Kerro, kerro kuvastin

(5.8.2018)

Isä. Poika. Veli. Rakas. Maailmani täyttyy mitä ihmeellisimmistä kuvajaisista, joita vilisee sadoittain ohitseni. Joka päivä. Vartija. Hieroja. Lomalainen. Juoppo. Parasta kuvajaisissa on, kun niiden tarjonta on ylitse vuotavaa ja saan valita ne kummajaiset, jotka haluan. En väitä, että voisin valita minkä tahansa kuvan itsestäni, vaan valinta on tehtävä niistä, mitä minulle heijastetaan. Sadoittain ellei tuhansittain jokainen päivä. Minä olen jokaisen peilikuvan yksi ja ainoa keskipiste. Ei ole ketään muuta yhdessäkään kuvassa. Vain minä.

Suurin osa noista kiiltäväpintaisista, peilin kaltaisista pinnoista ovat utuisia, hämyisiä, likaisia ja epätarkkoja. Ne heijastavat vain ulkokuorta, pintaa. Epäselvän kuvan lisäksi ne ovat hyvin epätarkkoja ja pinnallisia. Niitä vilisee erikokoisina, -makuisina, -hajuisina ja -näköisinä. Tahtomattani ja tiedostamattani, minä katson tarkkaan jokaista kuvajaista itsestäni, imien ahnaasti sen sisälleni ja heijastaen siitä suurennoksen sieluuni. Pureskellen tulkitsen jokaisen heijastuksen ja viskaan roskakoriin. Toisinaan siitä jää jälki sieluun, joka muuttaa kaiken olemusta juuri sen verran, että sen voisi sanoa koskeneen sisimpääni. Harva peili kuitenkaan pystyy heijastamaan sellaista kuvaa, missä muutoksen voisi suoraan nähdä.

Mitä useammin saan katsoa samaan peiliin, sen kirkkaammaksi kuva käy. Mitä paremmin tunnen peilikuvani, sen syvemmältä kuvani heijastuu. Niitä kiiltäviä pintoja ei onnekseni ole satoja eikä tuhansia. Niitä ei ole edes kymmeniä tai kymmentä. Mitä harvinaisempia ne ovat, sitä useammin niihin katseensa luo. Sadat toiveet ja tuhannet haaveet. Ne heijastuvat niistä, muistuttaen kuinka ne eivät toteutuneet. Eivät ainakaan vielä, eivätkä niin, kuin olisit halunnut. Jokainen hetki, sen tuhannesosan ajan, jolloin sana ”jos” piipahti kylässä. Myönsit sen itsellesi tai et. Pahinta näissä harvalukuisissa peileissä, jotka ovat liimautuneet tiiviisti joka viikkoiseen, ellei jokapäiväiseen, elämään iilimadon tavoin, on toivo. Toivo jostain muusta, menetetystä tai vielä saavuttamattomasta. Toivon kääntöpuolella, sen pahimpana vastustajana, on pelko. Pelko jo saavutetusta ja sen menettämisestä, kaiken olevaisen herkkyydestä. Pelko kaiken olemassa olevan olemisen olemattomuuteen. Pelko omien vääristymien siirtyminen puhtaisiin ja tyhjiin peilikuviin. Alati muuttuvien tekijöiden tasapainoilua ikuisuuden pelilaudalla. Kumpi voittaa, toivo vai pelko?

Tuhannet omat kasvot jokaisessa kuvassa. Juuri sellaisena, kuin ne ovat. Satojen peilien viipottaessa ohi yhä vinhampaa vauhtia, yritän edes pikaisesti saada vilkaistua itseäni. Ja he itseänsä. Kun katson peiliin, ja peili tuijottaa takaisin, ei peilistä katso minä vaan hän. Vääristyneenä ja väärällään. Minun näköisenä kuvana, mutta häneksi naamioituneena. Mitä useammin olemme tuijottaneet toisiamme silmiin, sen viiltävämpänä oma kuva näkyy. Kertoen toiveista ja haaveista, muistuttaen surusta ja menetyksistä. Pelko kaiken olevaisen hauraudesta ja siitä, mikä voidaan riistää hetkenä minä hyvänsä pois. Pelko muistuttamassa jo saavutetuista onnistumisista, luoden lohduttomia kauhukuvia. Toivo vastaan epätoivo.

Seisoessani satojen ja tuhansien, erikokoisten ja -mallisten sirpaleiden keskellä koittaen peilaten kasata itseäni yhdeksi kuvaksi, heijastan satoja ja tuhansia, erikokoisten ja -mallisten palojen tarkkoja peilikuvia. Yhden jokaiselle palalle. Jokainen heijastus on uniikki, jokaisen itsensä näköinen. Minä näen itseni, puutteeni ja vikani, vahvuuteni ja voimani, toistaen itseäni jokaiselle luomalleni heijastukselle. Kun katson itseäni silmästä silmään, mitä minä näen? Kysymys on itsessään peilikuvan kaltainen. Alati muuttuva, mukautuva ja virheellinen. Kysymyksen ilmoille ampuminen muuttaa kaiken. Sen kaiken, sen hetkisen, valloillaan olevan.

Yritän sanoa, että meistä jokainen tulkitsee itsensä toisten lähettämien viestien kautta. Viestit ovat sanallisia, sanattomia, eleitä ja ilmeitä. Välitön vastareaktio itseesi. Välitön palaute. Toisilta saatu informaatio joko pureutuu sisimpään tai sitten ei. Omaksuttu tieto itsestä vahvistaa omaa identiteettiä, tai heikentää. Se alkaa jo äidin kohdussa ja jatkuu koko elämän. Se, mitä olemme, vaikuttaa meidän kykyymme toimia ja olla, kykyymme heijastaa. Kaikki kohtaamamme ihmiset tulkitsevat itseänsä, jatkuvasti ja toistuvasti. Olemme samanaikaisesti sekä peili ja peilikuva. Se, miten ja kuinka osaamme heijastaa, muuttuu jatkuvasti. Ei paljoa, mutta pieni peilinsiru kerrallaan. Ja se vaikuttaa siihen, mitä kukin näkee ja missä määrin.