Pakollinen päivitys ”Vain elämää”

(6.10.2020)

Pakollinen päivitys ”Vain elämää” formaatin ympärille. Alun perin tarkoitus oli luoda täytettä ja kevyttä tavaraa blogiini, mutta ajan kuluessa siitä on tullut enemmän kuin täyte. Aiheen piirissä pyöriminen on enemmän tapa ja valitettavasti minä nautin kyseisestä formaatista. On ihanaa, kun pääsee katsomaan julkisuuskuvan taakse, ainakin edes osittain.

 Hyvää viihdettä, josta ei tarvitse pahoittaa mieltään.

Älkää pelätkö, en ole kirjoittamassa joka viikkoista päivitystä kustakin artistista. Viimekaudellakin aika loppui ikävästi kesken ja ainakin yksi artisti ei päässyt porrasvaloihin teksteissäni. Nyt kouluhommien ja elämän hektisyyden asettamien haasteiden myötä rajaan aika paljon aiheita, jotka näkevät päivänvalon.

Toisinaan minä ihmettelen itseäni. Toisinaan minä ihmettelen kaikkia muita. Pääsääntöisesti minua ei juuri nappaa muiden ihmisten menemiset tai tekemiset, kohtaloista puhumattakaan. Ja siinä on pähkinänkuoressa ohjelmaformaatin koukuttavuus. Hyvää viihdettä, josta ei tarvitse pahoittaa mieltään.

Mitä muuta katajainen kansa kaipaa kuin toivoa siitä, ettei alamäki ole alamäkeä koko elämänmitalta. Että, kun uskoo omaan tekemiseen, se lopulta palkitsee. Jokainen artisti on käynyt kovia kokemuksia, rankkoja avioeroja, etääntymisiä ihmisyydestä, väkivaltaa, huumeita ja päihteitä. Jokaisella on jollain tapaa jotain annettavaa.

Kuvioon kun lisätään ne yksilöt, jotka vaikeuksista huolimatta onnistuivat menestymään, pääsevät kameroiden eteen. Ne yksilöt, jotka onnistuivat kääntämään oman tuskan ja epävarmuuden johonkin positiiviseen. Johonkin tuottavaan. Lähes jokainen ohjelmassa ollut artisti on tai ainakin on ollut jollain tapaa aikansa ikoni. Menestynyt hyvin jopa nykyisillä mittareilla mitattuna.

On helpompi olla rehellinen, kun ollaan vaan ”kaksin”

Se, kuinka paljon näkee siitä oikeasti ihmisyydestä ikonin takana, on arvoitus. Kamerat kuvaavat 24/7 jokaista hetkeä, tilaa ja tapahtumaa. Videot editoidaan ja leikataan, laitetaan pätkiä ”reaaliajan” väliin, luoden hyvän illuusion juuri tuotantoyhtiön haluamalla kontekstilla.

Vaikka kamerat kuvaavat jatkuvasti, niihin kiinnittää huomioita harvakseltaan, kun päivät kuluvat. Siitä tulee normaalia ja ihmiset (kyllä, ikonitkin ovat vain ihmisiä), turtuvat ja tottuvat niihin. Hetken päästä ei enää mietitä, kuinka jokainen sana taltioituu jonnekin.

Oudosta leiristä tulee normi, sitä elää hetken omassa maailmassa ja unohtaa muun. Koskettavia hetkiä luodaan niin keinotekoisesti ja sattumankaupalla, että kovempikin saattaa unohtaa olevansa kova. Saatetaan sanoa jotain, mitä ei normaalisti sanota. On helpompi olla rehellinen, kun ollaan vaan ”kaksin”.

Lopputulema on arviolta maksimaalinen viihdearvo ja konteksti luodaan sen mukaan, minkä uskotaan myyvän eniten. Eikä siinä ole mitään väärää. Kunhan huomautan, ettei se ole koko totuus, vaikka alussa kehuinkin, kuinka mukavaa on päästä kurkkimaan verhon taakse. 

Satulinnaan saapuminen on hyvä esimerkki kaikesta. Kukaan ei tiedä tai tunne kunnolla toista, joten jokaiseen vitsinpuolikkaaseen tartutaan ja nauretaan hermostuneesti. Jokainen yrittää olla äänessä ja luoda itselleen turvallisen kuplan turvattomuuden ympärille. Toiset hakeutuvat epämukavuusalueelle tarkoituksellisesti.

