(2.10.2018)

Melkein vieraissa, kun perheen äiti änkee kirjottamaan Juhon blogiin.

Keskustelua blogista, jossa pohdittiin kummalla on rankempaa, äidillä vai isällä, jatkettiin paljon kotona. Ja jatketaan yhä. Olen siinä onnellisessa asemassa, että Juho on tässä kaaoksessa yhtä paljon osallisena ja vetovastuussa kuin itsekin olen. Yhdessä tehty, yhdessä hoidettu on kai meidän äänetön motto. Anoppipuoleni (jota leikkisästi täksi kutsun, Juhon sukulaissuhteelta äitipuoli) sanoo aina, kuinka hienoa on nähdä, miten me toimimme yhdessä, oli kyse kakkavaipan vaihdosta tai lasten ruokkimisesta. Teemme paljon yhdessä, joten kumpainenkin tietää, mitä arki on, mitä toinen tekee ollessaan yksin kotona.

Kotityöt, nuo suuria tunteita herättävä aihe jokaisessa mammaryhmässä missä olen. Miten ne jakaantuu? Tottakai, astiat kolisee meilläkin, kun taas huomaan täyttäväni astianpesukonetta sadatta kertaa putkeen. Saati ne pyykit. Onko puhtaita sukkia ja onko juhlavaatteet käyttökuntoon laitettu juhlien jälkeen. Pyykit lentelee välillä kiukkuisesti narulle kellon käydessä puolta yötä. Nukkumaankin pitäisi päästä mutta kun on nämä kotihommatkin. Juho antaa tilaa rehata ja kiukutella. Ajattelee varmaan, että präiskikööt nyt niin rauhottuukin sitten. Ja rauhoitunhan minä, kun tuli sydämessä on sammunut ja järki valtaa mielen. Tottakai on tärkeämpää, että käydessään töissä Juho näkee lapsia vähemmän, hän saa vapaat hetket viettää mielummin lasten kanssa palapelin ääressä kuin tiskikoneen. Ja toisaalta, kun Juho pitää lapset muualla, saan nopeammin hoidettua hommat. Näin voisi jäädä aikaa vaikka leffalle.

Mutta sitten ne metatyöt. Jos miehelle on vaikeaa muuttaa ajatus työstä kotiin ja toisinpäin, niin vaikeaa se on kotona ollessa äidin irrottautua niistä vauvauinnin uimapuvuista, sopivista säänmukaisista vaatteista ja viikon ruokalistasta. Ai että kainaloon syömään herkkuja ja katsomaan leffaa. ”Ompa kiva kun oot kotona yön, onkohan Jesperillä vaihtohousuja päikyllä?”, mietin. Visuaalisena ihmisenä pikakelaus mielessä mitä laitoin kuivumaan, mitä olikaan kaapissa ja hei, oranssit housut eivät ole kotona, niiden on pakko olla päikyssä. Jessikan ponipaidan laitoin narulle, mutta raitapaita puuttuu, se on päikyn kaapissa. Riittääkö yksi paita suttupytylle? Ohops, Juho kysyi jotain tärkeetä, riittääkö pusu vastaukseksi vai odottaako se jotain syväluotaavaa pohdintaa kysymykseen, joka meni ohi. Oliko se edes kysymys? ”Pitää käydä siellä Ikaalisten Reimalla ennen kuin tulee talvi” on ainoa mitä saan ulos suusta. Ja miten se liittyi tähän? No päivällä mietin talvikenkiä. Tai ainakin eilen. En nyt muista, mutta mietin kuitenkin.

Olen äiti, mutta olen myös puoliso, tytär, sisko, täti, miniä, työntekijä, ystävä, nainen ja minä itse. Koen olevani rakastettu, välitetty, vihattu, säälitty ja yhdentekevä. Tiedän tehneeni asioita oikein ja väärin, hyvin, hyvin pahasti ja päin helvettiä. Osaan ottaa kantaa ja tässä iässä jo olla ottamatta kantaa. Puolustan herkästi, jos koen että joku kokee vääryyttä. Ikuinen vastarannan kiiski, joka vastoin omaa mielipidettä voi tuomiopäivään asti paasata asian vuoksi, johon ei edes usko, vain koska voin tai koen sen tärkeäksi nähdä ulkopuolelta. Koen että minua kuunnellaan, mielipiteilläni on väliä, mutta koen myös, että tein näin tai noin niin se on aina väärinpäin. Mutta täyttää nuo kaikki roolit, välillä se tuntuu niin mahdottomalta.

