esittäjältä (10.9.2019)
Ensimmäiseksi on mainittava, etten ole ollut koskaan ikinä Antti Tuisku fani. En Idolsin aikaan enkä sen jälkeen. En ole koskaan kuunnellut hänen musiikkiaan enkä välittänyt hänen laulustaan. Vasta lapsieni innostuessa YouTuben musiikkivideoista Antti on noussut paremmin tietoisuuteeni. Antti ei, silti vieläkään, kuulu minun lemppareihini, mutta hitto hänellä on hienoja sanoituksia. Näin sävelkorvattomana, rytmitajuttomana ja musiikista mitään ymmärtämättömänä, minä niin tykkään sanoituksista.
Hyperaktiivinen ikiliikkuja, jonka pitää tehdä temppuja, repäistä ja olla jotain, mitä kukaan muu ei vielä ole ollut. Nautin suunnattomasti huomatessani heti ensimmäisten minuuttien aikana, että Antti on löytänyt jonkun sisäisen rauhan. Hän oli levollinen. Verrattuna ainakin aikaisempaan. Kävi ilmi, että hän on ollut pois parrasvaloista opiskeluiden ajan ja valotti menneisyyttään koulukiusattuna. Kertoi, kuinka vaikeaa on mennä koulun ruokalaan ensimmäistä kertaa vuosiin. Huolimatta siitä, että hän on esiintynyt tuhansille ja taas tuhansille ihmisille. Lukuisia kertoja. On kuitenkin eri asia olla artisti, pukea työminä päälle ja olla osa sirkushuvia, minkä kansa vaatii. On paljon vaikeampi olla oma itsensä. Lähellä ja intiimisti. Ilman ennakkoasetuksia ja -odotuksia. Vaikeampaa, koska puskuria ei ole. Artistina voi aina uskotella itselleen, että arvostelu koskee hänen työminäänsä, ei häntä. Hänen tapaansa esiintyä tai tehdä töitä.
Antti myös valotti kärsineensä parisuhdeväkivaltaa toista vuotta. Kyllä, ei ole mitenkään harvinaista, että myös mies kokee parisuhdeväkivaltaa sekä henkisesti että fyysisesti. Se voi silti olla erilaista kuin esimerkiksi miehen tekemä, sillä harvalla naisella on voimaa paiskoa miestään ympäri kämppää ja pitkin seiniä. Silti, fyysiseen väkivaltaan ei tarvita kuin pieni uhkaus nukahtamisesta ja siitä, mitä sitten tehdään. Tai Antin tapauksesta, kun toinen kaahaa 160km/h ja uhkaa ajaa päin seinää tappaen molemmat, jos Antti ei sano rakastavansa.
Nämä ovat vain vuorenhuippu artistin nykyisessä elämässä. Antti ei voittanut Idolsia vaan tuli toiseksi. Hänellä piti olla loistava ura laulajana ja esiintyjänä. Ja Antti antoi palaa. Esiintyi tyhjälle yleisölle ja jos yleisöön tuli joku, sai Antti kaljapullosta. Kun ottaa huomioon koulukiusaamisen ja tunteen riittämättömyydestä, en tiedä mikä sai Antin jatkamaan. Mistä kaivoi voimaa jaksaa yrittää. Entä kun keikkailu alkoi kantamaan ja rundia tehtiin. Esityksen piti loistaa eikä siitä tingitty. Hintana oli se, ettei artistille jäänyt senttiäkään käteen kulujen jälkeen. Hän muutti yli vuodeksi kavereiden ja tuttavien nurkkiin asumaan ja laittoi oman asuntonsa vuokralle, että sai keskittyä musiikkiin. Jälkikäteen on helppo mennä arvostelemaan hänen valintojaan oikeiksi. Kuinka moni lupaava artisti on luovuttanut vastoinkäymisten vain toistuessa, pienempinä tai isompina. Minulle ei edelleenkään selvinnyt, mistä kaikesta Antti on joutunut luopumaan nykyisen asemansa eteen. On upeaa, että hän kuitenkin antaa arvon kaikille muille ja kokee olevansa etuoikeutettu. Kokea kaiken olevan annettua, vaikka todellisuudessa hän on ansainnut ihan kaiken, mitä on saavuttanut.
