(29.5.2020)

10 vuotta.

10 vuotta sitten sain puhelinsoiton, joka pysäytti koko työpäivän. Se puhelu isältä kertoi, että äiti on viety ambulanssilla sairaalaan.

”Kuole pois äiti, kuole pois!”.

Taksi alle, matkalla soitto siskolle, että nyt olis paras hypätä autoon ja tulla Lempäälään. Loppu on tullut.

Liian monta sairaalareissua, liian monta korjattua kohtaa. Joku pettää aina.

Sairaalassa lääkärin sanat, että tilanne voi kestää kaksi tuntia tai kaksi vuotta. Kaksi vuotta! Miten me ikinä jaksamme sellaista. Massiivinen aivoverenvuoto oli keskellä aivoja, joten kaikki toiminnot ymmärryksestä, liikkeestä tai edes kivusta, oli poissa. Sydän löi. Tuo sydän, jota oli isossa operaatiossa korjattu. Operaatiossa, jossa pelkkä henkiinjääminen oli hiuskarvan varassa. Saati normaali elämä.

”Kuole pois äiti, kuole pois!”. Kuka ajattelee niin? Minä. Minä ihan oikeasti näin kauhukuvia tilanteesta, jossa äitimme makaisi syvässä tiedottomuudessa sairaalassa useita kuukausia, vuosia.

Niin ei onneksi käynyt. Äitimme nukkui pois seuraavana yönä.

Miten siitä selviää?

Kaikki järjestely ja toimiminen pitää pystyssä. Hautajaiset, perunkirjoitus, uusi asunto isälle, pakkaaminen. Tein sivussa töitä enemmän, kuin ehdin miettiä. Laihduin olemattomiin. En surusta, vaan siitä, ettei ollut aikaa syödä.

Miten siitä selviää? Kysymys, johon olen vastannut monta kertaa. Rehellisesti sanottuna, en tiedä. En todellakaan tiedä. Paistaako aurinko joskus vielä? Paistaa, se paistaa, jo seuraavana päivänä. Et vain huomaa sitä. Aurinko odottaa kyllä, milloin taas käännät katseesi taivaalle ja näet sen. Se ei ehkä ole huomenna, eikä seuraavalla viikolla. Mutta se paistaa kyllä.

Helpottaako ikävä ikinä? Helpottaa. Se ei lopu kokonaan, se muuttaa muotoaan. Ikävä saa meidät muistelemaan ihmistä. Ensin kaikkia parhaita puolia hänessä. Jossain kohtaa muistat myös ne asiat, joista et ole kovinkaan ylpeä, tai oletettavasti hänkään ei olisi. Muistat riidat, muistat halaukset. Muistat hänen luonteensa parhaat puolet. Lopulta muistat ne hänen ikävimmät piirteensä. Ja sekin on ihan ok. Sellainen hän oli, hyvine ja pahoine puolineen. Hyväksyä hänet sellaisena, kuin hän oli. Sitä kai jokainen meistä toivoo itselleenkin.

Unohdanko miltä hän näytti? Et! On aikoja, jolloin et muista tarkalleen häntä. Mutta tulee päivä, jolloin muistat jokaisen uurteenkin kasvoilla. Et muista joka päivä jokaista asiaa, mutta niitä putkahtelee mieleen sieltä täältä. Vieno hajuveden tuoksi, lapsuudessa syöty makeinen, jota maistat pitkästä aikaa, laulu.

Harmittelenko jälkeenpäin jotain? Aivan varmasti. Kuinka vuosia käytit aikaa puhua tyhjänpäiväisyyksia, kun ajan olisi voinut käyttää vaikka hänen lapsuutensa, sinun lapsuutesi tarinoihin. Ainakin näin jälkeenpäin ajateltuna.

Kaipaanko häntä? En joka päivä. En aina edes viikottain. Toisaalta on aikoja, jolloin kaipaan häntä kymmeniä kertoja päivässä. Kaipaan lapsilleni mummua. Kaipaan niitä neuvoja, jotka todennäköisesti eivät toimisi.

