Saapuminen

(1.9.2019)

Taas se alkoi. Perjantaina tuli artistikattaus esiteltyä parhaaseen ruutuaikaan. Kattaus, mitä on hypetetty jo pidempään lehdissä ja medioissa. Kattaus, mistä kulki spekulaatioita ja arvuutteluja jo pitkään, ennen kuin välttämättä oli edes lyöty joukkoa lukkoon siinä kokoonpanossa, missä he nyt ovat. Ja jälleen, aivan kuten jokainen kerta, kattaus on pettymys. Tämä on juhlakausi ja artistit ovat sen mukaisia. Nimekkäitä ja jokainen jo kertaalleen ollut osallisena kyseisessä sirkushuvituksessa.

Siinä, missä kattaus on aina ollut pettymys, on saanut huomata paljon asioita, joita ei kuvitellut huomaavansa. Odottamani artisti on saattanut osoittautua pettymykseksi ja artisti, jota en ole voinut sietää, on nostanut päätään ja kiillottanut kuvaansa. Ei maailmalle mutta minulle. Kirjoitin noin vuosi sitten blogin nimellä ”vain elämää” ja tämän tekstin tarkoitus on avata enemmän sitä, miksi minä niin vastahakoisena ohjelmaformaattia kohtaan olen kääntänyt takkini ja jopa odotan tulevia jaksoja. Jo vuosia sitten.

Kymmenes kausi asettaa samat odotukset kuin moni sitä edeltänyt. Nyt jokainen artisti on nähty ainakin kertaalleen. Samu Haberin tuotanto on minulle lähes tuntematon, enkä juurikaan saanut kosketuspintaa kaverista. Toisaalta hänen seuraamisensa ensimmäisellä kertaa oli viihdyttävää, joten hyväksyn valinnan. En odota kuulevani uusia versioita hänen biiseistään, vaan hänen versioimiansa biisejä, sillä Samun ääni on vain jotain sielua riipaisevaa. VilleGalle oli minulle toisaalta täysi mysteeri ja on edelleen. Entinen lätkäjätkä, jonka päässä ei tuntunut liikkuvan mitään järkevää eikä tyylitajua kaikessa mauttomuudessakaan voinut kutsua tyylitajuksi tai -tajuttomuudeksi. Ensimmäisen jakson pukeutuminen yllätti minut. Ehkä hän nyt pystyy olemaan oma itsensä, paljastamaan oikeasti kuka hän on. Sillä niin mautonta jätkää, mikä esiintyi ensimmäisellä kerralla ei ole, ellei sitä erikseen halua ruokkia. Ärsyttävämpää kuin itse artisti oli sen aiheuttama hypetys.

Vesala on takuuvarma. Nokkela, vikkelä ja norja, joka kääntää kolikon molemmat puolet näyttämään samaa lopputulemaa. Sanoittaja ja tekstintekijä vailla vertaa. En vain osaa katsoa häntä polkkatukalla. Noh, maailma muuttuu, joten enköhän siihenkin totu tulevien viikkojen aikana. Erin puolestaan taas valloitti minut ensimmäisellä kerrallaan. Odotuksia en kohdistanut häneen, mutta hänen tapansa esittää asiat vain veivät voiton. Ihmettelin, miksi hän ei lyönyt itseään läpi ensimmäisen esiintymisensä jälkeen, mutta sitten muistin elämän ihmeestä. Annettakoon hänelle uusi mahdollisuus.

Lauri Tähkä eli riivinrauta. Yksikään kommentti ei ollut hänestä suotuisa hänen lyötyään itsensä läpi. Ei minun kaveripiirissäni. En hänen musiikistaan juuri välitä, mutta lapseni tuntuvat tykkäävän. Ja yksi, mikä aina sykähdyttää minua, on sanoituksien oivallus ja leikittely. Aito ja rehellinen, niin hyvässä kuin pahassa. Maija Vilkkumaa on myös vähän samaan kategoriaan menevä tyyppi Laten kanssa. Sanojen nokkela oivallus ja tavallaan jopa shokeeraava tuotanto lupaa hyvää uusien versioiden esittämiseen. Silti hän jää vähän vielä mysteeriksi.

Elastinen on sopiva. Ikuinen positiivari ja ilopilleri, jonka energia ei tunnu loppuvan. Aina ärsyttävyyteen asti. Upeaa on, että hän uskaltaa itse laulaa. Ja osaa laulaa. Vaikka mistä minä sen tietäisin, kun sävelkorvani on umpikuuro, rytmitajua ei käytännössä ole ollenkaan ja oma lauluäänenikin pilaantuu ulostullessa. Mielenkiinnolla odotan, mitä parin lapsen saaminen arkeen on muuttanut artistin olemusta, vai onko mitenkään? Antti Tuisku loisti muutamalla valinnallaan aikaisemmalla esiintymisellään, mutta peto on irti -teeman sanoittamat uudelleenversioinnit eivät ole hänen parasta antiaan. Myös ikiliikkuja ja toivoton positiivari. Ärsyttävyyteen asti.

Kymmenes kausi lupaa pettymyksessään paljon. Jokaisen kohdalla suurta kasvua, muutosta, uskallusta ja kokeilua. Kenenkään heistä ei enää tarvitse vakuuttaa ketään. Jokainen myy, jokainen on tunnettu ja tiedetty. Nyt heidän suurin haasteensa on sanottaa itseään. Näyttää maailmalle toinen puoli, jota maailma ei ole vielä nähnyt. Minä näen paljon asioita, joita ei sanota. Yleensä useiden asioiden ynnääminen yhteen paljastaa paljon artisteista ja heidän valintojaan ohjaavina tukipilareina. Aina, kun arvioni osuu oikeaan, paljastuu paljon, mitä en osannut nähdä. Asioita, joita on piiloteltu ja painettu unholaan.

Minä meinaan kirjoittaa jokaisen päivän erikseen, analysoiden ja purkaen asiat mikroskooppiseksi loppusanelemaksi. Tai sitten en. Joten tähän teemaan on tulossa useampia kirjoituksia. Tiedän, että monet eivät pidä formaattia minään ja ovat kuten minä olin. Aikoja sitten. On hienoa miettiä ihmisiä artistien takana. Ketä he oikeasti ovat kaiken jumaluutensa alla. Nostettuna jalustalle ja haluamatta nähdä mitä jalustan takana on piilossa. Minä haluan. Olen utelias siinä mielessä, vaikka ihmiskohtalo itsessään ei kiinnosta. Minua kiinnostaa kaikki, mitä tapahtui kahden pisteen välissä. Mikään ei ole varmaa paitsi epävarma. Huolimatta siitä, montako viivaa kauluksessa on, jokaisen paska haisee. He ovat tavallisia ihmisiä siinä missä sinä ja minä. Vain harvat tuntuvat näkevän ja ymmärtävän sen..