Antin opiskelu ja ”välivuosi” maailmasta teki hyvää. Hän löysi jotain sisälleen. Jotain, mikä sai kaverin pysähtymään. Se näyttäytyy upealta. Puhuttaessa syvällisestä, filosofisesta väittelystä, jota Maija veikkasi väliaika-aktiviteetiksi, en näe Anttia väittelemässä. En koe Antin olevan syvällinen ja filosofinen tyyppi, mutta Antti kuitenkin tuntee, mistä puhuu. Hänen ei tarvitse miettiä niitä. Hän on joutunut elämään sen. Ei elämään väitelläkseen. Antin olemukseen oli tullut ripaus syvällisyyttä, mutta uskoisin sen vain näyttäytyvän sellaisena, kun kaveri osasi kerrankin olla paikallaan, kuunnella ja sanottaa itseään esittämättä. Ainakin verrattuna entiseen. Hän uskalsi olla enemmän henkilö kuin artisti.
Suurin yllätys itselle koko jakson aikana oli se, että siellä tuli minun yksi ehdoton suosikkini. Biisi, mitä en uskonut kenenkään valitsevan. Antti itsekin sanoi, että kun sitä ehdotettiin julkaistavaksi, niin vastaanotto oli, että eikö tämä ole vähän liikaa. Kiitos ja kumarrus Antille, että julkaisi biisin. Ja iso kiitos sen esittäneellä Samulle. Ensimmäisen kerran tutustuin biisiin Jesperin ja Jessikan tanssiessa sen tahtiin YouTubesta randomilla tulleena. Olin että ei tämmöistä. Tuli itku, kun seuraavalla kerralla yritin skipata koko kappaleen. He vaativat sitä. Enkä voi moittia. Se on hyvänmielen biisi, jonka yksittäisistä säkeistä voi löytää suuria viisauksia. Antin tuotannosta valittiin myös toinen suosikkini. Biisi, johon jokainen voi samaistua. Ihan jokainen, vaikka kenelläkään ei olisi näyttää mitään konkreettista, miksi samaistuu. Jokainen on kokenut jossain vaiheessa elämäänsä tunteen, ettei oikein kuulu joukkoon. Jopa ne suositut ja tavoitellut sankarit koulutaipaleella. Toki sanoma korostuu pieneltä paikkakunnalta tulleelle, jonka sielua tavoittaa biisin alussa sanat konkreettisesti kulminoituen. Tai laulajalle, jota on kiusattu.
Antti elää tunteella, ei järjellä. Päätöslaulu oli mielestäni oikein osuva, kun mietimme Antin elämää. Hakeutuu tositelevisio formaattiin, vaikka on kiusattu koulussa. Laulukilpailuun eikä voita. Laulaa silti. Esiintyy ja keikkailee, vaikka yleisö ei tule paikalle. Tekee sitä mistä nauttii ja saa palkaksi kaljapullosta tai suunsoittoa niiltä harvoilta, jotka osallistuvat. Pysyy otsikoissa ja näkyvillä, vaikka jokainen kerta muistuttaa kouluajoista. Tunteesta, minkä haluaisi vain unohtaa. Antti ei tienaa ja joutuu lokkeilemaan toisten nurkissa, jotta voi tehdä sitä, mikä ei tuota. Rakastuu matkan varrella ja joutuu parisuhdeväkivallan pyörteisiin. Palkaksi hän lopulta räjäyttää pankin. Kuinka moni olisi ollut valmis luottamaan omaan unelmaan niin paljon, että olisi katsonut pelin loppuun luovuttamatta. Ansaittu, ei annettu. Romahtaa, mutta painaa päälle.
Jakso oli yllättävän syvissä vesissä, mutta iloisessa tunnelmassa. Siinä oli jotain kontrastien vastakkaisuuksia väärin ja se miellytti minua. Toki artistien on helpompaa olla ohjelmassa, kun jokainen on ollut siellä jo kertaalleen. Tietää, mitä odottaa. Kenenkään ei kuitenkaan enää tarvitse näyttää osaavansa ja todistaa kuuluvansa muiden joukkoon. Nyt oli vapautunutta ja nautinnollista seurattavaa, kun jokainen artisti teki Antin biiseille sen, mitä halusi tehdä. Miettimättä sitä, mistä voisi tulla hitti. Puhtaasti siitä ilosta, että sai esittää kappaleen kollegalleen. Kunnioittaen tätä. Seuraavaa jaksoa odottaen ja jännittäen, näkyykö Antin muuttunut olemus ja pysähtyneisyys, siinä määrin kun ikiliikkuja pysähtyy, hänen esityksissään.
14 jalkaa ja 1 häntä 
Vastaa