(31.12.2018)

Vuosi 2018. Itkua ja naurua, unohtumattomia ja unohdettuja hetkiä, hammasten kiristelyä, aurinkoisia aamuja ja synkkiä öitä, siivoamattomia kaappeja, tutustumista toisiimme ja itseemme, halauksia ja suukkoja, sylittelyä ja loputtomasti rakkautta.

Vuosi alkoi vielä työn ja päiväkodin merkeissä. Oli tuberkuloosi epäilyä, karanteenia, influenssaa, pari keuhkokuumetta, noro noin niinku muutaman mainitakseni. Ja nää pelkästään mulla… Monia otettuja lääkkeitä ja yhtä monia ottamattomia. Raskaus ei tosiaan helpottanut eloa. Ei tällä iällä kyllä raskaus muutenkaan suju ihan sillä kokemuksen tuomalla varmuudella. Iltoja siivitti kolmevuotias uniterroristi, jota nukutettiin välillä viisikin tuntia. Päiviä siivitti tuolloin vajaa kaksivuotias tulisieluinen prinsessani. Siihen väliin mahtui hyvin monta ”läheltä piti sydänkohtausta”, kun kaalimaan kakarat pistivät parastaan.

Kevätkin tuli sitten nopsaan ja hellekelit. Pelkkää odottamista. Käytiin uimassa ja helle sai hivellä masua. Seuranani sentään loputtoman pitkät tunnit nukuttaa isompia lapsia. Huusin ääneen, huusin äänettömästi, kirosin, raivosin, itkin, anelin ja pyysin anteeksi. Aivan liian usein. Ja aivan liian harvoin. Tein miljoona päätöstä ja luovuin vähintään yhtä monesta. Monta tuntia aikaa miettiä, lukea, laulaa ja uskoa uuteen päivään. Vai iltaan?

Öisin heräilin siihen, että nyt vauva syntyy. Luotin siihen, että yläkerran naapurit on kotona, jos tulee äkkilähtö. Mummukin on vain puolen tunnin viiveellä täällä. Koira pääsee varakotiin ja vartija kyllä ajaa vitun lujaa synnärille. Neuvola uhkaili, että ei sitten jäädä pohtimaan lähteäkö vai ei, lähdettävä on ja lujaa. No mielikuvaharjoitukset olivat kyllä melko turhia. Manasin odottelua uhkailemalla, että tätä lasta ei synnytetä kuin kaksosen merkissä, olenhan itsekin kaksonen horoskoopiltani ja (omasta mielestäni) kovinkin helppo. Lonkat huusivat surullisen kuuluisaa hoosiannaa ja oli päiviä jolloin en päässyt edes kunnolla kävelemään, mutta onneksi kaksi aiempaa kupeiden kuumotusta piti kummasti liikkeessä.

Sitten hän saapui. Naurunappulani. Synnytyksestä saisin ihan oman blogipostauksen. Tästä viimeisestä jopa kaksi. Sevverra pitkä urakka se oli. Käynnistykseen mentiin taas, kolmannen kerran. Tuttua homma, pää hajoo ennen kuin paikat aukee. Been there, done that. Kierrän Taysia ympäri niin monta kertaa, että ei tarvis loppuvuoteen ottaa askeltakaan, ja keskiarvo näyttäis silti hyvältä. Kolmannella kerralla Taysin tsemppaavat porrastarrat ei enää muuten edes vituta, lähinnä tuo hyviä muistoja. Kotiin ei lähdetä ilman vauvaa. Sitten ne alkaa, tutut mutta silti niin tuntemattomat merkit että nyt ollaan ihan kohta maalissa. Tai niin uskottelin itselleni. Kaksi edellistä on ollut sellaisia ”aivastin salissa” synnytyksiä, etten tiedä edes mistä äidit hiekkalaatikolla puhuu.

