(1.3.2019)

Viisi vuotta sitten en voinut kuvitella, miten elämäni tulisi muuttumaan. Kaikki oli mietitty loppuun. Päällä vanhahko paita ja huolittelemattoman näköiseksi huoliteltu tukka. Tukka, mistä saan edelleen kuulla. Farkut jalassa. Olimme sopineet näkevämme Hämeenkadulla sijaitsevassa anniskeluravintolassa, Teerenpelissä. Olin ensin paikalla. Auto pysäköity Hämeenkadun yli kulkevalle Näsilinnankadulle. Maksulliselle paikalle. Parkmanista ei silloin oltu vielä kuultu. Tai ainakaan minä en ollut. Se oli hyvä tekosyy poistua paikalta, jos asiat eivät menneet tai sujuneet. Pakosuunnitelma. Se ei ollut tietoista, mutta se oli. Ehdin tilaamaan itselleni yhden lonkeron ja istuin lähelle baaria, korkealle pöydälle ja odotin. Tuosta lonkerosta tuli elämäni pisimpään nautittu.

Tunnistin Tiinan heti, kun hän saapui. Katse, joka haki paikan päällä jotain, mikä sinne ei sopinut. Tai ainakin yhtä eksynyttä tai tutkivaa katsetta, kuin omani oli. Tunnistin Tiinan silmät, jotka katsoivat minua otsatukan alta, mikä pilkisti muuten pään peittävän pipon alta. Tämä oli meidän ensimmäinen kertamme, kun tapasimme silmästä silmään. Olimme jo jutelleet pitkään. Ensin meidän keskustelumme alkoi Tinder-matchin seurauksena. Tiina vastasi, kun kirjoitin. Kirjoittelumme jatkui whatsappin välityksellä, kun olimme hetken tutustuneet. Sain Tiinan puhelinnumeron, joka oli salainen. On edelleen. Valtion tärkeimmin suojeltuja salaisuuksia. Lopulta me sovimme näkevämme.

Myöhemmin opin, että Tiina oli soittanut kaverilleen ja kysynyt mitä teen, kun olin kirjoittanut heippa tinderin välityksellä. Opin myöhemmin Tiinan tehneen myös oman pakosuunnitelmansa. Sopinut hyvän ystävänsä ja nykyään Jesperin kummisedän kanssa, että hän soittaa ja antaa Tiinalle syyn mennä pelastamaan kuvitteellisen kaverinsa pulasta, jonka asunnon vara-avain on Tiinalla. Opin myös, että myssy oli päässä vain sen takia, ettei kolmen työn välissä ollut ehtinyt laittautumaan viimeisen päälle. Ei sen takia, ettei päälaella olisi ollut tukkaa tai että se olisi ollut kauhea. Se oli vain likainen. Saan yhä kuulla siitä, että Tiina ajatteli tapaamisellamme tietävänsä yhden tukkataikurin, joka voisi muuten kivannäköisen kuontalon muokata. Seuraavalla kerralla opin myös sen, että Tiinalla on kampurajalka. Yhä viiden vuoden jälkeen en pääse siitä yli, etten sitä huomannut. Minä, joka katson jalkoja ja niiden huippua todella tarkasti, en huomannut tuota jalkaa. Siinä on jotain kaunista, lopullista, että huomasin kaiken muun.

Meidän treffimme menivät hyvin. Kävin laittamassa lisää rahaa mittariin kahdesti, ja silti aika ei tuntunut riittävän alkuunkaan. Tiina soitti puhelun ensimmäisen lisäajan lisäämisen aikana, tai Tiinalle soitettiin. En muista enää. Rakastuin Tiinan tapaan nähdä asioita, tuoda niitä esille ja siihen, kuinka helppoa oli yrittää saada oma näkemys ja mielipide johonkin väliin. Silloin Tiinalla oli tarve yrittää kuulla enemmän ja selittää vähemmän. Kyllä Tiina kuuntelee nykyäänkin, tai ainakin osaa toistaa jokaisen lauseeni sanasta sanaan, jos edes kehtaan vihjaista epäilyä kuuntelemattomuudesta. Sovimme tapaavamme uudestaan.

