Kiljusen herrasväen vuosi 2019

(28.12.2019)

Vuosi 2019…

Voi vuosi 2019. Olen vältellyt tämän kirjoituksen kirjoittamista tiedostamattani jo koko syksyn. En tietenkään tätä olisi voinut kirjoittaa heinäkuussa, enkä edes lokakuussa, mutta olen vältellyt kirjoittamista. Aloittanut kymmeniä kirjoituksia ja lopettanut ne kesken, kun pää tyhjenee tai täyttyy liiaksi. En yksinkertaisesti tiedä mitä tästä vuodesta kirjoittaisin.

Lainaan tässä kohtaa Englannin kuningattaren Elisabethin sanoja hänen tämän vuoden joulupuheestaan ”Polku ei ole aina tasainen ja tänä vuonna se on ollut melko kuoppainen. Mutta muutoksia parempaan tehdään pienin askelin”.

Vuosi 2019 oli jälleen täynnä suunnatonta rakkautta, kipuilua, ylpeyttä, surua, onnen ja surun kyyneliä. Saavutettuja unelmia. Saatuja ja annettuja halauksia ja suudelmia, pusuja ja eskimopusuja. Riitoja ja sovinnonhetkiä. Liian monia anteeksipyyntöjä, huonoa omaatuntoa. Vastapainoksi runsasta kiitollisuutta, toistemme huomioimista. Uutta opittiin ja vanhoja taitoja hiottiin.

Tunteiden Via Dolorosa

Vuosi alkoi lupaavasti. Pääsin kouluun, ja hetimiten siinä Jila ilmoitti tulostaan. Koulunpenkille paluu ei tällaiselle työelämän sankarille ole ollut kovinkaan helppoa. Saati, kun ympärillä oli kolme polvenkorkuista kaalimaan kakaraa, alkuraskauden pahoinvointi ja väsymys, joka meinasi välillä lyödä yli. Tuttu hormonihuuru valtasi loputkin energiat ja ajatukset. Mutta alkuvuosi oli silti melko nousujohteista, Jesper nukkui, iltataistelut olivat historiaa, puhe kehittyi huimasti, lapset nauttivat päiväkodista, sen ihanista hoitajista ja rauhallisesta tunnelmasta.

Huhtikuussa julkaistiin Juhon kirja ”Kaikella rakkaudella” (Warelia 2019). Tein päätöksen pysyä mielipiteineni ulkopuolella ja luin kirjan vasta valmiina. Tiesin kyllä lukematta sanaakaan, että tästä Juhon päiväkirjasta raskausajalta, hänen mietteistään ja kokemuksistaan, tulisi vedenjakaja. Tunteiden Via Dolorosa. Samalla, kun varauduin pahimpaan, koitin myös olla Juhon onnessa, ylpeydessä ja unelmien täyttymisessä mukana.

Se selän takana suhmurointi, selkäni takana ja suoraan minun edessäni. Koen tästä kirjan jälkeisestä ajasta tunteita rakkaudesta helvettiin ja takaisin.

Ilman papin aamentakin olen halukas seisomaan Juhon vierellä, niin hyvässä kuin pahassa. Nostamaan, ja tarvittaessa kantamaan. Olemaan nostettavissa ja kannettavissa. Vastavuoroisesti. Olemaan ääneti, kun ääneti on parempi olla ja äänessä, kun äänessä pitää olla. Olen ollut nyt niin hiljaa, että se on sattunut sieluun asti. Olen itkenyt räkä poskella neuvolan tädille, koska hänellä on vaitiolovelvollisuus. Olen padonnut tämän tuskan sinne, missä on helpompi pölyn antaa laskeutua. Olen esittänyt, ettei tunnu missään. Mutta tuntuihan se. Valehtelu, asioiden vääristely, sotajoukkojen haaliminen, ne ilkeät sanat ja viestit. Uhkailut, jotka veivät yöunet. Ystäviksikin luulemieni ihmisten menetys. Se selän takana suhmurointi, selkäni takana ja suoraan minun edessäni.  Koen tästä kirjan jälkeisestä ajasta tunteita rakkaudesta helvettiin ja takaisin. Ei minua hetkauta suuntaan, eikä toiseen, jos joku kokee kalikan kalahtavan, tai asian eri tavalla. Siitä loukkaantuu tai riemastuu. Myöntää tai kieltää sen olemassaolon.

On kaksi asiaa, joista en pääse yli. Ne on kiertäneet kehää päässäni, vain palaten aina vaan ja uudestaan virtahevoksi olohuoneeseen. Osa meidät elämästään leikanneista ihmisistä ei ehkä koskaan nähneet, että kirja oli Juhon unelma. Julkaistu kirja. Hei, kuinka moni meistä voi katsoa peiliin ja sanoa itselleen että ”Vittusaatana, mä toteutin mun unelmani. Mä kirjoitin kirjan!”. Kuinka moni teistä kritisoijista jäi märehtimään omaa loukkaantumistaan, ajattelematta, että teidän suustanne kuultuna pelkkä ”onnea kirjan julkaisusta” olisi ollut hyvinkin tärkeää. Vaikka ette sisältöön olisikaan olleet tyytyväisiä, olisitte olleet tyytyväisiä, että jotkut meistä vielä uskaltaa toteuttaa haaveitaan. En tiedä, osuiko teihin niin kovaa, että poistamalla elämästä, poistuu koko asian olemassaolo. Vai suutuitteko siitä, ettei mikään kirjoitettu pitänyt paikkaansa. Helpotus viimeksi mainituille. Koko kirja on Juhon näkemys, miten hän on kokenut asian. Päiväkirja. Kaunokirjallisuutta. Ei historiikki lähdetietoineen. Rivien väleihin ei mitään ole tarvinnut piilottaa.

