(25.11.2018)

”Jesper kuoli”, poikani huutaa. Suusta meinaa livahtaa ”älä puhu höpsöjä”. Mitä höpsöjä, sisäinen ääneni kysyy. Tosiasioita, elämän välttämättömyyksiä. Mutta eipä tuo kolmivuotias oikein vielä ymmärrä, miten tää nyt pitäis hoitaa? Lapsentasoisesti, ohjaa monet nettisivut. Lapsentasoisesti? Kun lapselle kuolema on se, että se makaa lattialla hetken paikallaan, kaaduttuaan suorin jaloin siihen, kuin urhoolisempikin sotamies. Katsoppas lapseni, kun kuolema ei ole tuota vaan… Niin mitä se on, kolmivuotiaan silmissä? Olen rukoillut jatkovuosia koiralle, ettei tätä keskustelua tarvitse käydä vielä hetkeen. Mietin kuumeisesti, miten asiat on aikanaan kerrottu minulle. Onko ne vain aina ollut, ja sen enempiä selittelemättä ihminen vain katosi johonkin.

Meidän suvussa on ollut erikoinen ominaisuus. Kun yksi kuolee, kuolee samaan putkeen muutama muukin. Sentään samaan rahaan ei pääse sanomaan, kun kaikkien jälkeen on kahvit jouduttu tarjoamaan, jokaiselle ihan erikseen. Isäni on kertonut, kuinka pienenä olin kysynyt että ”miks meidän pitää aina mennä eturiviin?”, pikku-Tiina olisi kovin mielellään katsellut takapenkistä hautajaismenoja. Muistan kun eräs tuttu pariskunta meni naimisiin, kysyi mummu lupaa mennä parvelle seuraamaan tilaisuutta, että lapset näkisivät, että kirkossa voi tehdä muutakin kuin viettää hautajaisia. Isäni muistaa, että eräänä synkkänä Herran vuonna x hän puki tumman puvun 13 kertaa päällensä. Tämä muistutti jossain kohtaa jo farssia, kun oikeasti hautajaisissa alkoi miettimään kuka mahtaa olla seuraava. Meidän perheelle muodostui aiheesta omanlaisensa musta huumori. Se oli se tapa, jolla näistä selvisi helpommalla. Epäuskoani yliluonnollisiin ja selittämättömiin horjutettiin, kun kuulin aikanaan erään kylänmiehen sanovan, ettei Kierikalla, lapsuuteni kotona, yksikään emäntä tai isäntä elä vanhaksi. Luulimme jo huiputtaneemme viikatemiestä, kun äiti lähti emännän paikalta elävänä, joskin suhteellisen nujerrettuna. Paskan marjat, niin vaan löysi. Löysi muuten talon uudenkin isännän kesken työpäivän sähkötolpan nokasta.

Äidin puolen geenit lupailee keskiarvoiäksi melko vähän. Pääsiköhän sillä edes 50 asti? Olen nyt 37 vuotta, samanverran mitä enoni kuollessaan. En voi välttyä ajatukselta, että hetkellisesti olin ainoa, joka oli kirjoilla Kierikalla. Lasketaanko minut, tuolloin 12 vuotias, talon emännäksi? Sen aika näyttää. Ruksi terveyskyselyn kohtaan ”suvussa kaikki mahdolliset verisuoni- ja sydänsairaudet” ja Herran haltuun. Ei tässä muutakaan voi.

”Siis aattele, se kissa tippu ikkunasta ja sen jalka murtui”, eräs tyttö selittää baaripöydässä. Samassa kaivetaan nenäliinoja esiin, kun räkä valuu jo parillakin poskella. Istun hiljaa ja tuijotan. Tuijotan ja mieleni kiljuu ”Yhyy, vittu kissa, yhyy. Ihanko vittu oikeesti te itkette kissan perään, mun äiti kuoli muutama päivä sitten?”. Raivo kasvaa sisällä, kun asiaa jauhetaan vielä toinen ja kolmaskin tovi. En sano mitään. Tuijotan epäuskoisesti. Tilanteen pelastaa käsi, joka puristaa kädestä. ”Ei hätää Tiina”, se viestittää, ”mä tiedän”. Paras ystäväni ja luottoihmiseni näki lävitseni. Vaihdoin pöytää. Paljon, paljon myöhemmin, tajusin että toiselle tikku sormessa on sama kuin toisella jalka poikki. Ei menetyksiä voi verrata. Toiselle tonni tilillä on paljon, toiselle vähän. Jonkun kuppi on puoliksi täynnä ja toiselle puoliksi tyhjä.