Saako perheen isä sitten olla vain mies? Vain mies, koska vain erottaa, ettei häneltä odoteta mitään suurta ja syväluotavaa lähestymistapaa jokaiseen odotettuun rooliin. Poika, joka lähdettyään kotoaan maailmalle, saa olla sitä mitä on ja se selitetään sillä, että hän on vain mies. Ei mies ajattele mitä muut miettii, ei mies loukkaannu tai koe tunnontuskia? Vauvaryhmissä jopa puhutaan että ”lapsi jätetään miehelle hoitoon”! Niin kuin hän olisi perheyksikön ulkopuolinen henkilö. Eihän kukaan mies töissä puhu että ”lapset jäi äidille hoitoon”. Odotetaanko äidiltä näitä rooleja, vai voidaanko asettaa puolisolle myös selkeät roolit, isä, poika, vävy, veli ja mitä niiltä odotetaan. Kun kuitenkin kaikki aina kuitataan lauseelle ”ei miehet”. Miksi naiset saa lähteä tyttöporukalla kahvilaan mutisemaan saamattomista miehistään, jos saman tekee mies poikaporukalla naisista, niin hän on vähintään sovinisti. Vaikka todennäköisesti ihmismielen tuntemukset ovat samoja, olipa jalkojen välissä mitä vaan. Onko tässä sittenkin naisilla helpompaa, saada huutaa tuskastumistaan julkisesti vaikka somessa. Mies ei huomioi kuinka pesen nyrkit verillä mustikkakiisseliä merkkimekosta, hän kehtasi ehdottaa seksiä työiltana ja vielä tuomatta ruusupuskaa ja konvehtirasiaa. Sika. Ja miehen pitää puolestaan esittää, että kaikki on hyvin ja vaimokin lempeä lapsille ja ottaa suihin, jos ei joka ilta, niin joka toinen vähintään. Onko se sittenkin haastavampaa miehille kuin naisille, täyttää oletukset? Onko minulla sittenkin pikkuisen helpompaa, koska se nyt vaan on naisten etuoikeus tuulettaa tunteitaan muille. Onko sittenkin olla vain jotain hankalampaa. Olla vain mies. Miksi olla vain olisi helpompaa?

Olen myös yksinäinen. Välillä jopa helvetin yksinäinen. Näinä hetkinä mietin usein äitinä olemista, lasten kasvatusta, päätöksiä ja ratkaisuja ongelmiin. Yö pimeinä valvottuina tunteina, koen asiakseni soimata itseäni jostain mitättömästä lastenkasvatuksellisesta toimestani. Miksi tein näin ja miksi tein noin. Päässäni teen päätelmän, että olinpa typerä äiti. Mutta niin tekee tuhannet muutkin äidit. Eikö se kuulu siihen pakettiin, joka synnytyslaitoksella syliin tuupataan ilman ohjekirjaa. Mutta miksi tätä kokee yleensä vain äidit? Vai puhuuko tästä ääneen vain äidit? Tekeekö se äidin roolista raskaamman, että nämä ajatuksen valtaa mielen? Vai onko sittenkin raskaampaa isällä, jonka tehtävänä on nostaa äiti tuosta suosta ja vakuuttaa että mikään ei ole lopullista, asioilla on tapana järjestyä. Puhutaan äitien yksinäisyydestä. No tottakai, koska ollaan kotona. Isällähän on ne työkaverit, sosiaaliset kontaktit töissä. Vai onko niin? Yhtälailla, yhdessä tehty yhdessä hoidettu, se isäkin sulkeutuu kotiin kun on vapaalla. Yhtälailla isä jää pois kavereiden illanvietoista lasten takia.

Kun -isi tulee ajatuksiin, on helppo soimata itseään. Pitäisi tehdä enemmän kotona, pitäisi säästää, pitäisi heittäytyä leikkimään enemmän lasten kanssa, pitäisi olla stressaamatta, pitäisi olla murehtimatta tulevaisuutta, pitäisi nähdä ystäviä, pitäisi olla koti kunnossa, pitäisi olla kuunteleva puoliso, pitäisi olla olla sylkemättä omaa harmitusta puolison niskaan, pitäisi olla välittämättä ilkeistä puheista, pitäisi olla välittämättä vääryydestä, pitäisi nauttia enemmän hetkistä ja pitäisi olla puolisonsa huomioiva vaimoke ja kaikki tämä niin ettei se tapahdu muun kustannuksella. Pitäisi olla enemmän aikaa.

Pitäisikö minun seuraavana yönä miettiä kuitenkin niitä missä olen omasta mielestäni onnistunut, missä olen hyvä tai mikä on hyvin? Sanon aina parisuhteissa kamppaileville, että läheisyys lisää läheisyyttä. Kun vähän väkisinkin pussaa joka aamu ja ilta niin siitä tulee tapa. Tapa on asia, jota odotamme. Tapa, odotus, sekunnin viivähtävä hetki, jolloin kerron että kaikesta huolimatta yhä sinua vaan. Pessimisti ei pety, mutta lisäisikö hyvien asioiden listaaminen positiivisuutta.

Kokeillaanpa. Olen hyvä toimimaan väsyneenä. Itseasiassa välillä pelottavankin hyvä. Joku joskus sanoi että olen niin tottunut nukkumaan vähän ettei se estä minua toimittamasta päivän tehtäviä. Kyllä se väsymys lamaannuttaa minutkin, ei se ole opittua vähän nukkumista, vaan opittua toimimista väsymystä vastaan. Opittua on se, miten käsittelen sen. Miten käännän ajatukset siitä pois, koska väsymyksen miettiminen ja siinä vellominen vain väsyttää. Tottakai siitä on jotain hyötyä, että tehdessäni kolmea työtä, sain esimakua mitä elämä on kun perheessä on kolme pientä ihmisen poikasta, joiden heräily öisin on täysin ennalta arvaamatonta. Mutta väsymys on silti väsymystä, kropan lamauttavaa tunnetta, oli siihen tottunut tai ei. Olen myös hyvä aikatauluttamaan asioita. Hoitamaan pakolliset kuviot ilman suurta draamaa ja vaivaa. Pystyn ajattelemaan ajattelematta ja toimimaan aivot narikassa. Hyötyä tästä on väsyneenä tai kiireessä.