Toinen asia, se eniten kyyneliä aiheuttanut, on lapset. Minun mistään mitään tietämättömien, vielä lapsuuden naiiviuden, hyvään uskovien, ihmisiin luottavien, täydellä sydämellä rakastavien lasteni sekoittaminen tähän. Heidän edessään ilkeät sanat, heidän hylkäämisensä, heidän elämänsä tähtihetkistä poissaoleminen, heille olematta läsnä ollessanne läsnä. Olen kerran vastannut kysymykseen, miksi joku on heidät hylännyt, eikä käy enää ja päätin, etten toista kertaa vastaa. Te tiedätte kyllä, keitä te olette ja jos lapseni ikinä enää asiaa kysyy, niin varautukaa puhelinsoittoon. Jos te haluatte lapseni asiaan sekoittaa, niin hoitakaa sitten loppuun asti. Olkaa vihaisia minulle. Olkaa vihaisia Juholle. Älkää viattomille lapsilleni.

Toisaalta, Juho sai myös paljon kehuja, positiivista palautetta ja kommentteja vastapainoksi. Ja kyllä, kävisimme kaiken uudestaan läpi, jos nyt, lähes vuotta myöhemmin pitäisi valita.

Minun lasteni elämästä ei viedä enää yhtään ihmistä pois.

No, mutta vuosi jatkui, kaikesta huolimatta. Kesällä ei tänä vuonna päästy nauttimaan samanlaisista helteistä, kuin edellisenä vuotena. Mutta mahtui sinnekkin uimarantapäiviä ja retkiä. Pistettiin asuntokin myyntiin. Puiden kellastuessa ja syksyn ottaessa valtaa alkoi jännitys tulevasta suurperhearjesta ja uudesta vauvasta nostaa päätään. Varsinaisia hankintoja ei tarvinnut tehdä, kaikkihan oli jo valmiina. Lapset aloittivat jälleen uudessa päiväkodissa, vanhan suljettua ovensa tarpeettomana, täyteen tuupattujen kaupungin päiväkotien keskellä.

Sitten taas rysähti. Meille niin tärkeä ja rakas pariskunta pisti lusikat jakoon. Olen joskus nauranut leijonaemo lempinimelle, joita käytetään suojelevista äideistä. Mutta leijonaemon tuskaa koin, kun ensireaktioni oli, että ei, minun lasteni elämästä ei viedä enää yhtään ihmistä pois. Ei ero ole koskaan helppoa eroaville. Mutta ei se ole myöskään ystäville. Koska jossain siellä sielun sopukoissa ystävätkin tekevät eroa. Ei niin, että toinen hyljättäisiin, poistettaisiin perheraamatusta ja leikattaisiin valokuvista, vaan eroa siihen mikä on ollut pari, yksikkö, yhteinen historia. Yhteiset muistot, suunnitelmat ja kokemamme asiat. Tein omaa eron surutyötäni hormonipäissäni. Itkeä tirautin ja tein pesäeroa yksikköön, josta tuli kaksikko. Kaksikko, joista molemmista haluan pitää kiinni, edes lasteni tähden.

Ethän sinä akka raukka tiennyt kivusta vielä mitään.

Sitten tuli luojan kiitos lokakuu. Ja vuoden 2019 ehdoton kohokohta, Jilan syntymä. Sisarustensa kaltainen kaunotar saapui syksyn harmauteen, sateen keskelle. Täydellinen ja hurmaava rimppakinttu, joka tarrasi heti kiinni isänsä partaan.

Mutta voi mikä synnytys! Yllättäen jälleen käynnistettynä sydänäänien vuoksi. Rennolla otteella, been there, done that, saliin ja sitten odoteltiin. Ja odoteltiin. Eikä mitään tapahdu. Ei synnytykseen viittaavaakaan. Lopulta kätilön avustamana, ilman uusia annoksia kipulääkkeitä ja ilman synnytyssupistuksia tyttömme saapui maailmaan. Kuin kertoen, että ethän sinä akka raukka tiennyt kivusta vielä mitään. Pari pyörähdystä leikkaussalissa, kolmisen litraa hukkaan heitettyä verta, naama valkoisena, viisi päivää sairaalaan menosta, olin kotona ja peilistä katsoi suurperheen äiti. Aika ja rautainfuusiot korjaavat kropan, henkisesti olin valmis seuraavana päivänä menemään synnytyssaliin uudestaan. Jila sai marraskuussa kasteessa nimekseen Jila Seya Helmiina. Kummeikseen hän sai ihanan joukon tärkeitä ihmisiä, jotka haluamme pitää elämässämme pitkään. Kiitos Laura, Jani, Roope ja Jukka suostuessanne tähän elämän mittaiseen matkaan. Toivottavasti luitte pienellä präntätyn tekstin, joka velvoittaa jokaista lapsemme kummia hoitamaan myös tämän sisaruksia. Vaikka juhannuksena. 😀