Tapasimme, mutta emme heti. Kolmen työn ja minun epäsäännöllisen vuorotyöni yhteen sovittaminen ei ollut niin helppoa. En myöskään ymmärtänyt sitä, että Tiinalta saattoi tulla vastaus viestiin vasta seuraavana päivänä. Aina, kun viestittelymme meni kiintoisaksi, ei kuulunut vastausta. Ajan saatossa ymmärsin, että kolmen työn tekeminen vaati veronsa ja nykyään ihmettelen, että Tiina sai ylipäätään kirjoitettua minulle yhtään mitään.

Oli ilta ja minä vapaalla. Tiina teki toista työtänsä kaatamassa kaljaa. Kirjoittelimme, mutta verkkaisesti, sillä minä kuuntelin musiikkia ja velloin jossain abstraktin rajamailla nauttien ensin olutta ja myöhemmin absinttia. Se oli minulle ihan normaalia silloisessa elämäntilanteessani. Jossain Junnu Vainion ja Leevin tuotannon välissä sain viestin, missä todettiin Tiinan olevan hereillä ja minun olevan hereillä. Toteamista seurasi kysymys olla hereillä samassa tilassa. Eikä mennyt aikaakaan, kun Tiina kurvasi taksilla pihaan ja oli aivan ihmeissään. Hän näki yhden maailman ihmeistä. Ylägrillin. Kuuluisan ylägrillin Lamminpäässä. Hän ei ollut koskaan ollut paikan päällä. Olin jo aika vahvassa humalassa, mutta muistan, kuinka Tiina oli kuin pieni tyttö. Täynnä elämän yllätyksellisyyttä. Eivätkä yllätykset jääneet siihen. Me olimme kuin laukkaradalla vertaillen vanhoja ja osittain suhteellisen tuoreitakin suomalaisia sanaseppoja. Vertaillen sitä, mitä ne heijastivat elämäämme. Mitkä olivat niitä, mitkä koskettivat ja miksi, mitkä olivat voimaannuttuvia sanoja tai tapoja ilmaista sanomaa. Lopulta kellon käydessä jo varhaista aamua. Vai oliko myöhäinen ilta? Joka tapauksessa pidin oman sanani ja lupasin olla herrasmies. Ei, en luvannut nukkua sohvalla enkä laittanut Tiinaa sohvalle. Mutta lupasin olla ahdistelematta, kun Tiina mietti luokseni tulemista.

Leveän sängyn molemmat reunapaikat olivat täynnä. Keskellä ammottava kuilu. Kaikki, jotka tuntevat Tiinan, ymmärtävät sen, ettei meidän keskustelumme loppunut sänkyyn. Se oli helpotus, sillä ammottavasta univelasta ja pitkään hereillä olemisesta huolimatta minua ei väsyttänyt. Janosin oppia lisää, halusin raivata tieni hänen päänsä sisään. Eikä aikaakaan, kun ammottava kuilu oli haalistunut muisto ja vartalomme väliin sai juuri A4:n sujautettua. Tiina suuteli. Lopulta Tiina oli hiljaa. Oli ylipäätään ihme, että meidän tuhoaman absinttipullon jälkeen sain edes eteen. Vaikka minä siitä taisin suurimman osan juoda. Tuona iltana, josta muistan vain hajanaisia pätkiä. Tiinan intensiivisen katseen ja loputtoman innostumisen tajuta maailmaa. Maailmani oli käännetty nurinniskoin. Tiina vaati nähdä minut. Ja minä olisin tehnyt mitä vain, että olisin tullut nähdyksi. Vain nähdäkseni itse. Muistan myös musiikin ja sen intensiivisen ja analyyttisen keskustelusta nauttimisen, vaikken pystykään enää muistamaan tarkkaan keskusteluja, joista nautin. Ja uskon Tiinan myös nauttineen. Tuona iltana, ellen jo aikaisemmin, ihastuin Tiinan nokkeluuteen ja maailman näkemiseen. Se ei ole kuin samanlainen kuin muiden. Tiinan äly haastaa ja täydentää minun irrallisen ja vajavaisen maailmankuvani. Muistan myöhemmin aamut töiden jälkeen, jolloin vain istuimme saunassa tuntitolkulla ja juttelimme. Jerkku aina välillä vieden saunan ylälauteen kokonaan. Hyvä että edes mahduimme kaikki kolme samaan saunaan.