Olen iloinen pienistä hetkistä. Nautin niistä ja mietin niitä usein ja tulen niistä hyvälle mielelle. Osaan mennä sieltä missä aita on matalin tai sitä ei ole. Kaiken ei tarvitse olla hienoa ja ylevää ollakseen mieltä lämmittävää, positiivista. Hyvin mennyt kyläreissu on, kun kenelläkään ei ole silmäkulma auki tai hampaat kurkussa kaatumisesta. Onnistunut se on, jos kukaan ei ole päivitellyt negatiivisesti lasteni vilkkautta, he ovat edes hetkittäin kuunnelleet ohjeita. Jiian ristiäisiin otin tavoitteeksi, että lapsi saa nimen, kakku on maukas, kahvia kaikille riittävästi ja veri ei lennä keneltäkään lapselta, omalta tai vieraalta. Tämä toteutui. Ei fiinein kakku, mutta helvetin hyvä. Ei kauneimmat käsinmaalatut porsliinit pöydässä vaan rikkoutumattomat kertikset. Jesper ei osaa vastata 20 kysymykseen facebookin kiertokyselyssä ”kysy lapselta”, mutta hän osaa laulaa ”hämä-hämähäkin”. Puhumaton poikaseni luettelee nykyään automerkit pihasta, numerot kymmeneen suomeksi ja englanniksi. Hän hyppää nauraen lääkärin syliin ja ojentaa pienen käsivartensa yhä uudelleen ja uudelleen verikoetta ottaessa. Hän huijaa nauraen vasenta jalkaa oikeaksi ja oikeaa vasemmaksi. Nautin suunnattomasti, kun molemmat isommat lapset viihdyttävät itkevää vauvaa. Tai illalla toivottavat hyvää yötä ”Kiia-vauvalle”. Kun sisko on tärkeä, vaikkakin uusi osa elämää, on hänet otettu avosylin vastaan. Yritän ajatella positiivisesti jokaisen tahtojen taistelun aikana, että tulisieluinen tyttäreni Jessika on osa maailmaa muuttavaa z-sukupolvea parhaimmillaan. Z-sukupolvi muuttanee maailman taas raiteilleen. Joten anna mennä, tyttäreni, jonain päivänä tuo tinkimätön tahto vie sinut pitkälle. Ja koko maailman.

Olen useamman rakkaustarinan sivusta vuosien saatossa seurannut miettien, onko täällä ketään, joka sopisi kanneksi tähän vakkaan, joka ei ole malliltaan ja muodoltaan perinteinen vaan täynnä kulmia ja lohjenneita palasia. Hyvää kannatti odottaa, sanovat. Olen tasapainoisessa, tasa-arvoisessa parisuhteessa, jossa saan olla oma itseni, mutta jossa saa olla myös oma itsensä. Saa rakastaa, ymmärtää, olla ymmärtämättä. Saa sanoa pahasti ilman että toinen sanoo hyvästi. Jonka vuoksi jaksan yrittää yhä uudelleen. Ihminen vierellä, jonka tiedän seisovan siinä, vaikka mielipide ei aina kohtaisikaan. Jonka kanssa valvottu yö tuntuu seuraavana päivänä kuin liitelisi taivaalla vailla tietoakaan väsymyksestä. Minun valinta ja hänen valinta. Ihminen, joka aina yhä uudelleen nostaa ylös, kun kaadun. Mies, joka jaksaa kantaa minut maailman ääriin, puolustaa minua ja perhettään. Jaksaa vakuuttaa, ettei murhe ole murheen arvoinen. Joka saa uskomaan, että mitään lopullista ei ole tai menetetty, jos joku asia ei onnistu.

Kyllä, positiivisuuksien listaaminen lisäsi positiivisia ajatuksia. Huomaan ihan pikkuisen rakastavani taas enemmän, jos mahdollista, perhettäni ja elämääni.

Ja mitä tulee yksinäisyyteen. Watsappi tuossa huutaakin jo. Muutama ihana ihminen pelkän viestin päässä. Jakamassa ilot ja surut, auttamassa päätöksissä sopiiko sininen vai musta paita paremmin juhliin, lukemassa harmitustani ja tsemppamassa siihen. Kuuntelemassa neuvolakuulumiset, lasten räkätaudit ja uhmat. Ei me nähdä tarpeeksi usein, tiedän sen itsekkin ja harmittelen. Mutta tuossa ne ovat. Vain viestin päässä, ihminen joka välittää ja josta välitetään. Maailma ei tunnukkaan enää niin yksinäiseltä paikalta. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s