Meidän koira kuoli

Marraskuun koittaessa jouduimme toteamaan, että meidän häntämme, Darsteller Bequai, Jerkku, on siinä kohtaa risteystä, että saamme tehdä päätöksen hänelle paremmasta ja arvokkaasta lopusta. Ennemmin päivä liian aikaisin, kuin päivä liian myöhään. Emme enää voineet sulkea silmiä todellisuudelta, että Jerkulla oli kipuja, hän ei enää nauttinut elämästään samalla tavalla, kuin ennen. Kun talossa on lisäksi arvaamattomia mini-ihmisiä, ei päätöstä voi jättää herran haltuunkaan. Jerkku koiraa täällä ikävöi jokainen. Se on puheessa aamuin ja illoin, päiväkodissa, tuntemattomille kadulla. Jessika suoraviivaisena toteamassa kaikille, että meidän koira kuoli.

Sain somen kautta liudan ihania naisia elämääni.

Loppuvuosi meni itseä parannellessa, ja menee toki vielä alkuvuosikin. Onni on oma hieroja, sen verran selkä ja lonkat on saanut kolhuja viime vuosista. Sitä se on, kun vartalo on kohta nelikymppisen ja mieli kuin kakskymppisellä.

Vaikka vuosi oli menetyksiä tavalla ja toisella täynnä, on siihen mahtunut uusien ihmisten kohtaamisia. Panostimme sosiaaliseen mediaan tänä vuonna hiukan enemmän ja sain somen kautta liudan ihania naisia elämääni, joista osan olen kunnian saanut tavatakin. Lisäksi tietysti kiitoksensa ansaitsevat ne ystävät, jotka edelleen ovat kiireisen perhearjen keskelläkin puolin ja toisin vain viestin tai puhelinsoiton päässä.

Sitten ne meidän tärkeimmät. Heidän vuotensa on ollut huimaa kehitystä täynnä.

Jesper, maailman ihanin, auttavaisin ja herkin isoveli. Auervaaramainen kihara otsalla hän pohtii tämän maailman menoa. Hänen herkkyytensä sekoitettuna neljän vuoden uhmaan, on kuin ydinpommia kantaisit käsissäsi. Mutta niin paljon syvällisiä ajatuksia, niin paljon viisautta, jota hänestä ei äkkiseltään kaiken vilkkauden alla huomaa. Toisaalta, kun juoksee paljon, ei ehdi jutella turhanpäiväsiä ja voi keskittyä pohtimaan tärkeämpiä asioita.

Jessika, prinsessa Jessika. Hän on pinkki prinsessa, musta prinsessa, jääprinsessa, supersankari. Hän on vuoden aikana muuttunut suloisesta tytöstä naisellisuutta pikkusormen kynnen päästäkin huokuvaksi nuoreksi neidiksi. Hänellä on mielipide ja vastaus kaikkeen. Hän on tuli ja leimaus. Hän on myös sytytin tuohon kantamaani ydinpommiin.

Ihan kiva, sanoi Jesper, vaikka poikaa toivoikin.

Jiia. Päiviemme aurinko. Tämän vuoden aikana hän on oppinut kävelemään, juoksemaan, tapailemaan sanoja, vaatimaan ja osaamaan ilmaista itseään. Hän sukkuloi hymy huulilla kaikkien keskellä. Hän aiheuttaa kiipeilyllään harmaita hiuksia ja lieviä sydänkohtauksia päivittäin. Vaikka taitoa ei joka paikkaan ole, isompien perässä hänellä riittää tahtoa senkin edestä.

Jila, pikkuinen pohtiva katse sylissäni, kuin kysyen kuka sinä olet ja mitä sinä siinä teet? Hän on meidän tasapainottajamme, rauhoittaja, jonka lähellä isotkin rauhoittuu ja jakaa rakkauttaan. En vielä tiedä, mitä hänestä tulee, mutta ihan kiva, sanoi Jesper, vaikka poikaa toivoikin.

Sitten Juho, edelleen päivieni valo ja öitteni hämäryys. En taaskaan tiedä, mitä sinulle sanoisin tai kirjoittaisin. Tänä vuonna yllätän valitsemalla jotain uutta lyriikkaa. Tässä Suvi Teräsniskan tulkitsemassa, Juha Tapion kirjoittamassa kappaleessa on sanottu se, mitä minä haluaisin sinulle nyt sanoa:

En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään, kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen, huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi vielä kerran toivon meille tuoda voi
Tulkoon rikkautta, huolta, tulkoon täysi huominen
Minä kuljen kanssas samaa puolta, lupaan sulle sen.

Kohti parempaa ja viisaampaa vuotta 2020!