Nyt on kuitenkin hyvin mielenkiintoinen kattaus. Todella mielenkiintoinen, sillä vaihtelua on enemmän kuin aikaisemmin. Ihmiset ovat hyvin paljon erilaisempia kuin aikaisemmin. Suuria, megaluokan tähtiä ei ole Arja Korisevan lisäksi. Enkä häntäkään megaluokan staraksi näkisi, mutta jokainen kyllä tietää kuullensa hänen nimensä. Sen sijaan suoraan mielipiteensä sanovia ja ajattelevia yksilöitä sitäkin enemmän.

Stigin vanha tuotanto. Nyt tarkoitan oikein vanhaa tuotantoa. Tai Veskun suorapuheisuutta tai ruman kääntämistä kauniiksi vaikka ”Narkkarirakkautta” biisin tyyliin. Herra Ylppö on jo ollut otsikoissa puheittensa takia useammin. Jo paljon aikaisemmin kuin koko ohjelma alkoi. Ja siinä vain muutama esimerkki.

Vastakkainasettelu olisi tulista

Mielenkiintoni on ollut jo useamman vuoden artisteissa, jotka kieltäytyvät kerta toisensa jälkeen. Tai artisteista, jotka tuotantoyhtiö on haudannut tai artistit, jotka lähtivät kävelemään. Kukaan ei pysty varmuudella ulkopuolelta ja vaillinaisin tiedoin sanomaan, kenen totuus on totta.

Laura Voutilainen antoi vähän esimakua siitä, mitä liika suorapuheisuus voi aiheuttaa. Mitähän sanottavaa Anna Eriksonilla olisi? Tai jollain, joka ei koskaan ole lyönyt itseään kunnolla läpi. Ainakaan vielä. Lensihän Ville Valo aikanaan demonsa kanssa pihalle tapaamisesta, kun ei saanut polttaa tupakkaa sisällä. Löi itsensä sittemmin kyllä läpi.

Sellainen kokoonpano olisi mahtava, jossa puolet olisi näitä tuotantoyhtiön ”hyväksikäytettyjä” artisteja ja puolet niitä, jotka ovat vahvoja persoonia tuotantoyhtiön siipien suojassa. Vastakkainasettelu olisi tulista, ehkä jopa raadollista ja tuskaisaa, mutta avaavaa. Siinä, missä katsojat saisivat rahoillensa vastinetta, artistit joutuisivat tarkastelemaan maailma erilaisesta vinkkelistä.

Vielä hekumallisempi olisi kattaus, jossa kaikki olisivat katkeria ja hylättyjä. Se nostaisi kilpaa haukkumisen ja vertailun, ketä kairattiin pahiten peräpäähän. Nämä edellä mainitut kokoonpanot saattaisivat kyllä koukuttaa ihan uudella tavalla, mutta en usko ohjelman enää tarjoavan samaa viihdearvoa, mitä se on tarjoillut nyt. Siitä puuttuisi toivo, mitä satulinna edustaa.

Katajaisen kansan kitukasvuinen yksilö

Jokaista artistia kuitenkin yhdistää yksi tekijä. Tavalla tai toisella musiikki on keino purkaa oloaan. Auttaa jaksamaan. Jotain, mitä tehdään suurella intohimolla, joko hymy huulilla tai hampaat irvessä. Toiset menestyvät toisia paremmin ja kaikki eivät halua suurta huomiota ja menestystä. He eivät edes halua enempää kuin ovat jo saaneet.

Joten päätän tekstini ikävään oravanpyörään. Oli tilanne millainen tahansa, emme voi kiistää leikkauksen ja asettelun muodostamaa kontekstia ja näin ollen, me emme voi olla varmoja, kuinka paljon oikeasti kurkimme esiripun taakse.

En väitä, etteivät artistit ja aikamme ikonit ole rehellisiä ja aitoja. Väitän, että kaikki on kiinni näkökulmasta, jota suuntaa valitettavan paljon raha. Silti koen ohjelman hyvin viihteellisenä ja omaa maailmankuvaa avaavana. Olenhan sentään katajaisen kansan kitukasvuinen yksilö, jonka tie on rakennettu sepelistä. Ajatusjuoksun seuraaminen on antoisaa. Lopulta, matka on tärkeä, ei niinkään päämäärä.