Yhteisen illan jälkeinen aamu, vastoin kaikkia odotuksia, oli vielä parempi kuin itse ilta. Nukuimme pitkään. Tiina kertoi nukkuneensa paremmat yöunet vuosiin. Joimme rauhassa aamukahvin Tiinan hoitaessa puhumisen. En ollut kärttyinen aamusta. En tuona aamuna. Kuuntelin vain ihmeissäni, kuinka tuo pieni nainen jaksoi pauhata kaikesta, mitä mielessä liikkui. Jossain vaiheessa elämääni ymmärsin, että kun on koko yön ollut hiljaa, aamulla saattaa olla sana tai kaksi sanottavaa. Pidin lupaukseni. Lopulta, kun uskalsin auton rattiin. Tiinan kotimatka Lamminpäästä Näsilinnankadulle oli useamman sata kilometriä, sillä me vain nautimme autolla ajamisesta ja puhumisesta. Ajelutin Tiinan ympäri Tamperetta ja lähikuntia. Jokaiseen paikkaan, mikä oli tuttu ainoastaan nimeltä päivätöistä. Nyt paikat saivat kasvot Tiinalle. En unohda innostumista, mikä huusi Tiinan joka solusta, kun hän imi itseensä informaatiota, visuaalista muistia kutkutellen. Lopulta päivän muuttuessa jo iltaan, Tiina saapui kotiovelle ja minä kaasutin matkoihini.

Kuukauden päivät olimme jokaisen vapaan hetken yhdessä. Aina kun se oli mahdollista. Lopulta, minun synttäri-illanvietosta karkasin Tiinan työpaikalle Dog’s Homeen. Jättäen omat kaverini juhlimaan keskenään ja siirryin nauttimaan Tiinan tarjoaman synttäriviskin. Iltaa seurasi seuraavan päivän autoilu. Autoilu, mistä me molemmat niin nautimme. Ajelimme äitini ja hänen silloisen miesystävänsä luokse, josta lopulta päädyimme isäni sukumökille koiraa juoksuttamaan. Tuolla rantasaunan terassilla Tiinalla oli kerrottavaa. Sen pohjustaminen alkoi naamakirjan laihdutusryhmästä päätyen aina naisvaltaisen alan synkronoiviin menstruaatioihin. Edes tänä päivänä en tiedä, olenko myöntänyt Tiinalle arvanneeni, mitä hänellä oli kerrottavana. Leikin tuolloin kuitenkin, ettei asiat olisi minulle niin selvää. Lopulta annoin vastaukseni, joka mullistaisi minun koko maailmani. Kyllä, pidetään vauva.

Raskaus meni kuitenkin kesken. En ollut tarttunut oljenkorteen kieltäytyä tai olla tukematta, kun asiasta minulle kerrottiin. En myöskään tarttunut pakotiehen keskenmenon jälkeen. Pakenemisen ja pakoilun vastakohtana päätimme antaa lapsen tulla, jos on tullakseen. Ja Jesper tuli. Ellei heti seuraavaan kiertoon, niin sitä seuraavaan. Elämäni oli jo käännetty ympäri. Hetkessä, jossa Tiinan isot silmät katsoivat Teerenpelissä suoraan sisimpääni otsatukan alta, vaatien nähdä siellä jotain, minkä en edes itse tiennyt siellä olevan. Kaikki muu on vain siitä johtuvaa laskeumaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s