”Kyllä minä perkele jaksan” oli mentaliteetti, joka vei eteenpäin. Tein töitä. Välissä tarjottiin papille kahvit ja tyhjennettiin asuntoa, muutettiin isää. Ainoa hetki, jolloin teki tiukkaa, oli käydä tyhjentämässä tuhkat kivenkoloon hautuumaalle ja mennä töihin siitä. Ensimmäinen puhelu ja itkua vääntävä nainen, joka sopertaa, että miehen pingpong- kortti on lopetettava. Hän oli juuri saanut tietää asiasta, ja tunnusti ettei tiennyt mitä tehdä ensimmäiseksi. Tämä asiakaspalvelun numero oli osunut silmiin ensimmäisenä. Muistan, kuinka kurkkua kuristi. Hassu sattuma, saman kortin sulku oli minullakin ensimmäinen mitä tein. Konkreettinen tapahtuma edessä olevalle työlle, jonka loppua ei näkynyt. Suljin kortin. Mietin, sanonko mitään mistä kannattaa aloittaa. Olinhan juuri käynyt saman läpi. Nainen voivottelee, ettei tiedä mitä tekee seuraavaksi. En tiedä kumpi tarvitsi sitä enemmän, minä vai hän, mutta unohdin puheluaikaseurannan ja kerroin. Mitä teet, mihin otat yhteyttä. Googletin lähimmän ja parhaimmalta vaikuttavan hautaustoimiston yhteystiedot. He auttavat eteenpäin siitä, mihin asti minun tietoni riittävät.

Toiset lamaantuvat täysin, kun kuolema koittaa. Toiset puskevat eteenpäin vimmaisesti. Yhtä asiaa kumpikaan ei voi vältellä. Kuolema täytyy käydä läpi. Sen läpikäymiseksi on itkettävä, naurettava, raivottava ja kaivattava. On hylättävä vanhaa ja luotava uutta. On tunnistettava oma suru, antaa sille tilaa, kun se tarvitsee sitä. On myös nähtävä oman surun ulkopuolelle. Kun minulta kuoli äiti, olisin voinut käpertyä itseeni, mässäillyt omassa kuplassani. Miten kukaan voisi ymmärtää?

Pikku-Tiina sen näki. Ei lähiomaisten kuuluisi istua eturivissä. Eturivistä ei näe takana istuvaa seurakuntaa. Ei tätejä ja setiä, jotka menettivät siskon tytön. Ei serkkunsa menettäneen kyyneliä. Ei kummitätiään kaipaavaa nuorta miestä. Ei naapuria, joka kaipaa viikottaista kahviseuraa ja satunnaisia huomenia postilaatikolla. Ei lapsuuden ystävän kaipausta ja harmittelua siitä, että vuodet vierivät ajatellen ”pitäisi kyllä soittaa ja kysyä kuulumisia”. Eturivistä ei näe, ettet ole yksin. Eturivistä ei näe, että muutkin kaipaavat. Eturivi on paska paikka istua.

Kuoleman jälkeen on myös keksittävä uusia tapoja. Tulee joulu, juhannus, pääsiäinen. Uusi vuosi ja vappu. Omat muistoni lapsuuden juhlapyhistä, etenkin joulusta on kuin katselisi jouluelokuvaa. Suku kokoontui, lahjoja, kukkia, tuoksua pirtti pullollaan. Hirsipöydällä arabian astioita. Juhlamekko ja kiharat tukassa. Tätä edeltänyt jumalaton siivous- ja kokkausurakka. Kuusia tuotiin itselle ja sukulaisille metsästä traktorinkärry pullollaan. Paras oli valittu omaan pirttiin jo kesällä, tottakai. Jouluna koiratkin rentoutuivat kesken metsästyskauden. Kierrettiin haudat ja haettiin jouluvieraaksi vanha renkimme. Myytiin tila ja muutettiin kerrostaloon, joulun muisto haudattiin johonkin Aimalantien ja Pirkkalantien risteykseen. Sen jälkeen ei yksikään juhlapyhä ole ollut entisensä ja mahdollisuuksien mukaan olen aina ollut töissä. Lasten ollessa vielä pienempiä, pystyin helposti välttämään joulun vedoten, ettei ne siitä mitään ymmärrä.

Jouluun on nyt jotain neljä viikkoa. Ei kiinnosta, ei huvita. Joulusiivouksen teen, mutta en joulun takia, vaan siksi että kerran vuodessa tulisi siivottua jokainen nurkka. Lapsille höpisen joulupukista ja tontuista, mutta harvakseltaan. Niin harvakseltaan, ettei siitä jää mitään mielenkiintoa asiaa kohtaan. Mikään ei joulussa ole enää samaa, mitä se oli joskus. Ei Kari-enon traktoria, ei Seija-mummun kynttelikköjä, Ei Kaija-äidin jumalatonta siivousurakkaa, ei Ville-renkiä saunapuhtaana hymyilemässä harvoilla hampaillaan. Ei pirttiä, ei koiralaumaa kuusen alla, eikä varsinkaan niitä joulun tuoksuja. Näiden jouluttomien vuosien aikana olen viettänyt joulua kavereiden kanssa, olen istunut tappiin asti baarissa, olen ollut yksinkin.

Joululla oli iso merkitys minulle lapsuudessa. Onko siis oikein, etten anna lapsilleni sitä samaa kokemusta? Ei tietenkään. Neljä viikkoa aikaa muuttaa tämä ”vitun hienoo, joulu tulee” siihen. että ajatuksissa on ”hitto, hieno joulu tulee”. Olemme onnekkaasti siinä tilanteessa, että me molemmat Juhon kanssa olemme samalla viivalla. Ei perinteitä, ei ”näin meillä on aina tehty” tapoja. Meillä on vapaus valita omat jouluperinteet. Yksi on varma, jouluna istun kuvainnollisessa takarivissä ja aion katsoa, kun lapset saavat omat uudet perinteet.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s