Kaipaan sitä, että saisin olla yhtenä päivänä itse äidin tyttö, katsella, kuinka hän ottaisi ohjat kodissani. Kuinka hän laittaisi mielellään kaiken. Ripustaisi verhot joutessaan, paikkaisi loputtoman kasan reikäisiä housuja. Patistaisi ulos ja elokuviin, koska hän hoitaa kyllä muun. Ruokkisi ja halaisi lapseni puhtaasta rakkaudesta. Pyyteettömästi ja omasta halustaan.

Olenko kateellinen ja katkera äidillisille? Onnellisille isovanhemmille En. Olen surullinen niistä, jotka eivät ymmärrä oman vanhempansa olemassaolon arvokkuutta. Olen surullinen niistä, jotka eivät halua ottaa lastenlastensa elämään osaa.

Haluaisinko asioiden muuttuvan, antamalla mitä vaan? En. En voisi sitä surua ja murhetta tuottaa kenellekkään muulle, kenenkään muun kustannuksella.

Muistan miltä hän tuntui halata.

On päiviä, jolloin en muista miltä äitini ääni kuulosti. On päiviä, jolloin kuulen sen kirkkaimpana päässäni. Kuulen hänen laulunsa. Kuulen hänen tuhahduksensa. Kuulen hänen ivaa tihkuvan sydämmellisen tervehdyksensä, kun hän tervehti ihmistä, josta ei välittänyt. Hänen ilmeensä tuolloin.

Muistan miltä hänen allekirjoituksensa näytti. Kuinka kaunis se lapsena oli minun mielestäni. Muistan hänen tinkimättömyytensä ja pikkutarkkuutensa. Muistan hänen saamattomuutensa. Muistan hänen sormuksiansa täynnä olevat kädet.

Muistan hänen hyvät päivänsä ja muistan hänen romahduksensa. Muistan, kuinka hän nousi feenikslinnun lailla tuhkasta. Muistan hänen tapansa lohduttaa. Muistan hänen myrkylliset sanansa, hänen suuttuessaan.

Muistan miltä hän tuntui halata. Muistan, miltä hänen silityksensä kipeänä tuntui.

10 vuotta. Se on pitkä jakso tapahtumia, joista hän jäi paitsi.

Olen vaihtanut työpaikkaa, olen muuttanut neljä kertaa, olen saanut mahtavan puolison itselleni, olen saanut neljä upeaa lasta. Tämän kaiken olisin mielelläni jakanut hänen kanssaan. Onnekseni saan jakaa ne isäni kanssa.

Olen jokaisen vastasyntyneeni kohdalla miettinyt, kuinka ihanaa olisi nähdä äitini kädet tuon pienen ympärillä. Kuinka ihanaa olisi soittaa äidille ja kysyä neuvoa. Kertoa lasten oppimista asioista. Katsoa, kuinka lapset juoksisivat häntä vastaan ovelle. Olisi joku, joka opettaisi ompelukoneen salat. Kertoisi ohjeen hirvensuolalihaan, oikeanlaisiin mokkapaloihin ja täydelliseen kermakastikkeeseen. Joku, joka muistaisi tarkalleen millainen minä olin vauvana.

Lupaan, aurinko paistaa ja naurat.

Näen kyllä ne kädet joka päivä. Kun kiedon käteni lasteni ympärille, näen nuoremman kopion äitini käsistä. Valokuvista minua katsoo äitini piirteet. Kuulen äitini äänen varoittaessani lapsiani liukkailla ja kerron kahdesta kissan kupista.

Olen omasta mielestäni selvinnyt hyvin. Kompuroiden, mutta selvinnyt.

Siitä saan isoksi osaksi kiittää muutamia ystäviäni, jotka kantoivat pahimman yli. Kuuntelivat, vaikkei minulla ollut asiaa.

Olen ikuisesti kiitollinen baarinomistajalle, että sain tehdä töitä. Työ antoi sopivan vastapainon kaikelle miettimiselle. Päivät vastailin asiakaspalvelijana puheluihin, viikonloput myin viinaa.

Jos joskus olet tässä tilanteessa, vanhemman menettäneenä ja mietit, selviätkö ikinä. Nouseeko aurinko? Nauranko enää ikinä? Lupaan, aurinko paistaa ja naurat. Naurat myös niille kaikille hölmöille muistoille, jotka tulvahtavat mieleesi. Itket, kun ikävä iskee liian lujaa. Selviät, koska sellaisiksi meidät on tehty. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s