Kiljusen herrasväki

(30.7.2018)

14 jalkaa ja 1 häntä on kuin eläisi Kiljusen herrasväen kanssa. Lienee aika tutustuttaa teidät tähän ihastuttavan raivostuttavaan kombinaatioon. Välillä itkettää, välillä naurattaa ja välillä ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Perheen keskellä ja tärkeimpänä lienee jalkavin otus, joka on haalinut perheessä leijonan osan. Häneltä ei jää yksikään tippuva muru pöydältä huomaamatta, yksikään oven narahdus kuulematta eikä joutilaat kädet saa olla joutilaana. Hän on oiva imuri, vastarinnan muurinmurtaja ja huomionhakuinen ohjus. Keittiönpöydän alla ei ole muruakaan roskaa, varsinkaan jos se on ruokaa. Kiukku- ja raivokohtausten keskeyttäjä olemuksellaan, kun asettuu lasten eteen, ettei vanhemmat pääse komentamaan. Ellei sitten luiki pitkin seiniä häntä koipien välissä ja korvat luimussa. Jokaisen hetken, jolloin on seesteistä, hän hakeutuu paijattavaksi ja rapsutettavaksi. Seesteisiä hetkiä ei juurikaan ole, joten aika vähäistä on Jerkku-koiran huomioiminen. Moro-lehdessä oli kuva uusimman tulokkaan kunniaksi ja koko kuvan keskellä komeili tuo meidän oma, ylväs saksalainen hurmuri.

Nelijalkaisesta häntävästä on luonnollista siirtyä perheen esikoispoikaan. Jesper, nyt kolme vuotta. Vauvana kaikkeen tyytyväinen, ei nauranut turhasta eikä hötkyilyt, makasi vain. Vuoden iässä oppi kävelemään ja sen jälkeen hän ei ole pysähtynyt. Ei hetkeksikään. Voisi kuvitella hänellä olevan vähintään yhtä monta jalkaa kuin koirallakin on. Nukahti asentoon, missä näytti juoksevan ja pinnasängystä aamulla nostettuna jalat juoksivat jo ilmassa. Iän karttuessa vauhti on vain kiihtynyt. Ellen olisi todistanut ensimmäisiä askelia, en välttämättä uskoisi pojan osaavan vielä kävellä. Kaikkialle vain juostaan. Vanhanaikaisesti Jesperin puhe on jäänyt jalkojen alle ja puhuu ikäänsä nähden vähän. Syypää seuraavan aikaiseen alullepanoon.

Jessika, kaksi vuotta. Omaa tahtoa on yhtä paljon kuin kahdella aikaisemmalla esitellyllä on jalkoja, näkyviä ja näkymättömiä. Tietää, että tahtoo vaikkei tiedä, mitä tahtoo. Omaksunut Ikean mainoslauseen ”On ihan ok muuttaa mieltään” liiankin hyvin. Mieli muuttuu ja tahto kovenee. Fyysisesti hieman myöhemmin kypsynyt kävelyyn, juoksemiseen ja kiipeilyyn kuin esikoinen, mutta puhuu. Puhuu. Ei ole hetkeäkään hiljaa. Jessika ja Jesper ovat hyvin samalla tasolle kehityksen suhteen tällä hetkellä ja voisivat hyvin olla kaksoset, täydentävät toisiansa.

Perheen kuopus, 9 viikkoa. Jiia on sopiva välimalli kahdesta aikaisemmasta. Jesperin ulkonäkö ja Jessikan ilmeet. Jokainen lapsista on näyttänyt isältään, eli minulta, vauvana. Lapsiraukat. Jiia makaa ja on tyytyväinen. Ilmoittaa nälästä tai märästä vaipasta. Välillä, kaiken tiimellyksen keskellä, unohtaa nuorimman olemassaolon.

Tiina, kolmen lapsen äiti, avopuoliso ja kohta neljänkympin kriisissä. Kaiken kantava voima, jonka koko elämä pyörii tavalla tai toisella lasten ympärillä. Milloin metsästetään halvalla vaatteita lapsille, milloin murehditaan heidän puolestaan, välillä yritetään pitää Excel-taulukkoa mukana, ettei aikataulut petä ja jossain kumman välissä hän löytää minullekin aikaa. Ei pompi trendien perässä, ei päätänsä käännä edes käännettynä. Maalaisjärjellä varustettu tehopakkaus koostaan huolimatta.

Mitä minulle jää? Minä, 34 vuotta, kolme vuotta Tiinaa nuorempi. Minulla ei ole silmää lastenvaatteille, kun ei ole omillekaan ryysyille. Hyvä kun muistan, milloin pitää mennä töihin. Nimeni on Juho Jokinen ja saan todistaa tätä sirkusta päivästä toiseen. Todistan sitä tunneissa varmasti enemmän, kuin moni muu iskä, sillä teen työkseni öisin töitä piirivartijana. Hienompi nimitys taitaa nykyään olla mobilevartija, mutta ei kukaan siitä tiedä, mitä pitää sisällään. Nukun työvuoron jälkeen keskimäärin kolme tuntia ja lähden töihin siinä vaiheessa, kun lasten iltatoimet alkavat. Älkää ymmärtäkö väärin, nukkuisin mieluusti enemmän, mutta päälläni pomppivat taaperot vain herättävät jopa minun kaltaisen, lahjakkaan nukkujan.

Olen miettinyt blogin kirjoittamista jo pitkään. Se on hieman ristiriitaista, sillä en ole koskaan ollut ahkera lukija, enkä ole sitä vieläkään. Äidinkieli ei koskaan ole ollut vahvuusaluettani, oikeastaan päinvastoin. Varsinkin, jos katsotaan kouluarvosanoja. Siitä huolimatta minulla tuntuu välillä olevan paljon sanottavaa, ja vähän kuuntelijoita. Blogini käsittelee asioita perhekeskiössä, mutta ne asiat saattavat olla ihan mitä vain maan ja taivaan väliltä ja ajatuskulku kulkeutuu täysin abstraktista ruohonjuuritasoon. Toivon ja uskon, että teksteistä löytyy jokaiselle jotakin, ainakin makeat naurut elämän kommervenkeille, jotka eivät juuri sillä hetkellä naurata.