menkööt muualle, kunhan harmiton lapsi on paikalla. Vaikka välillä harmista halutaan pitää viimeiseen asti kiinni. Jos jotain haluaa, pitää pyytää nätisti. Anteeksi pyydetään, jos toista on loukattu, satutettu tai hän edes kokee niin. Vaikka sitten käsikädessä yhteen ääneen lapsen kanssa, jos se helpottaa asiaa.

Olen antanut periksi yhtä monessa, useammassakin asiassa, kuin pitänyt tiukasti kiinni. Valinnut taisteluni. Olenko lepsumutsi? Vapaakasvattaja, kuten olen kuullut sanottavan. En kai ole helikopterivanhempi. Eläisin vielä aikuisten lasteni puolesta elämää, suojellen heitä pahalta. Loppupeleissä vain tehden karhunpalveluksen. Tiikeriemo. Leijonaemo. KiVa. Vai vähemmän KiVa. Enhän mä edes ole jatkanut imetystä taaperoikään. Mutta välillä voin olla vähän pandaäitikin. Norsuäiti, olenhan itsekkin norsuäidin lapsi. Koko kylän kasvattama. Tiesitkö, että flamingovanhempi menettää kauniin, kirkkaan värinsä ruokkiessaan pikkuflamingojaan. He menettävät loistokkuutensa, aivan kuten jokainen vanhempi kerää ryppyjä ja harmaita hiuksia. Pingviiniäitinä jätän lapseni isän vastuulle ilman huolen häivää.

Titteleitä on monia. Mutta soisin, että lapseni kutsuisivat minua edes ihan jees mutsiksi tulevaisuudessa. Paras heille. Sitähän minä yritän. Mutta millä helkkarilla sen sitten varmistaa.

Millä kasvatan lapsistani työtä pelkäämättömiä, yhteiskunnassa osansa suorittavia yksilöitä. Esimerkillä luki jossain kasvatusoppaassa. No juu, check. kun kaksi työmoralistia saa lapsia, niin ei kai lapsistakaan voi ainakaan esimerkin puutteesta tulla työtä pelkäämättömiä.

Kaidalla tiellä pysyviä. Vaatimustaso nousee. Pelottelenko poliisilla jo nyt. Vai onko se juuri se millä ne alkavat kapinoida? Hitto, saatoin sanoa lapsille, että jos irrottaa turvavyön ennen kuin auto on pysähtynyt, tulee poliisi ja sanoo soosoosoo. Kaupasta ei saa varastaa, eikä tuotteita näpelöidä. Isi hoiti homman. isin työkaveri tulee sanomaan soosoosoo. Punaiset pallot saavat ansaittua kunnioitusta.

Tiedän äidin, joka katkaisi välit poikaansa, kun rakkaus ei riittänyt

Entäs sitten ne alkoholit, huumeet, rikokset. Lyönkö pullon kossua käteen, kun teini-ikäinen alkaa näyttää merkkejä, että homma kiinnostaa. Vetäkööt päänsä niin juntturaan, ettei enää ikinä tee mieli. Vai opetanko omalla esimerkillä, että kohtuullinen alkoholinkäyttö on kuitenkin enemmän jees. Estääkö se sitä, ettei nuori mieli kylille. Koska kaikki muutkin. Tuskin hän siellä saarnaa, että katsokaas kun tämä kohtuukäyttö…

Huumeet. Alkoholihan on so last season, jos tutkimuksia uskotaan. huumeet vain on tulleet kuvioihin yhä nuoremmilla ja nuoremmilla. Miten helvetissä mä selitän 9-vuotiaalle, että katsos kun nämä ei ole se juttu. Ja sun elämäs voi olla siinä. Kertalaakista.

Ja mites sitten, jos lapseni ajautuu rikoskierteeseen. Huumeita, pahoinpiteilyitä, henkirikos. Voinko minä äitinä edes vaikuttaa asiaan, johon johtaa niin monta tekijää?

Riittääkö rakkaus Kylmäkoskelta Saramäkeen? Tiedän äidin, joka vierailee henkirikoksen tehneen poikansa luona joka viikko vierailuaikana. Poika tappoi, mutta mikään ei tappanut äidin tunteita poikaansa kohtaan. Olen lukenut äidistä, joka piilotti lapsensa huumeita vaatehuoneeseensa ja teki useampaa työtä maksaakseen tämän huumevelkoja. Vain varmistaakseen lapsensa hengissä pysymisen, vankilan välttämisen. Koska rakkaus oli rajaton ja keinot kaihtamattomat. Tiedän äidin, joka katkaisi välit poikaansa, kun rakkaus ei riittänyt. Tiedän sen vaikutuksen. Tiedän myös miltä tuntuu menettää oma äiti aivan liian aikaisin.

Niin monta kysymystä avoinna.

Huomenna olen Elsa ja leikin pikkuautoilla. Käperryn lapseni kanssa vauvakuplaani edes hetkeksi. Tällä hetkellä, tässä ja nyt, rakkaus riittää. En ole äiti, joka hylkää poikasensa. En tässä, en huomenna, enkä toivottavasti ikinä. Joskus rakkaus vain riittää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s