Joku järjettömyyden ääni päässäni ilmoittaa jälleen, että saliin kävellään itse. Vaikka kontaten mutta en saatana tullu tänne hyysättäväksi vaan synnyttämään, joten aletaan hommiin. Ja alettiinhan me. Nuori neiti Ilus ei todellakaan aikonut päästää äitiään helpolla. Kätilöiden työvuorot vaihtu silmissä ja minä ponnistin. 18 tuntia ja 47 minuuttia. Tuntuu nyt parilta minuutilta. Kiireelliseen sektion jälkimainingeissa tuijotin kelloa ja odotin että saan nousta ylös. Perhehuoneessa saatiin tutustua tähän valloittavaan kopioon sisaruksistaan. Juhon kirja sai viimeisen pisteensä viimeiseen lukuunsa.

Kotona kaksi innokasta tutustumassa siskoonsa. Jerkku vierellä vahtimassa. Pitkätkin lomat loppuu, ja Juho palasi töihin. Olen onnellinen tyytyväisestä vauvastani. Illat nukutin isompia, yöt syötin pienintä ja päivät join kahvia. Luojan kiitos vain watsapp-viestin päässä oli muutama ihminen, jotka loi tietoisuutta ulkomaailmasta. Hyvän ystäväni Riikan kanssa kerran tulimme tulokseen, että joskus äitinä riittää, että lapset on vielä illalla nukkumaan mennessä hengissä.

Kesällä isommilla lapsilla todettiin liimakorvat. Oli putkitusta ja kitarisojen leikkuuta. Liekö vaikuttanut Jesperin kuuloonkin, mutta kesän aikana Jesper otti harppauksia puheessa. Voi toki vaikuttaa, että elokuussa lapset vaihtoivat vuoden aikana neljänteen päiväkotiinsa.

Molemmat lapset uppoavat päiväkotiin, kuin kuuma veitsi voihin. Puheeseen tuli ”maissuu ja jonanaa”, ja lukemattomat päikkykaverit. ”Päiväkoti-orientoituneet lapset”, meille kerrottiin hoitajien toimesta. Enkeleitä ja kohteliaita sellaisia. Hurmaava kaksikko. Nämä ylistysadjektiivit tuntuu kaukaisilta, kun toinen ajaa toista kolmiossamme stiga-mopolla takaa, ja toinen kiljuu jo siitä että mopo on samassa huoneessa.

Päiväkodin varjopuoli, ne surullisen kuuluisat päiväunet. Nekin revitteli vuotta 2018. Pyysin, anelin ja uhkailin. Itkin kotona, kehitin jumalattomia palopuheita johtajalle, tutkin, luin ja pohdin. Puhuin paljon ja toisaalta en yhtään. Väsyin selittelemään ja tyydyin kohtalooni istua iltaisin nukuttamassa. Kokeilin maat ja taivaat, juoksutin, makasin vieressä, rauhoitin, syötin, pidin nälässä. Sano vaan keino, niin kerron että kokeiltu on. Jokainen huonosti päiväuniin reagoivan lapsen vanhempi tietää mistä puhun. Jokainen kohtaamani päiväkodin täti vetoaa resursseihin, palavereihin, kahvitaukoihin. Kun se nyt jumalauta ei riitä syyksi. Syyksi hajottaa yksi kokonainen perhe. Heikommat olis tässä jo pistäneet kannat vastakkain ja lähteneet eri osoitteisiin. Ainakin joka toinen viikko olisi helpompi. Kun se toinen tekee kuitenkin kaiken väärinpäin iltaisin, niin eri osoitteissa sitä ei ainakaan tarvitsisi katsella. Eikä tarvitsisi varoa sanomisiaan, kun suusta meinaa lipsahtaa että ”voisitko sinäkin saatana tehdä näin tai noin kun se autto viime viikolla, kolme viikkoa sitten ja ehkä se auttaa tänään”. Niin monta nielaistua loukkausta toiselle, ettei niitä voi edes ääneen miettiä. Niin monta lausumatta jäänyttä kiitoksen sanaa, kun tunnen kädet olkapailläni ja kuulen kuiskauksen ”mä tuun välillä nukuttaan”. Varhaiskasvatus perustuu lapsen etuun. Ja työntekijälle siitä maksetaan palkkaa, että se toteutuu. Jos annetut resurssit ei riitä, niin asia viedään eteenpäin ja hänen esimiehensä eteenpäin. Siihen asti että se toivottu asia toteutuu. Menkää vaikka siihen lakkoon, jos ei muu auta, mutta ei. Painepeitolla nukuttaminen ei nyt vaan jumalauta ole lapsen etu.

Meidän helvetin katkaisi eräs marraskuinen aamu. Kun huudamme keittiössä toisillemme ratkaisuja uniongelmiin, solvauksia päiväkodista ja lopulta tajuamme taistelevamme toisiamme vastaan samalla puolella sotatannerta. Pikainen soitto Pohjola sairaalaan, että nyt tutkitaan koko poika, koska tää ei enää ole vaihe. Eikä tähän auta neuvolan neuvo ”jätä se yksin olkkariin leikkimään ja mene nukkuun”. Diagnoosi oli, että poika on Timbuktun ajassa. Melatoniinilla käännettävissä suomen aikaan. Ensimmäiset pari viikkoa pyörin lasten nukahtaessa kuin papu pillussa, piru vieraassa helvetissä, että mitä äiti ihmiset tekee iltaisin? Jesperin puhe kääntyi huimaan kehitykseen. Jessikan uhmaväsykiukut väheni puoleen. Rauha palasi olohuoneeseen ja aamukahvihetkiin. Meillä on taas parisuhdeaikaa. Mulla on pari suhdetta Netflixin sarjoihin ja NCIS: n Mark Harmoniin ja Juholla tietsikkapeleihin.

Loppuvuosi ja joulu. Vähän kuusta ja kynttilöitä. Panostus tänä vuonna tällainen. Tärkeintä aaton aattona, kun joulua vietettiin, oli nähdä lasten ilmeet ja innostus. Tonttuparankin oli Jesper yöllä bongannut.

Tämä vuosi on ollut niin opettavainen jälleen, kuin sen vain antaa itselleen olla. Voin hyväksyä vajavaisuuteni ja puutteeni, hallita hermojani vähän paremmin, nauttia hetkistä. Tai kulkea laput silmillä sumussa ja koittaa pärjätä. Tai tehdä molempia tarpeen mukaan. Olen kiitollinen Saarioisten äideille, Atrian isille, Valion sedille, HK: tädeille. Te olitte tärkeä osa meidän vuotta 2018. Niin kuin moni muukin, joita en erikseen luettele, koska unohtaisin jonkun kuitenkin.

Isoimman kiitoksen tästä vuodesta saa silti parempi puoliskoni, päivieni valo, öitteni hämäryys. Se, joka nostaa ylös, kun itse en jaksa. ”Otan jalkoihin rytmin sun sydämestä, lue karttaa mun kämmenestä”. Kiitos Juho.

Isot kiitokset antaisin myös kaikille kolmelle lapselleni. Jesper Vilho Antero, Jessika Kaya Maritta ja Jiia Edla Kristiina. Joskus katselen ihailevasti äitejä, jotka tuntuu handlaavan homman kuin homman ja unohdan, että minäkin kuulun tuohon suurperhe-mutsien klaaniin. Te muistutta minua siitä, että onhan tässä aika pitkälle menty vajaassa neljässä vuodessa. Joka päivä kun epäilen itseäni, tekemiäni päätöksiä tai jossittelen, te pienellä teolla tai eleellä muistutatte, että oon jotain tehnyt oikein. Te valaisette synkimmänkin päivän pelkällä olemuksellanne. Ihanat, kauniit, rakastettavat kaalimaan kakarani.

Vuoden 2018 klousaisin Leevi and the Leavingsia muokaten: Silti sydämeni täyttää lämpö ja kaipaus kun olen itseni hyväksynyt ja sisäisesti sivistynyt, tavallinen lähiömutsi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s